Syksyinen Lappeenranta näyttäytyy rauhallisena arkisena aamupäivänä, kun jalkaudumme Irti Huumeista ry:n huumetyöntekijöiden ja huudikoutsien kanssa kaupungin kaduille.
Koutseja on liikkeellä neljä kahden yhdistyksen huumetyöntekijän lisäksi. Heidän pinkit reppunsa ja koutsiliivinsä kertovat, mikä joukko on liikkeellä.
”Me olemme näkyvästi katukuvassa, joten meihin on totuttu”, koutsit sanovat.
He ovat vapaaehtoisia vertaistukihenkilöitä, joilla on itselläänkin päihdetausta. Paula, Heidi, Juha ja Joonas ovat toipuvia päihteiden käyttäjiä, jotka haluavat auttaa muita päihdeongelmien kanssa kamppailevia. He ovat itse saaneet avun vertaistuesta, ja tarvitsevat sitä edelleen.
”Nämä huudikoutsikohtaamiset kaduilla ovat minullekin tärkeitä. Ensin pelotti tosi paljon. Mietin, että miten osaan lähestyä ihmisiä. Siihen kuitenkin koulutetaan, Heidi juttelee asetellessaan reppua selkäänsä.
Irti Huumeista ry:n huumetyöntekijöillä Teemu Laineella ja Päivi Suomalaisella on takanaan pitkä ura mielenterveys- ja päihdetyöstä.
Lappeenrannan keskustan sankarihautausmaa on hiljainen ja kaunis, kun astumme porteista sisään.
”Täällä muurien suojissa on usein päihdeongelmaisia. Tänään ei näy ketään. Joskus tapaamme pari kymmentä autettavaa, joskus yhden. Se riippuu monesta asiasta, kuten säästä”, Teemu kertoo.
Jokainen on ihminen
Kaksi nuorta huudikoutsia kulkee käsi kädessä, Joonas ja Paula. Paula kertoo avoimesti omasta päihdemenneisyydestään ja ”puhtaista” vuosistaan. Nämä kaksi ja puoli vuotta ovat olleet hänen koko elämänsä parhaat.
”Olen onnistunut keskittämään kiinnostukseni kaikkeen mukavaan. Saunon, harrastan liikuntaa ja vietän aikaa lapseni kanssa.”
Irti Huumeista ry:ssä ihmiset kohdataan ihmisinä. Se kadulla laahustava, jopa aggressivisen pelottava hahmo on ihminen. Jonkun lapsi, sisarus, äiti, isä tai isovanhempi. Ystävä, läheinen.
”Toimintaan voi tulla, kunhan vain on selvin päin. Emme tuomitse, vaan toivotamme tervetulleiksi. Meille päihdeongelmaiset ovat ihmisiä”, Päivi painottaa.
Päihteiden käyttöön liittyy yleensä voimakasta häpeää. Tässä ryhmässä on kuitenkin helppoa olla täysin avoin, eikä huumorikaan ole pahaksi. Heidi sanoo nauraen, että hän on vanhan liiton juoppo, katoavaa kansanperinnettä. Hän kertoo aloittaneensa alkoholin juomisen ”vanhoilla päivillä”, kun lapset lähtivät kotoa, ja hän jäi eläkkeelle.
”Olin yksinäinen ja join kotona neljän seinän sisällä. Äitini ja lapseni ovat olleet minusta huolissaan, ja he ovat vieneet minua hoitoon. Olen siitä kiitollinen, mutta ilman omaa päätöstäni en olisi raitistunut.”
Pohjakosketus oli se, kun hän oli riistää itseltään hengen. Hän sai apua ”katkolta”, ja raitis elämä tuntui ihanalta. Sitten tuli se päivä, jolloin Heidi ajatteli voivansa ottaa yhden saunakaljan.
”Siitä se taas lähti. Vaivuin pohjalle heti. Nyt olen ollut taas ilman alkoholia jonkin aikaa, ja olen saanut valtavasti apua vertaistukiryhmästä ja tästä koutsitoiminnasta”, Heidi hymyilee.
Apua vertaistuesta
Viileä sää tuntuu ajaneen päihdeongelmista kärsivät sisätiloihin, piiloon. Teemu toteaa, että kylmän tultua monet siirtyvät kavereiden nurkkiin, pois julkisilta paikoilta. Kun astumme sisälle kauppakeskuksen lämmitettyyn aulaan, penkillä istuskelee kourallinen eri-ikäisiä henkilöitä, joille huudikoutsit menevät juttelemaan. Repuista kaivetaan esille pillimehua, karkkia, keksejä ja voileipiä. Ne otetaan mieluusti vastaan.
Yksi miehistä on sammunut penkille puristaen yhä kädessään lonkerotölkkiä. Nuori tyttö on peittänyt silmänsä aurinkolaseilla.
Joonas juttelee tutun nuoren kanssa. Hän kertoo olleensa itse tässä porukassa ihan ”rapanarkkina”. Hoitoon hän hakeutui tammikuun alussa, mutta on retkahtanutkin.
”Juttelin tutun kanssa kuulumiset. Hyvin rehellisesti hän kertoi omasta arjestaan. Kyllä meillä juttua riittää, ja minulla on täällä paljon tuttuja”, Joonas sanoo jatkaessamme matkaa.
Huudikoutseja ei lähetetä kentälle ilman koulutusta. On tärkeää osata lähestyä päihtynyttä, kenties ahdistunutta henkilöä ja tarjota vertaistukea. Jos joku koutseista kokee tilanteen liian vaikeaksi, voi sanoa turvasanan, jolloin lähdetään pois.
Turvallisuusohjeeseen kuuluu myös se, että aggressiivisen henkilön kanssa ei ryhdytä väittelemään, vaan silloin on parempi poistua paikalta. Päihteiden käyttäjien keskinäisiin selkkauksiin ei myöskään pidä puuttua.
”Jokaisella on kuitenkin velvollisuus soittaa hätäkeskukseen, jos näkee vaarallisesti käyttäytyvän henkilön. Näin vastuu siirtyy viranomaisille”, Päivi huomauttaa.
Huudikoutsit osallistuvat vertaistukitoimintaan maksutta ja vapaaehtoisesti. He painottavat sitä, etteivät he koe olevansa autettaviaan parempia ihmisiä, vaikka ovatkin onnistuneet raitistumaan. He muistavat kyllä, miltä päihteiden käyttäjästä tuntuu.
”Me myös tiedämme, että vertaistuki auttaa. Siksi me jalkaudumme”, koutsit toteavat.
”Peukku” tuhoaa
Kirpeänä syyspäivänä Lappeenrannan katukuvassa ei näy suurta huolestusta herättäneen, äärimmäisen koukuttavan alfa-pvp:n käyttäjiä. Katukielellä peukuksi nimitetty huume aiheuttaa muun muassa harhaisuutta, sekavuutta ja aggressivisuutta. Päihdealan ammattilaiset toivoisivat, ettei peukku-sanaa käytettäisi, sillä tämä peukku osoittaa vain alaspäin.
Käyttäjät ovat kuvailleet aineen vievän nopeasti suoraan helvettiin, ja sen tuovan ihmisestä esiin kaiken pahuuden. Silti käyttö on suorastaan räjähtänyt käsiin etenkin pääkaupunkiseudulla, mutta myös muualla maassa. Hetkellinen euforia on ohi nopeasti, joten uusi annos on saatava pian. Tästä seuraa väkivalta- ja omaisuusrikoksia.
Alfa-pvp:n suosioon vaikuttaa myös se, että sitä voi käyttää hyvin monella eri tavalla, kuten polttamalla, mutta myös piikittämällä suonensisäisesti.
33-vuotias Paulakin kamppaili kyseisen päihteen kanssa ennen kuin kuolema kävi niin lähellä, että ainut vaihtoehto oli päästä aineesta irti. Paulan matka huumeisiin on kulkenut monen portin kautta. Niin kävi monelle kaverillekin, joista osa on kuollut.
”Asuin pikkupaikkakunnalla, ja nuorilla oli tylsää. Aloin käyttää alkoholia 13-vuotiaana. Myöhemmin siirryin kannabikseen ja siitä koviin huumeisiin. Lopulta minusta tuli alfa-pvp:n käyttäjä. Olen nähnyt sen seuraukset. Päihde-elämästäni käytin neljä vuotta huumeita päivittäin.”
Monella päihteiden käyttäjällä aamun ensimmäinen ajatus on, mistä hän saisi ensimmäisen annoksensa. Lappeenrannan katukuvan ”puhtaus” alfa-pvp:n osalta voi osittain johtua siitä, että Helsinki on niin lähellä. Siellä huumeita on paljon helpompi saada ja käyttää.
”Ehkä siksi Helsingin katukuvassa näkyy enemmän alfa-pvp:n käyttäjiä. Täällä päihteitä käytetään sisätiloissa, kavereiden nurkissa”, Paula pohtii.
Toivoa paremmasta
Koutsit painottavat, että onneksi tarjolla on apua, jos vain itsellä riittää tahtoa irtautua päihteistä. Heidi sai alkuun apua katkolta, Paula taas hakeutui vertaistukiryhmiin. Hän on saanut apua myös terapiasta sekä tietenkin Irti Huumeista ry:stä. Kaikki huudikoutsit vaikuttavat iloitsevan tämänhetkisestä tilanteestaan.
”Aiemmin minulla oli valtavasti voimia saada taas seuraava huumeannos. Nyt sama voima on kohdistunut raittiina olemiseen. Liikunta on minulle nykyään erittäin tärkeää”, Paula sanoo.
Kaikki myös tiedostavat mahdollisen retkahduksen vaanivan nurkan takana. Siksi on tärkeää tunnistaa sudenkuoppahetket. Heidi ei voi ottaa sitä yhtäkään saunakaljaa, ja Paula pyrkii täyttämään mielekkäällä tekemisellä ”tyhjät hetket”.
”Viikonloput ovat epämiellyttävimpiä. Samoin ne ajat, jolloin lapseni on muualla hoidossa. Onneksi tänne toimistolle saa tulla milloin vain. Myös lapseni viihtyy täällä”, Paula hymyilee.
Huudikoutsit kiittävät Etelä-Karjalan hyvinvointialueen toimivaa mielenterveys- ja riippuvuuspäivystystä. Täällä ei tarvitse jonotella viikkoja tai kuukausia saadakseen apua.
”Hoitoon ei ole lähetekäytäntöä. Päivystykseen voi ottaa yhteyttä läpi vuorokauden, ja ammattilainen ohjaa siitä eteenpäin heti.”
On aika kiittää Päiviä, Teemua, Juhaa, Joonasta, Paulaa ja Heidiä. Heidän repuissaan kulkevat hygieniatuotteet, mehut ja voileivät, mutta ennen kaikkea ne ovat pullollaan vertaistukea ja toivoa paremmasta elämästä.
Kommentit
Oma kommentti