Anne ei ole nähnyt aviomiehensä kasvoja

Anne Huttunen on syntymäsokea eikä ole koskaan nähnyt muuta kuin valoa. Hän sanoo sen ansiosta kuitenkin tietävänsä, koska on yö ja koska päivä. Niin värit kuin aviomiehen kasvotkin hänen on ollut pakko jättää mielikuvituksen varaan.

Loviisassa asuva Anne Huttunen, 54, on käynyt syntymässä Riihimäellä, mutta hän muutti perheensä kanssa Helsinkiin jo vuoden ikäisenä. Siellä hän asui hiukan yli 30-vuotiaaksi, kunnes lähti miehen perässä Loviisaan, niin kuin hän itse asian ilmaisee. Loviisassa Anne on asunut jo 18 vuotta.

Annen sokeuden syytä ei tiedetä, sillä lähisuvussa ei ole sokeutta. Jonkinlaista kromosomivikaa on kuitenkin epäilty. Annella on neljä vuotta nuorempi näkevä veli, lapsuuden tappelukaveri. Nykyään sisarukset ovat kuitenkin hyvissä väleissä, mutta aikoinaan yhteenotot olivat niin kiivaita, että esimerkiksi isovanhemmat eivät halunneet kaksikkoa kylään samanaikaisesti.

– Kyllä me lapsenakin tykättiin toisistamme tosi paljon, mutta enimmäkseen me kyllä tapeltiin, Anne nauraa.

– Mutta jos joku ulkopuolinen tuli kiusaamaan, silloin me kyllä olimme samalla puolella.

Annen vanhemmat ovat yhä elossa. Äiti työskenteli kanslistina ja isä oli ajojärjestelijä. Anne oli nelivuotias, kun hän maalla ollessaan sai kanan kiinni ja silitteli sitä. Silloin hän oli kysynyt äidiltään, miksei hän näe kanaa, kun kaikki muut näkevät. Itse hän ei tätä tapausta enää muista, siitä on vain kerrottu hänelle.

Toisesta maailmasta

Vielä tuolloin Anne ei tuntenut itseään erilaiseksi. Hänellä ei leikki-ikäisenä juuri ollut kavereita, sillä hän vietti aikaansa äidin kanssa kotona. Erilaisuuden tunne tuli vasta kouluiässä.

Anne kävi sokeain koulua, ja kun hän oli pihalla näkevien lasten kanssa, hän tunsi olevansa vähän toisesta maailmasta. Hän ei päässyt mukaan kaikkiin leikkeihin, ja kun näkevät lapset lähtivät leikkipuistoon, porukka yritti livahtaa sinne salaa.

– Muistan kerran, kun hiekkalaatikossa ripottelin lehden päälle hiekkaa, käänsin sen rullalle  ja sanoin tekeväni kaalikääryleitä. Vieressä ollut lapsi totesi siihen, että sähän leikit ihan samalla tavalla kuin muutkin lapset, osaathan sä leikkiä.

– Tunsin olevani erilainen etenkin silloin, kun muut harrastivat liikunnallisia juttuja kuten juoksuleikkejä. Onneksi minua kiusattiin hyvin vähän, mutta tottahan asia aina välillä ahdisti ja masensi. Ei silti kovin usein.

Anne viihtyi lapsena hyvin myös yksikseen. Hänen mieliharrastuksensa oli lukeminen. Pistekirjapuolella lastenkirjoja oli jo tuolloin melko mukavasti, ja sittemmin mukaan tulivat myös äänikirjat.

Vaikeudet voitettiin

Anne kävi sokeainkoulun Helsingissä, mutta kun se lakkautettiin, hän siirtyi Jyväskylään näkövammaisten kouluun. Siellä hän vietti vain yhden vuoden, jonka jälkeen hän pyrki näkevien oppikouluun ja pääsi. Hän on käynyt Myllypuron yhteiskoulun ja lukion ja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1981.

Anne oli koulun ainoa sokea, ja vaikka joskus pikku vaikeuksia ilmenikin, hän voitti ne kaikki.

– Opettajat suhtautuivat erittäin hyvin. Sain heiltä tosi paljon apua ja kannustusta ja heistä minulla on pelkästään myönteisiä muistoja. Kavereita oli kuitenkin hyvin vähän, sillä olin aika lailla erilainen kuin muut. Elin eri maailmassa. En kuitenkaan ollut ihan yksin, sillä keskikoulun puolella minulla oli ystävänä erään uskovaisen perheen tyttö ja lukiossa sain toisen, oikein hyvän ystävän.

– Pojatkin tulivat kuvioon ja styylasin ihan niin kuin muutkin teinitytöt, mutta kaikki pojat olivat näkövammaisten puolelta.

Ylioppilaaksi päästyään Anne olisi halunnut lähteä yliopistoon lukemaan psykologiaa, mutta tie nousi pystyyn tilastomatematiikan vuoksi. Niinpä hän meni näkövammaisten ammattikouluun, missä hän suoritti toimistolinjan.

Anne erikoistui sairaalakonekirjoittajaksi, mikä tarkoittaa käytännössä lääkärien sanelemien sairauskertomusten puhtaaksikirjoittamista. Hän työskenteli 12 vuotta HUS:in sädehoitoklinikalla eli nykyisellä syöpätautien klinikalla.

Sitten löytyy Erkki

Kun Anne oli hiukan yli kolmekymppinen, hän laittoi Helsingin Sanomiin kirjeenvaihtoilmoituksen, missä hän etsi itselleen kumppania. Vastauksia tuli aika mukavasti, mutta erään Erkki Huttusen vastaus oli paras.

Annea yhdeksän vuotta vanhempi Erkki työskenteli instrumenttiasentajana Fortumilla Loviisassa. Annea kauhistutti kuitenkin Loviisa, jonka hän kuvitteli sijaitsevan jossakin hornan tuutissa, mutta kun hänen Loviisassa asuva ystävättärensä vakuutti, ettei se ole niin kovin kaukana Helsingistä, Anne uskalsi jatkaa suhteen kehittämistä.

– Siitä se lähti. Yhdessä on oltu jo 18 vuotta ja naimisiin menimme vuonna 2002. Muutama vuosi ennen avioliittoa asuimme avossa.

Anne ei siis ole koskaan nähnyt aviomiestään. Eikö sokean ja näkevän avioliitto ole aikamoinen uhkayritys kummaltakin?

– En voi puhua miehen puolesta eikä hänkään halua puhua omasta puolestaan, Anne toteaa.

– Kyllä me puhuimme siitä vakavasti, kun rupesimme seurustelemaan. Pyysin häntä miettimään tosissaan ja sanoin, että joudut varmasti auttamaan minua monessakin asiassa, koska olet aina se lähin näkevä ihminen.

Erkki vastasi, että kyllä se hänelle sopii.

– Tottahan minua aluksi jännitti, kuinka esimerkiksi ruuanlaitto sujuu, kun siinä joutuu käyttämään runsaasti käsiä, mutta me olemme todella onnellinen aviopari. Jos meillä on riita kerran vuodessa, se on jo paljon.

Annen ja Erkin tarina olkoon omiaan antamaan voimia kaikille niille pariskunnille, joilla tilanne on samanlainen. Anne vakuuttaa, että Erkki on ehdottomasti parasta, mitä hänen elämässään on koskaan tapahtunut.

Kaksin on kaunihimpi

Entä sitten kahden umpisokean avioliitto? Eihän se voi onnistua, kun toinen ei pysty auttamaan toista samalla lailla kuin näkevä kumppani?

– En menisi sanokaan ihan noinkaan, Anne toteaa.

– Kahden sokean liitto voi onnistua juuri sen takia, että ollaan tasavertaisella pohjalla. Kun ongelmat ovat yhteisiä, silloin ne tavallaan myös pienenevät. Se, että Erkki on näkevä, on ihan puhdas sattuma. Näin vain kävi. On itse asiassa paljon tavallisempaa, että sokeat menevä yhteen.

Anne on kuullut sellaisiakin puheita, ettei kaksi sokeaa saisi mennä yhteen, koska elämästä tulee liian vaikeaa, mutta asia on monessa mielessä päinvastoin.

– Jos elää yksin, silloin pitää myös maksaa kaikki vuokrat sun muut yksin, mutta jos elää kaksin, silloin kaikki menotkin puolittuvat – samoin myös monet ongelmat. Kaksi sokeaa tarvitsee vain yhden avustajan ja sokeat ymmärtävät toistensa ongelmat paljon paremmin.

Anne rohkaisee mielellään sokeita muodostamaan parisuhteen.

– Tiedän myös omasta kokemuksestani, että sokeat voivat elää keskenään. Menin 21-vuotiaana ensimmäisen kerran naimisiin ja aviomieheni oli sokea. Olin 26-vuotias kun erosimme, mutta ihan muista syistä kuin sokeuden tähden. Sokeuden kanssa me kyllä pärjäsimme.

Koiran tilalla linnut

Annella ei ole koskaan ollut opaskoiraa. Kyse ei kuulemma ole periaatteesta vaan laiskuudesta. Hän sanoo olevansa todella epäliikunnallinen, ja jo ajatus siitä, että koiran kanssa pitäisi lähteä ulos aamuin illoin – satoi tai paistoi – hyydyttää opaskoirainnostuksen.

– Sen sijaan me olemme lintuihmisiä, Anne heläyttää.

– Linnut lauluineen ovat kiinnostaneet minua aina. Hoitotädillä oli kanarialintuja, jolloin sanoin, että minäkin haluan sellaisen joskus. Sain ekat undulaatit joululahjaksi yhdeksänvuotiaana, ja siitä se lähti.

Eräs Annen ystävätär joutui luopumaan linnuistaan ja Anne lupasin ottaa ne huostaan.

– Nyt meillä on 20 neliön lintuhuone, joka on erotettu verkolla olohuoneesta. Niitä on kuutta lajia: on undulaatteja, neitokakaduja, kanarialintuja, seebrapeippoja, lauluparakiittejä ja naurukyyhky. Meillä on aina kesä. Korvani nauttivat lintujen laulusta, ja kun lajeja on näin monta, ne muodostavat orkesterin.

Rullaverho laskeutuu automaattiseisti illalla ja aamulla se nousee ylös, joten yöksi laulu vaikenee.

– Vain naurukyyhky jatkaa joskus yölläkin, mutta se ei meitä häiritse, sillä olemme siihen jo tottuneet. Me olemme muutenkin lintuhulluja.

Ei ylimääräistä aistia

Anne sanoo, että hänellä on syntymästään asti ollut täyssokean identiteetti. Monet sokeisiin liitetyt uskomukset ja myytit huvittavat häntä.

– Ei ole totta, että jos yksi aisti puuttuu, muut olisivat silloin terävämpiä, mutta tietysti muita aisteja oppii yhden aistin puuttuessa käyttämään hyödyllisemmin. Meille ei kuitenkaan ole annettu minkäänlaista kompensaatiota eikä varsinkaan kuudetta aistia!

Muitakin yleistyksiä on ihan tarpeeksi.

– Joskus kuulee, että kaikki sokeat ovat erittäin hyviä ihmisiä, mutta ei sekään pidä paikkaansa. Toiset ovat ja toiset eivät. Luullaan myös, että kaikki sokeat ovat musikaalisia. Toiset ovat ja toiset eivät.

Anne itse kuuluu monipuolisesti lahjakkaiden sokeiden kulttuuri-ihmisen joukkoon. Hänelle myönnettiin kesällä 4 000 euron Näkövammaisten kulttuuripalkinto, joka lohkesi muun muassa hänen kirjoittamiensa kuunnelmien ansiosta. Anne käsikirjoittaa, ohjaa ja tuottaa kuunnelmia. Hänelle myönnetty tunnustus on harvinaista herkkua, sillä edellisen kerran se jaettiin kahdeksan vuotta sitten.

Näkövammaisten keskusliitto luonnehtii häntä klassiseksi tarinankertojaksi, monilahjakkuudeksi ja myös innostavaksi esimerkiksi, joka tekee luovaa työtä pitkäjännitteisesti ja suurella sydämellä.

Aviomiehestä 
energiaa

Anne on tähän mennessä kirjoittanut, ohjannut ja tuottanut neljä kuunnelmaa, joista kolme oman Jännärijoutsenet-ryhmänsä kanssa. Jännärijoutsenet koostuu kokonaan näkövammaisista, vain äänitarkkailijat ovat näkeviä.

Anne voitti jo vuonna 2003 Näkövammaisten Kulttuuripalvelun järjestämän kuunnelmakäsikirjoituskilpailun kuusiosaisella jännitysaiheisella käsikirjoituksellaan. Jännärijoutsenten kuunnelmat ovat vapaasti kuunneltavissa internetissä, mistä niitä saa ladata ilmaiseksi. Anne luonnehtii niitä romanttisiksi jännitystarinoiksi, jotka hänen mielestään soveltuvat erityisen hyvin naiskuuntelijoille.

– Kirjoittelin paljon jo pikkutyttönä. Saatoin istua jossakin nurkassa ja suunnitella omia kertomuksia. Alun perin haaveilin kirjailijan urasta ja kävin joitakin kurssejakin, mutta siellä minulle sanottiin, että taipumukseni viittaavat paremminkin draaman ja dialogin puolelle. Olen tehnyt myös roolipelejä näkövammaisille.

Nyt on pakko kysyä, mistä Anne saa energiansa.

– On pakko palata aviomieheeni. Mikään ei olisi mahdollista ilman Erkkiä. Olen itse kaikkea muuta kuin siivoojaihminen, mutta mies ei koskaan huomauttele siitä. Hän itse on jäänyt eläkkeelle ja on tehnyt meillä kotona todella paljon. Hän on erittäin kannustava ja rohkaiseva. Minulla riittää energiaa, jos kotiasiat ovat kunnossa ja vierellä on oma rakas, jonka kanssa voi elää sovussa.

Teksti Reijo Ikävalko

Kuvat Mika Lahtonen

Terveys-Hymy 10-14