Jaana tähtää paraolympialaisiin

Jaana Kivimäki oli vain kolmekymppinen, kun traaginen omaan harrastukseen liittynyt onnettomuus katkaisi sekä hänen selkärankansa, että uransa. Se tiesi kuitenkin uuden uran alkamista.

Sunnuntai, 12.9.2004 valkeni tuolloin 30-vuotiaalle Jaana Kivimäelle hyvin kiireisenä. Aviomiehen kanssa oli tullut aamulla vähän sanomista, ja niinpä Jaana päätti lähteä kodistaan Valkealasta yksinään kohti Haminassa pidettäviä esteiden aluemestaruuskisoja. Hänellä oli hevoskuljetusautonsa kyydissä viisi hevosta ja kaksi 15-vuotiasta hevostyttöä hevosten hoitajana.

Jaanan pojat olivat tuolloin neli- ja kahdeksanvuotiaita. Nuorempi oli yrittänyt saada äitiään jäämään kotiin.

– Kävin aamulla antamassa nuoremmalle pojalle suukon, jolloin hän sanoi, että älä äiti lähde minnekään, ettei sulle satu mitään. Päätin kuitenkin lähteä. Poika muistaa tapahtuneen vielä tänäkin päivänä.

Lastaussilta katkaisi selkäytimen

Jaana lähti ajamaan huonokuntoista hiekkatietä, jolloin jossakin vaiheessa kuului kova pamaus. Hän arvelee ajaneensa pienen kallionkielekkeen päälle, ja hevosetkin pelästyivät niin pahasti, että Jaanan oli pakko pysäyttää auto ja lähteä tarkistamaan tilannetta. Hän huomasi, että jostakin valui nestettä. Jaana päätti kuitenkin tomerana tyttönä hoitaa itse koko ongelman.

– Töyssy oli rikkonut lastaussillan hydrauliikan. Kun menin irrottamaan varmistusketjua, 500-kiloinen lastaussilta romahti päälleni ja katkaisi selkäytimen. Se osui selkään, rintarangan selkäpuolelle, ja koko selkäranka meni täysin murskaksi. Molemmin puolin nikamaa löytyi yli 2000 sirpaletta.

Onni onnettomuudessa oli kuitenkin siinä, että tapahtumalle oli runsaasti silminnäkijöitä, koska onnettomuus tapahtui aivan kilpailupaikan tuntumassa. Jaanan päälle romahtanut silta nostettiin porukalla ylös ja soitettiin ambulanssi.

– Tajusin melkein heti, ettei jaloissa ollut enää tuntoa, joten tiesin halvaantuneeni. Kipu ei tullut ihan heti, mutta kun se tuli, se oli aivan hirvittävä. En saanut kunnolla henkeä ja sanoin auttajilleni, että nyt minä kuolen. Taju lähti varmaan muutaman kerran.

”Harkitsin itsemurhaa”

Koska pariskunnan välit olivat jo ennen onnettomuutta huonot, seurauksena oli ero kolmea vuotta myöhemmin. Mutta onneksi Jaana on löytänyt uuden elämänkumppanin, nelikymppisen maanviljelijä-rekkakuskin. Jaanan onnettomuus oli tavallaan vain piste iin päälle, mitä avioeroon tulee.

– Totta kai, pari kuukautta onnettomuuden jälkeen oli tosi vaikeaa, ja harkitsin jossakin vaiheessa itsemurhaa. Onneksi minulla oli kuitenkin pojat ja hevosharrastus, jotka pitivät kiinni elämässä. Tilanne alkoi helpottaa kuntoutuskeskus Synapsiassa, missä sain runsaasti vertaistukea. Niinpä vanha hevosharrastus alkoi taas kiinnostaa. Ruskeasuon tallit ovat ihan vieressä, ja siellä oli juuri silloin menossa joku terapiajuttu. Ajattelin käydä kokeilemassa ja rupesin käymään siellä muutaman kerran viikossa.

Lopulta ratsastaminen luonnistui jälleen.

– Kuvittelin juttua helpommaksi, mutta minun piti opetella tasapaino ja kropan hallinta uudelleen. Totta kai minua autettiin: siellä oli ramppi ja todella kiltti suomenhevonen, joka seisoi paikallaan. Minut nostettiin pyörätuolista ja molemmin puolin hevosta oli avustajat varmaan viisi ekaa kertaa. Pikkuhiljaa opin kuntoutuksessa kehon hallintaa ja varmasti ratsastus auttoi siinä omalta osaltaan. Kehityin koko ajan ja jo sairaalassa ilmoitin läheisilleni, että minusta tulee paralympialaisratsastaja. Mulla on 20 cm rautapalkit tukemassa kehoa ja selkärankaa on jäykistetty. Tunto on poissa navasta alaspäin.

Lontoon kisoista seitsemäs sija

Onnettomuuden myötä Jaanan laji muuttui esteratsastuksesta kouluratsastukseksi. Hän saavutti EM-hopeaa jo vuonna 2009 ja Lontoon paralympialaiskisoissa 2012 hän sijoittui seitsemänneksi hevosellaan Grivis. Viime kesänä hän teki hattutempun ja voitti peräti kolme kultaa PM-kisoissa. Niinpä odotukset olivat suuret juuri Rion paralympialaisten edellä. Kohtalo päätti kuitenkin taas toisin.

– Se sattui juuri PM-kisoissa. Uusi hevoseni Belliene säikähti jotakin ja rupesi laukkaamaan, jolloin retkahdin hevosen selästä ja jäin roikkumaan pää alaspäin. Hevonen meni aika hurjaa rullausta ympäriinsä, jolloin niska nyrjähti ja kipuja tuntui myös selässä. Minut saatiin alas ja lääkittiin, joten pystyin ratsastamaan kilpailupäivät loppuun. Sinnittelin kipulääkkeiden avulla eteenpäin. Normaalisti ratsastaja ei olisi tuollaisessa tilanteessa retkahtanut, mutta hevosen ei tarvitse minun kanssani tehdä kuin yhden nopean liikkeen, niin horjahdan sen selästä.

Kun Jaana pääsi kotiin, kivut yltyivät niin pahoiksi, ettei hän enää päässyt sängystä ylös. Myös vasen käsi lakkasi toimimasta. Onneksi hän pystyi soittamaan oikealla kädellään apua. Mies oli lähtenyt työreissulle jo aamuyöstä, mutta avustaja pääsi paikalle. Jaanalla todettiin välilevyn pullistuma kuudennen ja seitsemännen nikaman välissä kaksi kuukautta ennen Rion kisoja, eikä hän toipunut niin hyvin, että lääkärit olisivat antaneet kilpailuluvan. Jos haluaisi harrastaa mustaa huumoria, voisi sanoa, että Jaana oli niin vammautunut, ettei häntä päästetty paralympialaiskisoihin. Lääkärin mahtikäskyllä hänet määrättiin pysymään puoli vuotta poissa hevosen selästä.

– Tosi on. Pakko tässä on ollut harrastaa mustaa huumoria. Aika pitkälle sillä selviääkin, Jaana nauraa.

O6V6432Takaisin radalle!

Kouvolan Ratulassa nykyään avomiehensä kanssa asuva Jaana on ollut innostunut hevosista jo nelivuotiaasta asti. Hänen isänsä oli innokas toton pelaaja, ja kaverit saivat puhutettua hänet ostamaan oman ravihevosen. Kun pikku Jaana nostettiin hepan selkään, siitä tytön innostus sai alkunsa. Siitä lähtien Jaanalla on aina ollut oma hevonen, joita tällä hetkellä on kaksi, nyt jo eläkkeellä oleva Lontoon kisojen Grivis sekä nykyinen heppa Bel.

– Aloitin jo penskana kilpaurheilun ja olen aina tykännyt kilpailla, ensin poneilla ja sitten hevosilla. Olen ollut jollakin lailla hevosten kanssa tekemisissä niin kauan kuin muistan. Harrastin kilpailumielessä sekä esteitä, kenttää että myös kouluratsastusta. Kenttäratsastukseen kuuluu myös kouluosuus, mutta en ole koskaan ollut mikään intohimoinen kouluratsastaja. Olen ollut vähän enempi rämäpää, sillä tykkäsin vauhdista ja vaarallisista tilanteista. Kouluosuus oli mulle vähän liian pliisua, pikkuisen pakkopullaa. Ekan lapsen jälkeen alkoi kuitenkin tulla hiukan itsesuojeluvaistoa, ettei lapsi jää yksin, jos jotain sattuu. Sen jälkeen harrastin pelkästään esteitä, ja nuorilla hevosilla kilpailin ihan Suomen huipulla. Paras saavutus ennen onnettomuutta oli esteratsastuksessa Racing Trophyn kolmas sija.

Mutta nyt Jaanan elämän kuviot ovat pikkuhiljaa järjestymässä ja vakiintumassa. Hän sanoo kääntäneensä nokan kohti Tokiota ja elävänsä uutta elämää sen mukaan. Hänellä on terveisiä myös kaikille kohtalotovereille, joille halvaantuminen on uusi asia.

– Ei muuta kuin niskasta kiinni ja uuden elämän alkuun. Turha jäädä tuleen makaamaan, kyllä se elämä siitä vielä irtoaa, kunhan vain ottaa positiivisen asenteen ja mielen.

Jaanan saavutuksista lisää: http://www.ratsastus.fi/jaana_kivimaki-nettisivuilla.

Teksti:Reijo Ikävalko
Kuvat:Matti Kallio
Avainsanat: halvaantuminen, katkennut selkäydin, katkennut selkäranka, ratsastus, paraolympialaiset

Kommentit

Oma kommentti