Kun diabetes iskee seitsemänvuotiaana ja täydellinen sokeus koittaa 22-vuotiaana, luulisi vastoinkäymisten lyövän loppuelämäksi maahan. Teuvo Ylitalo ei kuitenkaan ole antanut kovien koettelemusten lannistaa itseään.
Tammelassa syntynyt, mutta jo pian 40 vuotta Hämeenlinnassa asunut Teuvo Ylitalo, 67, on sairastanut diabetesta tasan 60 vuotta. Tosin hänen sairastumisensa aikoihin puhuttiin vielä sokeritaudista.
Teuvon suvussa ei kellään ole diabetesta ja hänkin oli täysin terve pikkupoika aina kansakoulun ekaluokalle saakka. Sitten iski ykköstyypin diabetes.
– Vanhemmat ihmettelivät, mikä pojan on, kun paino tippui koko ajan, pissatti ja janotti. Muistan kerran juoneeni yhdessä yössä puolukkamehua viisi litraa. Oli siinä sängyn alusta märkänä ja tahmeana! Kerran sitten eno oli meillä käymässä ja katseli touhujani. Hän totesi, että pojalla on nyt kyllä sokeritauti.
Vanhemmat veivät Teuvon heti lääkäriin, mutta forssalainen yksityislääkäri ei osannut tehdä diagnoosia vaan antoi pojalle ”ruokahalulääkettä”, koska Teuvo oli laihtunut selvästi. Vanhemmat eivät onneksi tyytyneet tähän, ja niinpä Tammelan kunnanlääkäri komensi Teuvon pissimään purkkiin. Hän epäili heti diabetesta, ja Teuvo vanhempineen oli jo seuraavana päivänä Helsingin lastenklinikalla.
Koulussa ei kiusattu
Teuvo on maanviljelijäperheen sisarusparven esikoinen. Siihen aikaan ei kylillä juuri vieraita näkynyt, maalaiskylä eli hiljaista aikaa. Serkut asuivat pienen peltoaukeaman toisella puolella.
Diabetesdiagnoosi oli tietysti valtavan iso juttu niin pienelle pojalle kuin hänen koko perheelleenkin. Sairaus löi leimansa myös koulunkäyntiin, sillä sairaalareissuja oli aika usein.
Teuvo kävi kansa- ja kansalaiskoulun ja jonkin aikaa kotiteollisuuskoulua, mutta hän lopetti sen sairautensa takia. Suurempia ammatillisia haaveita hänellä ei ollut, mutta jos diabetes ei olisi iskenyt, hänestä olisi luultavasti tullut koneurakoitsija.
– Koulukaverit eivät onneksi pilkanneet tai sortaneet sairauteni takia, mitä joku nyt muutaman kerran nimitteli sokerirotaksi, Teuvo muistelee.
– Ei maaseudun metsäkulmilla tunnettu koulukiusaamista, koska kaikki siellä tunsivat toisensa. Pärjäsin ihan hyvin muiden samanikäisten poikien leikeissä, vaikka tauti toi mukanaan aika paljon rajoituksia. Karkkia teki aina joskus kovasti mieli, ja aina kun sairaalasta pääsin kotiin, kuvittelin jotenkin mielessäni, että nyt pistäminen loppuu, mutta eihän se loppunut. Äiti huusi leikkipaikalle, että nyt Teuvo pistämään.
Viimeiset kiusaukset
Teuvo alkoi saada insuliinipistoksia heti alusta alkaen kerran päivässä. Noihin aikoihin neulat olivat vielä aikamoisen suuria, mutta hän muistelee oppineensa pistämään itseään jo alle 10-vuotiaana. Näin mentiin vuosi kerrallaan, ja pojasta kasvoi mies. Hän ehti hankkia ajokortin ja ajella nelisen vuotta, kunnes 22-vuotispäivien kynnyksellä maailma alkoi hämärtyä.
– Jo vähän aikaisemmin oli ilmennyt hämäräsokeutta, mutta nyt oli kuin joku olisi vetänyt rullaverhot alas. Elettiin elokuuta 1967. Olin huomannut tätä ennen näkökentässäni myös omituisen pisteen, joka seurasi mukana, katsoi sitten minne tahansa, vaikka vain kahvikuppiin.
– Nyt kaikki meni koko lailla kerralla pimeäksi. Vain jonkin verran valoa näin hetken aikaa tämän jälkeen, mutta sitten kaikki katosi. Noihin aikoihin diabeteksen hoito oli niin alkeellista, ettei esimerkiksi verensokerin mittauksiin ollut mahdollisuutta. Jos näköni olisi nykyään alkanut kadota, voi hyvin olla, että se olisi pystytty säästämään tai ainakin sokeutuminen olisi alkanut kymmenkunta vuotta myöhemmin.
Teuvo muistaa vielä hyvin, mitä hän viimeksi näki. Yllätys yllätys: viimeinen lehti, mitä hän pystyi lukemaan, oli Forssan reissulta ostettu Hymylehti!
– Ja viimeinen elokuva, jonka näin, oli Pukki paratiisissa, hän naurahtaa.
Vaimo näkövammaisleiriltä
Riitta-vaimo löytyi vuonna 1972 Hämeenlinnan Ilonpisaran leirikeskuksessa pidetyltä näkövammaisten leiriltä. Kuusi vuotta Teuvoa nuorempi Riitta toimi siellä vammais- ja lähihoitajana. Naimisiin pariskunta meni jo seuraavana vuonna, mutta ilman kommelluksia liiton solmiminen ei sujunut.
– Katkaisin koipeni samalla viikolla, kun mentiin naimisiin, Teuvo nauraa.
– Lähdin viemään virallista kirjettä postilaatikolle ja liukastuin kevätjäätiköllä. Kaaduin niin pahasti, että jalkaan paukahti kolmesta kohtaa avomurtuma. Tämä muutti suunnitelmia sen verran, että vihkiminen tapahtui meillä kotona. Jalassa oli täyskipsi reiteen saakka. Ei tarvinnut kävellä alttarille eikä polvistua.
Pariskunnalle syntyi peräti viisi tytärtä, joiden ikähaitari on nykyään 39–21. Lastenlapsia on neljä, kolme poikaa ja yksi tyttö. Teuvo on täysin sopeutunut nykytilanteeseensa.
– Totta kai on ollut myös vaikeita ja masentavia kausia, mutta onneksi niitä ei enää muista. Aloitin kuntoilun jo vuonna 1975 ja rupesin kaverini kanssa ajelemaan tandemilla. Minulla oli hyvää pohjaa pyöräilyyn, sillä tein pyörällä kaikki koulumatkat.
Teuvo on huristellut kaverinsa kanssa tandemilla useita pitkiä reissuja. Hän on kiertänyt Päijänteen moneen kertaan yhteen menoon, ja Norjassa peräti 560 kilometrin vuoristoisen reitin, senkin yhteen putkeen ja ilman nukkumisia.
Pienen pojan haave
Teuvo muistaa ihastuneensa posetiiviin jo alle kouluikäisenä eli siis jo ennen diabeteksen puhkeamista.
– Kotikylässä oli kesäjuhlat, ja siellä pientä posetiivia soitteli oman mittapuuni mukaan kauhean vanha mies. Päätin jo silloin, että tuommoisen minäkin vielä joskus hankin. Se hetki koitti kuitenkin vasta 1980-luvun puolivälissä. Lainasin yhdeltä Poutiaisen Veksiltä posetiivin vähäksi aikaa, kunnes tilasin Saksasta itselleni oman soittimeni. Niitä on sitten sen jälkeen tullut ja mennyt.
Teuvo on 1980-luvulta lähtien kiertänyt ammatikseen posetiivinsa kanssa keikoilla ympäri maata. Kappaleita on nelisensataa, ja repertuaari kattaa Juicen, Irwinin ja häämarssin ohella aina kirkkomusiikkiin saakka.
– Olen ollut keikoilla vaikka missä. Olen soittanut kirkoissa ja silakkamarkkinoilla, monissa kylpylöissä, isojen firmojen ja isojen pomojen syntymäpäivillä.
Teuvolle on sattunut myös pari ikimuistoista tilannetta posetiivinsa kanssa.
– Eräs herra pyysi minua soittamaan jonkun kauniin laulun, koska hän oli menossa sen viikon lauantaina naimisiin. Minun piti soittaa Sua yli kaiken mä rakastan, mutta sotkeennuin jotenkin ja niin posetiivista tuli vahingossa Rentun ruusu.
Yrittänyttä ei laiteta
Simo Salminen lauloi aikoinaan, että jostain tarttis saada muijallekin töitä. Teuvo Ylitalo ratkaisi tämän ongelman omalta kohdaltaan jo 1980-luvun lopulla.
– Olin jo joskus aikaisemmin heittänyt vaimolleni ajatuksen, että mitä jos haettaisiin invataksilupaa, ja niin me sitten yhden tutun toimittajan avustuksella teimme liikennelupahakemuksen. Lupa irtosi heti ensimmäisellä yrittämisellä vuonna 1988 ja siitä lähtien taksi on pyörinyt.
Teuvo Ylitalo on siis omassa elämässään osannut kääntää vastoinkäymiset myötäkäymisiksi. Se on huomattu myös laajemmaltikin, ja niinpä Teuvolle myönnettiin hiljattain Näkövammaisten Keskusliiton yrittäjäpalkinto. Se annetaan huomionosoituksena menestyneelle yrittäjälle ja kannustuksena aloittaville. Palkinnon kriteereinä ovat muun muassa ennakkoluuloton yrittäminen, rehellisyys ja selkeä usko omaan tekemiseen.
Teuvo lähettää lämpimiä terveisiä kaikille hiljattain näkönsä menettäneille ja vakuuttaa, ettei maailma siihen kaadu.
– Totta kai se on kova paikka kenelle tahansa, mutta tilalle löytyy monenlaista muuta juttua. Itse vietän tietokoneen parissa paljon aikaani, sillä siinä on puhesyntikka. Pystyn lukemaan sen avulla yli sataa lehteä, ja nyt taas Hymylehden lukeminenkin onnistuu vallan mainiosti!
Teksti: Reijo Ikävalko
Kuvat: Juha Tamminen
Terveys-Hymy 1-13
Olet Taistelija-Teuvo! Olenpa kuullut livenä soittoasi Tuusulan Onnelan Taideyössä. Hyvin se posetiivi toimikin ja iloinen mieli oli silloinkin! Hyvää jatkoa elämänpolullanne!