Raija Hietanen oli monipuolisesti sairas aina viiteenkymmeneen ikävuoteensa saakka, kunnes hän keksi ruveta hakemaan apua ravitsemuksesta. – Olen saanut luontaistuotteista avun kaikkiin ongelmiini. Näemmä haudastakin vielä voi ihminen nousta.
Hämeenlinnalaisen Raija Hietasen, 67, elämän alkutahdit olivat harvinaisen synkät. Isä teki itsemurhan Raijan ollessa alle kaksivuotias, joten hänellä ei ole minkäänlaista muistikuvaa isästään. Raija oli nelilapsisen perheen nuorimmainen.
Raijan lapsuus ja nuoruusvuodet olivat siis hyvin hankalia. Hän on aina ollut huono nukkumaan ja iän myötä hän sairastui joka vuosi kaamosmasennukseen. Hän oli tavallaan poissa pelistä marras-joulukuun. Myös kovat päänsäryt sekä selkä- ja niskakivut vaivasivat. Hän ei sietänyt vetoa ollenkaan.
– En tiedä olenko ADHD vai mikä minä olen, mutta koulussa en oppinut yhtään mitään. Voi olla, että se johtui kauheista puutostiloista. Ei meillä kotona nälkää nähty, mutta vasta viisikymppisenä minulle valkeni, ettei syömäni ruoka imeytynyt juuri lainkaan.
Raija lähti heti rippikoulun jälkeen piiaksi läheiseen kartanoon, missä hän myöhemmin hoiteli myös sisäkön tehtäviä. Hän lähti kartanosta maailmalle 27-vuotiaana vuonna 1973. Siihen saakka hän oli pitänyt kartanoa toisena kotinaan.
Kova työ teki kipeäksi
Omassakin kodissa riitti askareita, vaikka Raija teki pitkää päivää toisen palveluksessa.
– Palvoin ja passasin äitiäni 15-vuotiaasta asti ja tein kotona hirveästi töitä. Siinä menivät kaikki kesälomat ja vapaa-ajat. Meillä oli saha ja pikkuisen maanviljelystä siinä sivussa, joten puuhaa riitti. Äitiä kävi kaikesta huolimatta sääliksi.
Kova työ löi leimansa Raijan kehoon, ja hän oli monin tavoin sairas jo alle 20-vuotiaana.
– Selkä oli niin kipeä, että kävelin koukussa aina välillä. Päätä särki hirmuisesti ja sitten alkoi sydänkin reistailla. Anemiasta olen kärsinyt koko ikäni. Työskentelin pikku baareissa ja sitten sain töitä toisestakin kartanosta, mutta lopulta oli pakko luovuttaa. Jäin työkyvyttömyyseläkkeelle jo vuonna 1988 eli 42-vuotiaana. Saman vuoden alussa makasin psykiatrisella osastolla kuusi viikkoa ja olin niin loppu, etten jaksanut edes tukkaani kammata. Käytin unilääkkeitä siihen maailman aikaan ihan hirveästi.
Raijalla ei ole koskaan ollut omaa perhettä. Hän asuu Hämeenlinnassa pikkuisessa vanhan omakotitalon puolikkaassa ja on kiitollinen siitä, että on selvinnyt hengissä viime vuosien ankarista lumitalvista.
– Oli minulla miesystäväkin, mutta hän kuoli yhtäkkiä seitsemän vuotta sitten verannalle korituoliin. Veritulppa vei.
Luontaistuotteet pelastivat
Raija oli jo viisikymppinen, kun hän poikkesi tammikuussa 1996 paikalliseen luontaistuotekauppaan. Raija valitteli myyjälle kynsiään, jotka olivat raitoja täynnä ja muutenkin huonossa kunnossa.
– Sieltä minut neuvottiin Hämeen Monihoito -nimiseen yritykseen. Anitta Kouvo-Sillanpää minut pelasti. Hiuksista otettiin tupsu ja lähetettiin Amerikkaan. Sieltä tuli karmeat vastaukset, sillä minulla oli kaikki mahdolliset puutokset aina suolasta lähtien. Olin kerta kaikkiaan syönyt väärin, kaiken maailman pullaa ja kakkua, eivätkä vitamiinit ja hivenaineet olleet muustakaan ruuasta imeytyneet riittävästi.
Raija on tullut siihen tulokseen, että hän poti myös hiivasyndroomaa, ja kun hän alkoi noudattaa mahdollisimman vähähiivaista ruokavaliota, häntä vuosikaudet piinanneet nuhat ja flunssat jäivät pois.
– Noudatan A-veriryhmän mukaista ruokavaliota, jonka olen kokenut hyvin tärkeäksi. Käyttämäni viljatuotteet ovat gluteenittomia. Syön runsaasti kasviksia ja kalaa. Valkoista sokeria ei ole kotona ollut vuoden 1996 jälkeen. Voi sanoa, että olen tehnyt elämässäni täydellisen ravitsemus- ja ravintolisäremontin. Nykyajan ruuilla ei kerta kaikkiaan pärjää, vaikka söisi kuinka terveellisesti. Ravintolisiä tarvitaan ilman muuta.
Nyt ei enää loppuvuosikaan vie puhtia pois.
– Lääkärissä en ole enää käynyt moneen vuoteen. Olen täysin eri nainen kuin 20 vuotta sitten. Ei minua enää olisi, jos en olisi tätä tietä löytänyt.
Teksti: Reijo Ikävalko
Kuva: Juha Tamminen
Terveys-Hymy 7-13
Kommentit
Oma kommentti