TEKSTI: Susanne Strömberg, kuvat: Aino Selkäinahon kotialbumi
Tammikuun 21. päivän aamu, vuonna 2016, oli pimeimmillään. Haapajärven yllä leijui pakkanen ja lunta satoi sakeasti. Aino Selkäinahon mummolla oli tapana kuskata lapsenlapsiaan kouluun. Niin tuonakin aamuna. 16-vuotias Aino istui takapenkillä oikealla puolella. Kaksi nuorinta sisarusta lähtivät myös samalla kyydillä. Katraan neljäs sisar jäi nukkumaan, koska hänen koulunsa alkoi myöhemmin. Ainon turvavyö, oli ainoa, joka jäi kiireessä laittamatta – asia, joka myöhemmin ratkaisi lähes kaiken. Aino eli jänniä aikoja. Seuraavalla viikolla hänen oli määrä lähteä luokkansa kanssa Afrikan-matkalle.
”Edellisenä iltana olin sovittanut oranssia mekkoa, jonka äiti osti Tansanian-reissua varten. Olin innoissani. Minua ovat aina kiehtoneet vieraat kulttuurit ja kielet.”
Matkaa kouluun oli kilometrin verran. Auto starttasi. Kun kotipihasta oli kuljettu noin sata metriä, auto saapui tuttuun lähiristeykseen. Yhtäkkiä sumuisen lumisateen keskeltä ilmestyi rekka. Se tuli kohti.
”Muistan vain valonvälähdyksen sivuikkunassa. Ehdin ajatella: ’olipas kaunis elämä, nyt minä kuolen’”.
Sitten kaikki pimeni.
Rekka osui rytinällä auton etuosaan. Aino lensi sisätilassa eteenpäin, ja pää otti voimakkaasti osumaa.
Aivot turposivat
Ainolle kävi kaikista pahiten. Hänet lennätettiin lääkärihelikopterilla Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Mummolla ja pikkusiskolla murtui käsi. Pikkusiskolle tuli myös pieni aivoverenvuoto, mutta se parani viikossa. Pikkuveljellä meni vain takki rikki.
Aino vietiin teho-osastolle, jossa häntä pidettiin nukutettuna kolme viikkoa. Hänellä todettiin halvausoireita ja vakava aivovamma. Koska aivoissa oli kovasti painetta, kalloon porattiin aivopainemittari, jolla sitä yritettiin saada haltuun. Mutta paineet vain nousivat. Tilanne oli kriittinen. Tämän jälkeen Ainolle tehtiin kranioplastialeikkaus. Siinä osa kallosta poistetaan kokonaan, jotta aivot saavat tilaa turvota ilman, että kallon sisäinen paine nousee hengenvaarallisesti.
”Kuulostaa kyllä aika rajulta, kun minun otsanpuoleinen kallonpalani laitettiin pakkaseen säilöön kahdeksi kuukaudeksi, jonka jälkeen se laitettiin takaisin kirurgisesti päähäni.”
Oulun yliopistollisessa sairaalassa ei oltu ainakaan tuohon aikaan vielä tehty näin laajaa kranioplastialeikkausta, jossa kalloluun leikkauspinta-ala oli korvasta korvaan.
Lääkäreillä oli käytettävissä vielä yksi oljenkorsi paineiden alas laskemiseksi: aivokammioiden väliin asetettiin dreeni. Se imi selkäydinnestettä. Paineet rauhoittuivat vasta sen jälkeen.
Ei mitään toivoa
Ainolla liikkui vain oikean käden etusormi. Lääkärit eivät antaneet mitään toivoa. Sanottiin, että hyvin todennäköisesti Aino jäisi koko loppuelämäkseen vuoteen omaksi. Se oli koko perheelle hirvittävää kuulla.
Kun Ainon tajunta alkoi viikkojen jälkeen vähitellen palata, todellisuus tuntui unelta.
”Näin vain hahmoja ympärilläni. En tiennyt, missä olin. Mutta ymmärsin, että jotain vakavaa oli sattunut. Jossain kohtaa äiti näytti peilistä minulle kasvoni. Hän sanoi: ’sulle on tehty tällainen leikkaus’ samalla, kun hän piirsi leikkauksen ääriviivat kasvoistani peiliin.”
Kyseessä oli vakava aivovamma. Ennuste oli heikko. Ei puhuttu kävelystä, ei puheesta, eikä itsenäisestä arjesta. Puhuttiin selviytymisestä – ja silloinkin vain häviävän pienellä todennäköisyydellä.
Ainon äiti, Satu, muutti viideksi kuukaudeksi potilashotelliin Ouluun Ainon tueksi. Hän kävi joka päivä tyttärensä luona sairaalassa.
”Äiti pesi minut, kampasi hiukseni ja soitti minulle musiikkia. Hän puhui jopa englantia, jotta aivoni stimuloituisivat. Hän teki sen kaiken, vaikka ei ollut mitään takeita, että edes kuulin häntä.”
Ensimmäinen sana
Ensimmäinen edistysaskel Ainon voinnissa oli hengittäminen ilman happilaitetta. Seuraava, kun hän sisukkaasti sai päänsä pidettyä muutaman sentin verran ”ilmassa” tyynyn päällä.
”Tuollaiset asiat ovat pieniä juttuja muille, mutta suuria minulle.
Nielun lihakset ja peristalttiset liikkeet aktivoitiin toimimaan uudestaan sähkötyksen avulla.”
Joku perheenjäsenistä keksi oivan tavan testata, että ymmärtääkö Aino puhetta.
”Minulle sanottiin: ‘Aino, katso ikkunaa. Katso siskoasi.’ Ja kun katsoin, he tiesivät, että ymmärrän.”
Ensimmäinen sana tuli, kun onnettomuudesta oli kulunut kolme kuukautta.
”Pikkusiskoni kysyi minulta: ’eikö niin Aino, että me rakastetaan sut terveeksi?’ Siihen vastasin, että joo.”
Ensimmäinen nauru Ainolta pääsi, kun perhe näytti hänelle valokuvaa lapsuudestaan. Siinä hänellä oli mummon mekko hassusti päällä.
”Isä kysyi, että muistatko tuon, johon olin myös vastannut, että joo. Kaikki pomppasivat ilosta kattoon. Olihan se iso juttu, kun ennen sitä olin ollut mykkä.”
Pikku hiljaa Ainon paluu takaisin elämään alkoi. Kuntoutus aloitettiin varovaisesti sen jälkeen, kun Ainon kallonluu oli kirurgisesti laitettu paikoilleen.
Pitkä sairaalajakso
Ainon edistys oli uskomatonta. Puolen vuoden jälkeen tyttö pääsi kotiin. Aluksi pyörätuoli oli käytössä. Eikä aikaakaan, kun Aino kulki rollaattorilla.
”Siskoni meikkasi ja teki kampauksia minulle. Katsoimme vanhoja valokuvia. Niissä hymyilin, oli hevostallilla ja ratsastin. Oli tärkeää nähdä noita kuvia, koska olin henkisesti vielä se sama tyttö. Se, joka ennen onnettomuutta haaveili eläinlääkärin ammatista.”
Aino palasi syksyllä 2017 lukioon. Hän suoritti yhden kurssin. Mutta aivovamman jälkeinen uupumus oli musertava. Lukion käynnistä oli tullut liian vaativaa. Keskittyminen ja muistaminen ottivat koville. Aino vaihtoi opintopolkunsa Kannukseen eläintenhoitajakouluun. Se oli käytännönläheisempää.
”Eläimet ovat aina olleet lähellä sydäntäni, joten se tuntui oikealta vaihtoehdolta. Avustaja kulki mukana, ja auttoi käytännön asioissa.”
Pelottava epilepsia
Kuusi ensimmäistä vuotta Aino harjoitti neuropsykologin kanssa muistia ja hahmottamista muiden terapioiden ja kuntoutuksen ohella.
Sitten epilepsia puhkesi vuonna 2021.
Vuonna 2023 tuli kohtaus, jota Aino ei unohda.
”Olin käymässä lapsuudenkodissani, jossa olin yksin. Tuli samanlainen outo ja ahdistava olo kuin ensimmäisessä epilepsiakohtauksessa. Ehdin mennä maata sohvalle ja soittaa apua. Äiti riensi töistä paikalle ja soitti ambulanssin. Sitten tuli aaltomainen aura, joka vei mukanaan. Sitten lähti näkö. Seuraavaksi taju.”
Ainoa vietiin ambulanssilla Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Kohtaus kesti kolmisen tuntia. Se oli hengenvaarallinen grand mal -sarjakohtaus. Siinä kohtauksia tulee peräkkäin lyhyin välein, eikä siinä ehdi toipua kunnolla niiden välillä.
Epilepsia saatiin kuriin. Sen jälkeen aloitettiin vahva lääkitys – ja se onneksi toimii hyvin.
Rauhallista arkea
Tänä päivänä Aino asuu yksin kerrostalokaksiossa Haapajärven keskustassa. Hän huolehtii kaikesta itsenäisesti, mutta on työkyvyttömyyseläkkeellä.
”Aluksi eläkkeellä oleminen tuntui oudolta. Nyt olen jo tottunut. Elämä on tasaista ja hyvää.”
”Teen kahdesta–kolmen kilometrin kävelylenkkejä kylillä. Metsälenkeille lähden avustajan kanssa. Siellä käytän kävelysauvoja. Fysioterapiaa on kerran viikossa. Lisäksi uin, leivon ja laulan seurakunnan kuorossa.”
Aino kertoo, että onnettomuuden jälkeen lähimuisti ja keskittyminen ovat heikentyneet.
”Pitää käyttää apuna kalenteria ja muistilappuja. Äänekkyys ja hälinä väsyttävät minut nopeasti.”
Aino kertoo, ettei hän ole halunnut hukata energiaansa onnettomuuden jälkeiseen katkeruuteen.
”Olen priorisoinut voimavarani kuntoutumiseen. Onnettomuus oli kamala, se on selvä. Mutta olen myös kasvanut sen ansiosta ihmisenä. Perhe on ollut tuki ja turva.”
Uskolla on ollut suuri merkitys, jota ilman hän ei olisi selvinnyt.
”Jeesus on minulle kaikki. Sanon aina: vaikka mitään muuta ei olisi jäljellä, toivo jää. Minua on kannatettu. Luotan pelastajaani vankasti.”
Ainolle jäi onnettomuudesta erittäin vaikean aivovamman vaikea jälkitila, johon kuuluu aivosumua, pääkipua ja neurologisia oireita. Kävely sujuu jo varmemmin ja nopeammin. Pientä haastetta on vielä lantion hallinnassa sekä vasemman nilkan jäykkyydessä ja kierrossa sisäänpäin.
Tulevaisuudessa Aino haluaisi matkustella. Ei ehkä ihan Afrikkaan asti, mutta ystävän kanssa Espanjaan.
”Elämä on nyt hyvin. Minä saan olla täällä. Se on ihme, josta olen kiitollinen joka päivä.”
Kommentit
Oma kommentti