Tamperelainen Liisa Anttila on varmasti monelle vähänkin urheilua seuraavalle suomalaiselle tuttu nimi – huippu-urheilija vailla vertaa monellakin tavalla mitattuna. Pitkän ja menestyksekkään urheilu-uran rinnalla hän on ehtinyt hankkia jo yhdet maisterin paperit ja toiset ovat viittä vailla.
Super-Lissuksi kutsutun Liisa Anttilan, 35, kilpaurheilijan ura ei kuitenkaan alkanut voitolla. Ei sinne päinkään.
– Itse en muista koko juttua, mutta tarina kertoo, että olin ensimmäisen kerran noin kolmevuotiaana maastojuoksukilpailuissa. Sama perimätieto kertoo senkin, että juoksin puoleen väliin, keskeytin ja juoksin takaisin.
Mutta kun ikää tuli vähän lisää, Liisa näytti muille taivaan merkit. Hän alkoi voittaa kisoissa samanikäisiä poikia, mikä on jäänyt joidenkin takaraivoon vielä tänäkin päivänä tuskaisesti kolkuttavana muistona.
– Olen kotoisin maatalosta Luopioisista ja tein jo aika pienenä tyttönä raskaita maatalon hommia. Sain ruumiillisesta työstä hyvän peruskunnon ja kun olen kaiken lisäksi aina ollut kova touhuamaan ja aina menossa, pohja on tullut ihan kotioloista. En kuitenkaan osaa sanoa, koska varsinaisesti päätin alkaa urheilla ihan tosissani ja koska systemaattinen harjoittelu alkoi. Kaikki tapahtui pikkuhiljaa.
Liisa on menestynyt sekä hiihtosuunnistuksessa että suunnistuksessa. Hiihtosuunnistuksesta hänellä on peräti 12 MM-mitalia eli neljä kultaa, neljä hopeaa ja neljä pronssia. Vuoden 2001 suunnistuksen MM-kisoissa hän kuului kultaa voittaneeseen Suomen joukkueeseen. Vuosina 1999 ja 2003 hän on tuonut joukkueensa ankkurina Jukolassa Venlojen viestin voittajana maaliin. Kansallisella tasolla Liisa on menestynyt myös hiihdossa ja maastojuoksussa.
Eikä tässä vielä suinkaan kaikki. Liisa on valmistunut kauppatieteiden maisteriksi ja hänellä on myös kielten tutkinto eli filosofian maisterin paperit enää gradua eli lopputyötä vailla. Eikä tämäkään vielä riitä, sillä Liisa on ehtinyt jossakin kumman välissä hankkia itselleen myös ravitsemusteknikon paperit. Tämän naisen vuorokaudessa taitaa olla tunteja enemmän kuin 24.
Nyt Liisa on ehtinyt vaihtaa jo pulpetin toisellekin puolelle, sillä hän opettaa aika ajoin yläaste- ja lukioikäisiä. Vakituista työsuhdetta hänellä ei kuitenkaan ole, sillä se sitoo liikaa. Urheiluvuosia voisi Liisan niin halutessa olla vielä useita jäljellä, vaikka hän naureskeleekin, ettei ole porukan nuorimpia.
Vaikka Liisa on siis kotoisin Hämeen sydämestä ja asuu Tampereella, häntä ei millään voi haukkua hitaaksi hämäläiseksi. Hän kertookin sinnitelleensä kyseistä väitettä vastaan.
Kun takana on jo pitkä ura, reissuelämää vuositolkulla, paljon menestystä mutta jopa vieläkin enemmän loukkaantumisia, esiin nousee kysymys motivaation kestämisestä. Onhan Liisa voittanut jo lähes kaiken, mitä hänen lajeissaan voi voittaa.
Hän toteaa kuitenkin, etteivät voitot kanna pitemmän päälle, vaikka aina onkin mukavampaa voittaa kuin hävitä. Matka on yhtä tärkeä kuin määränpääkin eli on nautittava kokonaisuudesta. Liisa tunnustaa olevansa hyvin kilpailuhenkinen ja että hänellä on aina ja kaikessa pieni kilpailu meneillään. Urheileminen on hänelle sitä paitsi jo elämäntapa.
– Olen omien polkujeni kulkija. Huippu-urheilu on yksinäistä puurtamista ja pitää osata myös nauttia askeettisuudesta ja tuskastakin, koska se kuuluu meikäläisen elämään. On minulla jonkinlaista geeniperintöäkin isän puolelta, sillä isäni isä, joka kaatui jo talvisodassa, oli menestyksellinen sotilasurheilija. Myös isäni on aikoinaan harrastanut kestävyysurheilua.
Liisa kuitenkin muistuttaa, että jos ansioluettelo on pitkä, saman mittainen on myös sairaskertomus. Etenkin jalkavammoja on riittänyt ihan tarpeeksi. Liisan paikat joutuvat tavallista kovemmalle koetukselle, sillä hän kisaa sekä kesällä että talvella, ja etenkin juostessa vammoja tahtoo syntyä. Hän sanookin olevansa aika hyvä lääketieteen asiantuntija ihan omakohtaisten kokemustensa perusteella.
Koska Liisa on siis ehtinyt hankkia myös ravitsemusteknikon paperit, hän on kiinnostunut siitä, mitä suuhunsa pistää. Hän sanoo aina olleensa kiinnostunut ravitsemuksesta ja toteaa, että Suomessa kiinnitetään ravitsemuksen merkitykseen ja vaikutukseen varsin vähän huomiota.
Kysymys, tarvitseeko huippu-urheilija ravintolisiä, tuottaa aluksi hyvin diplomaattisen vastauksen.
– Ruoka on yksi tapa hemmotella itseään, se on elämän pieniä iloja, joita myös urheilija itselleen mielellään suo. Tykkään hyvästä ruuasta ja haluan myös syödä sitä. En lähtisi siitä, että lautanen ja ravinnontarve tyydytetään pelkillä jauheilla ja pillereillä. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että tarvitaan myös ravintolisiä. Ensinnäkään urheilija ei ole aina oman jääkaappinsa äärellä eikä käy itse tekemässä ruokaostoksia eikä näin pysty vaikuttamaan ruokavalioonsa. Olemme tosi paljon reissussa, jolloin olot ovat mitä sattuu, ja toisekseen olen sitä mieltä, ettei ravintolisistä ole ainakaan mitään haittaa, jos valitsee ne järkevästi ja käyttää laadukkaita valmisteita. Jos käyttää niitä, pääsee päinvastoin paljon helpommalla, jos perusruokavalio on kunnossa ja on tietyt hyvät ravintolisät käytössä.
Liisa on jo pitkään käyttänyt pieksämäkeläisen Vitacom Pharman (www.vitacom.fi) tuotteita, joista kaikkein kantavin on monivitamiini- ja hivenainevalmiste Mivitotal Flex.
– Se on aivan loistava, Liisa hehkuttaa. – Se on nestemäinen, hyvässä muodossa ja imeytyy. Se sisältää hyvin monipuolisesti kaikkia tarvittavia aineita ja olen käyttänyt sitä jo monta vuotta sekä hyväksi havainnut. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että sen jälkeen kun aloin käyttää sitä ja muitakin tohtori Donsbachin sarjaan kuuluvia valmisteita, perusflunssat ja köhänuhat ovat vähentyneet radikaalisti. En aiemmin perustanut öljyistä tai kalaöljykapseleista, mutta nykyään otan ihan säännöllisesti myös Eskimo-kalaöljyä sekä nestemäisessä muodossa että kapseleina. Erityisesti flunssakausina ahkerassa käytössä ovat myös vastustuskykyä tukevat Immolina-tuotteet. En syö kovinkaan paljon lihatuotteita, joten tälle puolelle haen apua proteiinijauheista. Hiilihydraatit on sitten jo helpompi saada ruuasta.
Liisalla on monta lempiruokaa, ja hän sanoo pitävänsä erityisesti italialaisesta ja meksikolaisesta keittiöstä. Jos yhtä suosikkia kysytään, hän valitsee italialais-suomalaisen sekoituksen eli sienilasagnen. Sienet ovat hänen suurta herkkuaan.
– Arvostan myös ihan arjen perusruokaa, josta paras esimerkki lienee oman äidin tekemä kotiruoka. Se vaan on niin hyvää. Syön myös paljon vihanneksia, kasviksia ja hedelmiä, sillä ne ovat paitsi erittäin terveellisiä myös herkkua parhaimmasta päästä.
Liisa kertoo syövänsä varsin paljon ja monipuolisesti, mutta on kuitenkin pari ruokalajia, jotka eivät häntä puhuttele. Maksa ja selleri eivät putoa.
– Selleri taitaa olla niitä harvoja kasvikunnan tuotteita, joita en voi sietää. Toinen esimerkki inhokista voisi olla maksa, josta en pidä ollenkaan ja ainoastaan Saarioisten maksalaatikko taitaa olla sellainen valmiste, johon liittyy suhteellisen positiivinen mielikuva maksatuotteista, hän naureskelee.
Teksti:
Kuva: Markku Wiik
Terveys-Hymy 12-09
Kommentit
Oma kommentti