Eskolla on ollut diabetes jo 63 vuotta

Esko Luoman sairauskertomusta voi luonnehtia merkilliseksi. Vuonna 1951 puhennut ykköstyypin diabetes ei ole aiheuttanut juuri minkäänlaisia oheissairauksia. – Diabetesta pitää osata hoitaa eikä sille saa antaa periksi, hän toteaa vakaasti.

Valokuvaajapariskunta Esko Luoma, 85, ja hänen vaimonsa Inka, 84, toimivat viisikymmentä vuotta itsenäisinä yrittäjinä.

Laihialta kotoisin oleva Esko ei saanut elämältä kovin kummoisia eväitä. Hän oli kirvesmiehen eli köyhän mökin poika, jolla ei ollut mahdollisuuksia oppikouluun. Kansakoulun hän kuitenkin kävi. Elämä sotavuosina ja vielä 50-luvullakin oli Suomessa hyvin puutteellista. Se onni Eskoa kuitenkin kohtasi, ettei hän vuonna 1929 syntyneenä joutunut sotaan.

Eskon sisko kuoli kurkkumätään heti sotien jälkeen ja liki liippasi, ettei Eskon käynyt samoin. Taiteellisena ja monipuolisesti lahjakkaana nuorukaisena hänen onnistui päästä Ateneumiin, mutta opiskelut katkesivat pahemman kerran jo ensimmäisen lukuvuoden loppusyksystä. Elettiin vuotta 1951. Nuorella miehellä oli ikää 22 vuotta.

– Olin ollut Ateneumissa syksystä asti ja asuin Helsingissä, kun marraskuussa alkoi janottaa ihan mahdottomasti. Tulin lenkillä ollessani Vantaanjoen sillalle, ja jano oli niin kova, että meinasin hypätä jokeen juomaan. En ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kysymys, mutta kun heti perään iski ankara kuume, oli pakko mennä sairaalaan. Olin sairastunut sekä diabetekseen että keuhkokuumeeseen.

Onni onnettomuudessa

Diabetes oli varmaankin jyllännyt elimistössä jo jonkin aikaa, ja se teki vastustuskyvystä niin heikon, että keuhkokuume pääsi yllättämään. Molemmat diagnoosit tehtiin samana päivänä.

Joku muu olisi lannistunut pahemman kerran ja todennut, että tämä oli tässä, mutta ei Luoman Esko. Ei, vaikka kirjoissa annettiin ymmärtää, että ykköstyypin diabeteksen puhjettua elinaikaa olisi kolmesta neljään vuoteen.

– Ei saatana, minä en periksi antanut, hän nauraa.

– Jouduin siitä sitten Härmän parantolaan keuhkotaudin eli tubin vuoksi, ja olin siellä useita eri kertoja ja yhteensä melkein neljä vuotta.

Samaan aikaan Härmän parantolassa oli tutkittavana muuan nuori neito nimeltään Inka, josta sittemmin tuli Eskon vaimo. Inkalla ei kuitenkaan havaittu sairautta, mutta elämänkumppani löytyi.

– Kun vietin parantolassa pitkiä aikoja, piti ruveta ajattelemaan tulevaa työuraa, ja joku tuli ehdottaneeksi valokuvaajaksi rupeamista. Siihen aikaan ei ollut alan kouluja, mutta hankin vanhoja valokuvauskirjoja ja otin sieltä kaikki taidot. Lopetimme valokuvausliikkeen, kun digi teki tuloaan.

Hoito on 
mullistunut

Siitä lähtien kun Eskon ykköstyypin diabetes todettiin, hän on piikittänyt itseään. Nykyisellään kahdesti vuorokaudessa, joskus kolmestikin, ihan veren sokerimittarin kertomista arvoista riippuen.

– Onneksi insuliini keksittiin 1920-luvulla. Ilman sitä keksintöä ei meikäläinen voisi elää. Alkuvuosina diabeteksen hoito oli avutonta, kun ei ollut sokerimittaria. Nykyään pistoshoito on kehittynyt eikä pistäminen sinänsä ole mikään ongelma. Siihen tottuu.

Kun Eskon diabetes puhkesi 1950-luvun alussa, ravitsemuksesta ei alkuun puhuttu kovinkaan paljon. Silloin kehotettiin kuitenkin syömään vaaleaa leipää ja välttämään tummaa, mutta niin kuin tiedetään, nykyään nuo neuvot ovat aivan päinvastaiset.

– Olin 1970-luvulla Itä-Saksassa Bad Elsterissä terveysmatkalla, ja siellä minulle annettin nimen omaan tummaa leipää ja vielä määräpalat. Opin näkemään, kuinka sokeri pysyy paremmin kurissa. Sain ihan konkreettista opetusta.

Diabetes asettaa luonnollisesti Eskolle monia ravitsemuksellisia rajoituksia.

– Pitää aina tietää, mitä syö ja kuinka se vaikuttaa. Hiilihydraatit ovat kaikkein pahinta, samoin eräät rasvat.

Liikunta on tärkeää

Hämmästyttävää kyllä, Eskon elimistössä yli kuusi vuosikymmentä jyllännyt diabetes ei ole aiheuttanut juuri minkäänlaisia oheissairauksia. Vain silmänpohjissa on havaittu vähäisiä muutoksia. Lääkärit eivät ole osanneet muuta kuin ihmetellä.

Esko ja Inka ovat innokkaita marjojen ja sienien ystäviä. Nuorempana he hakivat itse omat marjansa luonnosta, mutta nykyisellään ikä jo painaa. Sienet he sen sijaan keräsivät vielä viime syksynä itse, ja sienikeitto onkin yksi Eskon lempiruuista.

– Menestymiseni salaisuus on yksinkertaisesti hyvä itsehoito, ja liikunta on hyvin tärkeä osa siitä. Sulan aikana me vaimon kanssa tehdään vähintään kerran viikossa kahden, kolmen tunnin kävelylenkki, ja usein meillä on pystykorva Nateva mukana.

Esko on armoton pystykorvamies, ja kaksivuotias Nateva on hänellä jo peräti yhdestoista rotunsa edustaja. Nateva muuten on pohjalaista murretta ja tarkoittaa kätevää ja hyvät hoksottimet omaavaa.

Palkittu mies

Esko Luoma on elämänsä aikana ehtinyt käydä lähes 70 maassa, joista mielenkiintoisimmaksi hän nimeää Papua Uuden Guinean. Nyt hän arvelee reissujen olevan jo takanapäin, mutta vielä muutama vuosi sitten hän kävi niinkin eksoottisessa paikassa kuin Kambodzassa.

Esko on ehtinyt vaikuttaa myös kotiympyrössään. Hänelle on myönnetty kotiseutuneuvoksen arvonimi ja hän nauttii myös taiteilijaeläkettä, mikä kertoo yhtä ja toista hänen valokuvaajan taidoistaan. Valokuvaajana hänellä on ARPS-arvo.

Yksi Eskon ja Inkan mielenkiinnon kohteista on muinaishistoria. He ovat inventoineet Laihian alueella olevat kiinteät muinaisjäännökset yhteistyössä Museoviraston kanssa. Esko toimi myös lähes neljä vuosikymmentä Laihian museon puheenjohtajana ja oli perustamassa myös paikallista Nuukuuren museota.

Esko on toiminut myös sukututkimuksen opettajana, ja oma sukutausta onkin vallan huikea: hän on Jaakko Ilkan, Sursillin ja Sibeliuksen sukujen jälkeläinen!

Huumori auttaa

Esko Luoman elämäntarina kertoo, ettei vaikeuksien edessä pidä antaa periksi. Hän toteaa iloisesti, että elämä on elämistä varten ja kannattaa ottaa vain päivä kerrallaan.

Kun laihialaisen kanssa ollaan tekemisissä, on pakko kysyä, onko Esko nuuka.

– Totta kai, tulee kuin tykin suusta.

–  Ihmisen pitää olla pikkuasioissa nuuka, jotta se saa joskus jotain vähän suurempaa. Mutta minäpä kerron tähän lopuksi yhden laihialaisvitsin. Se on hääjuttu.

Naapuripitäjässä Isossakyrössä oli häät. Sulhanen oli Laihialta ja morsian Isostakyröstä. Kun pappi oli saanut vastaukseksi molemmilta tahdon, oltiin sen jälkeen kahvipöydässä.

– Morsiamen sukulaiset Vähästäkyröstä pomppasivat ylös ja rupesivat trossaamaan, että me toimma häälahjaksi kuuren hengen teekaluston. Heti perään isokyröläiset nousivat sanomaan, että me toimme kahrentoista hengen kahvikaluston vihkiparille.

– Sulhasen isä, laihankäläppä laihialainen isäntä, kysäisi vaimoltansa, että pitääköhän munkin nousta trossaamaan. Me kyllä kauvan äireen kans mietittiin, jotta mitä poijaalle ja morsiamelle vierään häälahjaksi, niin me toimma kolmenkymmenen hengen teesihrin.

Teksti Reijo Ikävalko

Kuvat Anne Anttila

Terveys-Hymy 6-2015