Pienen tytön puoliavoimet silmät tuijottavat elottomina, lasittuneina. Kasvot ovat kellertävän kalpeat, huulet siniset, iho märkä. Iloinen päivä uimarannalla on saanut pahimman mahdollisen lopun. Pieni lapsi on hukkunut, eikä apuun tulleilla ollut enää mitään tehtävissä.
Ensihoitaja Paul Eskelinen herää kauhusta hikisenä painajaisesta silmissään häivähdys tytön kasvoista. Hän nousee äkkiä ylös ja menee tarkistamaan, että oma pikkuinen tyttövauva on sängyssään kunnossa ja hengittää. Nyt oma tyttö on teini-ikäinen, mutta muisto ei unohdu. Ensihoitaja Eskelinen on nähnyt yli 30 vuotta kestäneen pelastusuransa aikana koko elämän kirjon syntymästä kuolemaan. Ja kaiken siltä väliltä.
”Hukkuneen tytön kohtalo ei koskaan unohdu eikä pienen vauvan elvyttäminen”, Eskelinen sanoo vakavana.
Hän julkaisi tammikuun 3. päivä esikoisteoksensa Ensihoitajan silmin. Kirja kertoo arjesta, jota suurin osa meistä ei koskaan kohtaa. Työ sairauksien, tulipalojen, onnettomuuksien, elvytyksen ja kuoleman kanssa on useimmille meistä vierasta. Siitä kaikesta Eskelisen kirja kertoo koruttomasti, rehellisesti, aidosti ja vieläpä opettavaisesti. Hoitotoimenpiteet ovat hyvin monenlaisia, ja kiireellisissä tapauksissa päätöksiä täytyy tehdä nopeasti.
”Valitsin kirjaan erilaisia tapauksia ja kohtaloita, jotta lukija ymmärtäisi, mitä muun muassa hätätilanteissa elvytyksessä tehdään. Kuinka kiire meillä on, mitä laitteita ja lääkkeitä käytämme, ja mitä kaikkea yllättävää voi tapahtua. Esimerkkitapausten ihmisten henkilöys on häivytetty, joten heitä ei voi tunnistaa.”
Lukijan ”opettaminen” ei ole kuitenkaan ollut Eskeliselle suurin syy kirjoittaa ensihoitajan työstä.
”Kirjoitin kirjan, koska haluan vaikuttaa. Nykytilanne ensihoidossa ja koko pelastuspalvelusysteemissä on huono. Paljon pitää tehdä, että se saadaan toimivaksi siitä hetkestä alkaen, kun ihminen soittaa hätäkeskukseen. Nyt se ei toimi. Apu ei aina ehdi sitä tarvitsevan luokse”, Eskelinen painottaa.
Liian kaukana
Surulla ei kirjassa mässäillä eikä sankariteoilla kerskuta, vaikka ensihoidon tehtävistä kerrotaankin seikkaperäisesti. Eskelinen kuvailee, miltä potilas näytti ja kuulosti, millaisessa asennossa hän oli, mitä ympärillä tapahtui, miten hiekka narskui askelten alla ja hengitys kiihtyi ensihoidon kiirehtiessä paikalle. Senkin hän kertoo, että liian usein tultiin myöhässä, vaikka hän kollegoineen teki parhaansa.
Eskelinen kertoo myös voimakkaasta turhautumisesta, kun ambulanssi ei toimimattoman systeemin takia ollutkaan siellä, missä sen olisi pitänyt olla: pelastamassa ihmishenkeä. Näin oli myös hukkuneen pikkutytön tapauksessa. Hukkuminen on 1 – 14-vuotiaiden lasten ja nuorten johtava kuolinsyy. Tässä tapauksessa myös tytön äiti hukkui.
”Kun saimme tiedon uimarannan hätätilanteesta, olimme kiireettömällä keikalla kaukana maaseudulla, jossa kotonaan saattohoidossa ollut syöpäsairas mies oli menehtynyt pihamaalleen. Kotisairaala oli ilmoittanut, ettei se ehdi paikalle nopeasti, joten miehen vaimo oli soittanut hätäkeskukseen. Ennen meitä paikalle oli jo hälytetty toinen yksikkö.”
Jo matkalla kohteeseen Eskelinen pohti, että jälleen kerran he olivat menossa tekemään jonkun toisen terveydenhuollon yksikön tehtävää, ja olihan paikalle jo tullut yksityisen ambulanssifirman perustason yksikkö. Eskelisen tehtäväksi jäi todeta miehen kuolinaika ja lesken lohduttaminen.
”Mielestäni meidän pitäisi hoitaa vain niitä potilaita, joilla on vielä jonkinlainen elinaikaennuste. Nyt joudumme huolehtimaan saattohoitopotilaan viimeisistä hetkistä”, Eskelinen sanoi kollegalleen.
Kollegan lakoninen vastaus oli, että hänen kokemuksensa mukaan ”lanssareiden” päätehtävä olikin juuri olla todentajina. Silloin ei tehdä hienoja ensihoitotemppuja. Tämän sai Eskelinen kokea monta kertaa.
”Lähdimme siitä kiireellä järvenrantaan hukkuneiden avuksi. Liian myöhään.”
Ambulanssilla jonon ohi
Eskelinen pohtii sitä, miksi ensihoito on usein väärässä paikassa, turhauttavalla kiireettömällä tehtävällä ”mummotaksihommissa”. Todellisuudessa hyvin moni hätäkeskukseen soittanut kiireetöntä apua tarvitseva voitaisiin ohjeistaa hakeutumaan apuun omin neuvoin.
”Taksilla pääsee, tai vaikka naapurin kyydillä, jos läheisiä ei ole saatavilla avuksi.”
Yksi räikeimmistä tapauksista ambulanssin turhasta tilaamisesta paikalle on tarina äveriäästä, iäkkäämmästä pariskunnasta, joka soitti ambulanssin paikalle vain välttääkseen sairaalan päivystyksessä jonottamisen. Eskelinen painottaa, että ambulanssia ei tilata kuten taksia, vaan sen saapumiseen pitää olla hyvä syy.
”Pariskunta oli valmis maksamaan ambulanssikyydistä kuin taksista. Mies halusi sairaalaan ilman mitään kiireellistä syytä. Hän jopa kieltäytyi verenpaineen mittaamisesta. Mies vain halusi ohittaa sairaalassa jonot saapumalla paikalle ambulanssilla”, Eskelinen kertoo.
Kirjassaan Eskelinen ottaa esiin myös tapauksen yksityisestä hoivakodista, jonne ensihoito soitettiin paikalle antamaan lääkettä saattohoitopotilaalle, jolla oli jo pitkälle levinnyt syöpä. Potilas kärsi epäinhimillisistä tuskista, voihki ja ähki. Paikalla ollut lähihoitaja joutui toteamaan, ettei paikalla ollut ketään, joka olisi voinut antaa kärsivälle lääkettä. Sairaanhoitaja oli paikalla vain virka-aikana, ja nyt oli perjantai-ilta. Hoivakotiin ei ollut hommattu kärsivän avuksi edes kipupumppua, jonka avulla potilas voi annostella itselleen kipulääkettä. Eskelinen epäilee, että rahaa säästääkseen suuri hoivalaitoskonserni ei ollut järjestänyt lähihoitajalle lääkelupakurssia. Terveyskeskuspaikkaa ei ollut tarjolla, joten Eskelinen kollegansa kanssa kuskasi saattohoitopotilaan sairaalan päivystykseen, jossa hän joutui lojumaan eritteiden hajussa ja päihtyneiden keskellä.
”Ei tällainen voi olla ambulanssin ja ensihoidon tehtävä. Palvelumuotoilussa on pahoja vikoja.”
Koulutusta päivystäjille
Mitä sitten pitäisi tehdä? Eskelisen toive olisi, että hätäkeskuspäivystäjillä olisi terveydenhuollon koulutus, ei vain hätäkeskuspäivystäjän koulutusta. Ainakin heillä pitäisi olla ensihoidon kenttäjohtaja valvomassa, neuvomassa ja tukemassa. Hänestä on vaarallista, että maallikoihin verrattavissa olevat henkilöt toimivat hoitoalan edustajina ilman tukea.
”Hätäkeskuspäivystäjät vastaavat niin sanottuihin medisiinisiin puheluihin, vaikka heillä ei ole esimerkiksi sairaanhoitajan koulutusta. Tätä puutetta perustellaan sillä, että päivystysapunumeroon 116117 vastaavilla koulutusta vaaditaan. Harva vain tähän numeroon osaa soittaa”, Eskelinen sanoo.
Tilanne huononi entisestään, kun vuonna 2018 hätäkeskuksissa otettiin käyttöön tietojärjestelmä Erica. Siinä kone ”päättelee” muun muassa jonkin avainsanan perusteella, onko kyseessä kiireellinen tapaus. Silloin huippuvarustellut ambulanssit laitetaan matkaan, vaikka todellinen tarve olisi muualla.
”Esimerkiksi kaikki rintakipu on sen mukaan kiireellistä, vaikka henkilö olisi vain satuttanut rintansa johonkin. Hätäkeskuspäivystäjät tarvitsevat ammattilaisen tukea ja kiireelliset keikat pitäisi jyvittää tietyille ambulansseille. Onneksi nykyään hätäkeskuspäivystäjien omaa harkintavaltaa on hieman laajennettu.”
Eskelinen toimii nykyään ensiapukouluttajana oman yrityksensä kautta.
”Näin voin monistaa omaa osaamistani. Mielestäni ensiapukoulutus kuuluisi jokaiselle.”
Vauvan kuolema
Hän on nähnyt pitkän uransa varrella paljon verta, eritteitä, surua ja iloakin. Kun viisivuotias poika saatiin pelastetuksi hukkumiskuolemalta, sai ensihoito kiitosta. Tragikoomisiltakaan tilanteilta hän ei ole välttynyt. Eräs herttainen vanha rouva tarjoili pullakahveja samaan aikaan, kun ensihoitotiimi elvytti hänen miestään keittiön lattialla. Puoliso menehtyi ensihoidon ponnisteluista huolimatta.
Jotain kertoo ihmiselämästä sekin, että rappioporukassa mies järkyttyi kuullessaan ”hommailleensa” kuolleen naisen kanssa. Hän kun luuli, että nainen oli vain sammunut. Sammuneen raiskauksellahan ei niin väliä ollut.
Vauvan kuolema meni kaiken kokeneen Eskelisen ihon alle niin rajusti, että hän puhkesi itkuun tiimin tehtyä kaikkensa, jotta vauva saataisiin elvytetyksi. Elvytystä jatkettiin sinnikkäästi lääkärin tuloon asti, vaikka he tiesivät alusta alkaen, ettei vauvalla ollut selviämisen mahdollisuuksia. Oli kulunut liikaa aikaa, vaikka lapsen äiti oli jo aloittanut elvytyksen oikeaoppisesti.
”Tarjosimme vanhemmille heti kriisiapua. He sanoivat, että pärjäävät kyllä. Siitä tiesin, että he olivat todella ison henkisen avun tarpeessa.”
Eskelinen soitti paikalle kriisiapua ääni särkyen. Kävellessään kriisiavun työntekijöitä vastaan hän purskahti itkuun. Voisiko hän vielä ajatella palaavansa kenttätyöhön ensihoidon ammattilaisena?
”Ehkä. Jos systeemiin saadaan selkeitä parannuksia.” l
Kommentit
Oma kommentti