Irja Kämin jo parinkymmenen vuoden mittainen taistelu vyöruusua vastaan alkoi aikoinaan viattoman tuntuisesta haavaumasta varpaan välissä.
Hämeenlinnalainen kuvataiteilija Irja Kämi, 67, on tehnyt elämänsä aikana vähän kaikenlaista. Hän on ollut töissä nuorisokodissa, vankisairaalassa ja onpa hän toiminut kuvataidon opettajanakin koulussa. Peruskoulutusta ei kuitenkaan ole kuin perinteisen kansakoulun verran, mutta hän on muuten osoittanut osaamisensa.
Varsinaisessa työelämässä hän ei enää ole, mutta kuvataide vetää taas voimakkaasti puoleensa, kun hän sai viiden vuoden taistelun jälkeen järjestettyä vanhalle äidilleen hoitopaikan.
– Teen sekä modernia että perinteistä taidetta ja on minulla ollut omia näyttelyjäkin. Kuulun Hämeenlinnan taiteilijaseuraan. Nyt on tosiaan pakko taas ruveta tekemään jotakin: on tuntunut siltä jo jonkin aikaa, että pian on saatava pensseli heilumaan.
Irjalla on ollut stressiä paitsi äitinsä vuoksi myös miehensä sairastelun takia. Prosessivalvojana työvuosinaan paikallisella vedenpuhdistamolaitoksella työskennellyt 70-vuotias puoliso kärsii sydänongelmista ja on välillä kotona, välillä sairaalassa. Huolta ja murhetta Irjalla on siis riittänyt.
Sydänkin vaarassa
Irjan oma terveyskin on reistaillut jo parikymmentä vuotta. Kaikki alkoi hyvin viattomasta haavaumasta varpaiden välissä. Sinne pesiytyi bakteeri, joka aiheutti kerrassaan tuskallisen vyöruusun.
– Ensimmäisen kerran se iski taidekoulun loppumisen aikoihin, kun valmistuin Helsingistä vuonna 1991. Oikean jalan nilkkaan ilmaantui kuin hyttysen purema, jota kutitti ja kutitti, kunnes se meni rikki. Samalla alkoivat hirveät kivut niin ettei jalalla voinut ollenkaan astua. Se myös paisui tukinomaiseksi ja muuttui ilkeän violetin väriseksi.
Sairaalassa lääkäri totesi, ettei Irja tiedäkään kuinka kipeä on. Irjalla oli normaaliin verrattuna jalassa kuusinkertainen bakteerikanta.
– Jalka aukeni kolmesta kohtaa ja lääkärit pelkäsivät säärihaavaa. Kyseessä oli yleismyrkytystila, joka oli vaarallinen jo myös sydämelle. Pääsin kuitenkin viikon kuluttua kotiin, vaikka jalka oli yhä kipeä, ja pikku hiljaa se asettui. Stressi sen aina aiheuttaa.
Irja osaa jo tunnistaa ruusun ensimmäiset merkit. Se iskee aina samaan paikkaan kuin aikojen alussakin eli oikeaan nilkkaan.
– Lääkärillä olen joutunut käymään ruusun takia aika monta kertaa. Ruusu on aika tavalla rajoittanut elämääni, mutta onneksi taidetta pystyy tekemään istualtaankin. Mieltä se kyllä rassaa.
Ruusutarhassa
Irja löysi lysiinin aivan sattumalta. Siitä on siis aikaa jo kymmenkunta vuotta.
– Menin luontaistuotekauppaan ja pyysin myyjältä jotakin, joka auttaisi vaivaani, kun oikein mikään ei tahtonut tepsiä. Hän suositteli Solgarin L-lysiiniä, jota olen siitä lähtien syönyt aina yhden purkin ja pitänyt sen jälkeen taukoa. Heti kun ensimmäiset oireet ilmaantuvat, rupean syömään lysiiniä, ja oireet katoavat päivässä.
Irjalla on ruusuisia muistoja myös sairaalareissuiltaan.
– Meitä oli viisi ruusupotilasta samassa huoneessa, ja lääkäri naureskeli, että hän tulee nyt tänne ruusutarhaan. Yksi lääkäri totesi puolestaan, että kivan vian olet saanut ja että minun täytyisi nyt vain välttää stressiä ja muita murheita. Se on kyllä aina helpommin sanottu kuin tehty.
Se on kuitenkin selvä juttu, ettei ruusu koskaan kokonaan häviä ja parane.
– Se on ja pysyy ja pesiytyy ristiselkään, mistä se sitten aina tarpeen tullen ampaisee. Eniten minua on kaikki nämä vuodet kiusannut oikea jalka, mutta kesällä huomasin näppyjä myös vasemmassa jalassani. Se voi pompata yhtäkkiä ihan minne vaan.
Irja on aikoinaan harrastanut puutarhanhoitoakin, mutta ruusuihin päin hän ei suostu vilkaisemaankaan. Sattuneista syistä.
Teksti Reijo Ikävalko
Kuva Katri Ilves
Terveys-Hymy 12-13
Kommentit
Oma kommentti