Teksti: Reija Kokkola Kuvat: Sara Pihlaja
Kangasalan kauniissa maisemissa on hento lumikerros peittänyt maan. Onnelan eläimet -tilalla vallitsee rauhallinen tunnelma. Luna-hevonen sekä sen neljä lajitoveria viettävät aikaa aitauksessaan tulijoita katsellen. Ensin on kuitenkin tervehdittävä Penni-kissaa, joka puikahtaa pörröturkkisena ovesta sisälle. Se on lähtenyt jo aamuvarhain tapansa mukaan tarkistamaan tiluksiaan ja hoitamaan hiirihommiaan. Onnelan Eläimet -tilaa pitää Tua Onnela, joka on ammatiltaan kissoihin ja hevosiin erikoistunut eläintenkouluttaja.
Päivän päätähti on upea, 16-vuotias Luna-tamma. Se kopsuttaa sirosti kaviollaan jäätynyttä maata. Nyt on vähän kurja vuodenaika Lunalle ja muille hevosille, sillä maa on kovaa, möykkyistä koppuraa. Lauhkeasti Luna kuitenkin lähestyy Tuaa ja katsoo luottoihmistään kauniilla silmillään.
”Kun Onnelaan tulee vierailijoita virkistyspäiville tutustumaan hevosiin, yleensä aina Lunan sielukkaita silmiä ihmetellään. Sillä on myös paljon Facebook-faneja”, Tua hymyilee.
Kuin dynamiittia
Luna rouskuttaa tallissa tyytyväisenä heinää, kun Tua suihkuttaa karvanselvitysainetta sen häntään ja harjaan. Pitäähän rouvan olla hienona Hymyn kuvausta varten! Luna nostaa päätään ja katsoo Tuaa, kun Tua juttelee sille lempeästi. Ihminen ja hevonen näyttävät lukevan toistensa ajatuksetkin. Näin ei ollut silloin, kun Tua päätti ottaa oikukkaan, arvaamattoman ja jopa aggressiivisen tamman itselleen.
”Kaviot vain huiskivat ilmaa, kun se meni kahdella jalalla. Se oli kuin viritetty dynamiittipakkaus, valmis räjähtämään milloin tahansa. Ei se ihmisiä kohtaan ollut aggressiivinen, mutta toisten hevosten päälle se kävi”, Tua muistelee.
Luna tuotiin kymmenisen vuotta sitten Latviasta Suomeen ratsastuskoululle ratsastushevoseksi. Sen piti olla taitava, laadukas ja kokenut ratsastushevonen, joka hyppäisi hienosti yli esteiden. Totuus oli toista. Luna ei soveltunut ratsastuskouluhevoseksi.
”Se oli liian arvaamaton ja herkkäsieluinen. Se pukitti, pelkäsi, säpsyi ja säikkyi. Esteet se ylitti vinosti ja liioitellen hypyn korkeutta. Niin ilmavassa menossa ratsastaja voi helposti pudota. Ratsastuskoululla haluttiin löytää sille hyvä koti”, Tua muistelee.
Hänen ensimmäinen hevosensa Veikka oli juuri siirtynyt vihreämmille laitumille, ja Tua oli jo valmistunut eläintenkouluttajaksi. Ehkä nämä kaksi asiaa saivat aikaan sen, että onneton Luna pääsi Onnelaan viettämään hyvää hevosen elämää ilman esteratsastuspaineita. Siitäkin huolimatta, että Lunan räjähdysalttiuden todennut ystävä sanoi Tualle: ”Älä osta. On kuin pomputtaisit ilmapalloa neulalla.”. Eikä kaikki todellakaan mennyt hienosti heti alkuun.
”Kun menin ensimmäistä kertaa aitauksen laidalle porkkanat ojossa, se vain seisoi kaukana aitauksessa ja katsoi minua epäluuloisesti. Se selvästikin pelkäsi. Yrittäessäni ratsastaa sillä totesin, että Luna oli harvinaisen huonosti minulle sopiva hevonen”, Tua naurahtaa.
Onneksi hän tiesi, miten tällaista hevosta tulee käsitellä. Pakottamalla ei saa mitään aikaan, vaan hevoselle pitää antaa aikaa luottamuksen heräämiseen. Tua alkoi kouluttaa Lunaa tukeutuen positiiviseen vahvistamiseen eli palkitsemalla kannustamiseen. Rauhallisesti ja kärsivällisesti.
”Luna hillitsi itsensä näennäisesti, mutta aistin sen pelon. Pelko voi ilmetä myös passivoitumisena. Silloin pinnan alla kuohuva pelko voi aiheuttaa yllättäen mitä vain. Tunsin, että Lunan sisällä ei ollut kaikki hyvin.”
Tökkimisleikkiä
Hiljalleen positiivinen palkitseminen alkoi toimia, ja Lunan luottamus Tuaan kasvoi. Kaksikolle syntyi yhteinen kieli. Kun Luna alkoi ymmärtää, mitä ihminen siltä toivoi, se oli silminnähden helpottunut.
”Ulkopuolisesta Lunan kouluttaminen saattoi näyttää hassulta. Palkitsin sitä rehunamilla, jos se uskalsi ottaa yhdenkin askeleen kohti kohdetta, jota se pelkäsi. Maassa lojuva pressu saattoi olla sellainen”, Tua kuvailee.
Lähestymisharjoittelu toi tulosta. Vähitellen Luna uskaltautui yhä lähemmäs, ja lopulta se oppi tökkimään turvallaan aiemmin sitä epäilyttäviä asioita paalimuoveista kaivinkoneisiin. Edelleen Luna koskettelee mielellään kaikenlaisia kohteita. Erityisen kivaa Lunasta on, jos esine putoaa ja pitää ääntä. Ämpäri alas hyllyltä siis! Lunalla taitaa olla myös huumorintajua.
”Ainakin sen hermostuksen alla piili valtavasti rohkeutta ja uteliaisuutta. Ajattelen, että ei Luna ole mitenkään muuttunut. Sen sisällä on aina piillyt järkevyyttä, rohkeutta ja viisautta. Nyt ne ovat vain tulleet esiin koko loistossaan. Luna on erittäin viisas hevonen”, Tua painottaa.
Hän muistaa ensimmäisen kerran, jolloin Luna osoitti täydellistä hermojen hallintaa ja luottamusta.
”Olimme metsässä. Kuljin Lunan rinnalla, kompastuin ja kaaduin. Luna pääsi irti. Pelästyin, että se säikkyessään säntää tielle. Se jäi paikoilleen odottamaan, että könyän maasta ylös.”
Opittuaan ymmärtämään tilanteita Luna on osoittanut monta kertaa järkevyytensä ja viisautensa. Tua pelkää kovasti ukkosta. Kerran metsälenkillä Tua ja Luna olivat Tuan miehen Mikon ja tämän hevosen kanssa korkealla mäellä, kun ukkonen yllätti koko porukan.
”Kaikki muut hätääntyivät paitsi Luna. Se kertoi omalla kielellään meille, mitä pitää tehdä. Luna johdatti meidät alas mäeltä rauhallisesti ja alkoi syödä ruohoa”, Tua kertoo.
Kun Onnelan eläintilalle tulee asiakkaita virkistyspäiville tai eläintenkoulutukseen, jotkut saattavat hieman arastella valtavaa Lunaa. He pyytävät saada talutettavakseen pienen Late-ponin.
”Tarjoan kuitenkin heille rauhallista Lunaa. Late on sen verran kova menijä”, Tua hymyilee.
Ihmeparantuminen
Tua katsoo Lunan astelua, joka näyttää moitteettomalta. Erityiseen iloon on aihetta, sillä muutama vuosi sitten Luna sairastui. Ensin siltä leikattiin pois haljennut hammas. Hevoselle operaatio on iso ja kallis. Operaatio onnistui, mutta sitten Lunan oikea takajalka turposi, ja hevoselle nousi korkea kuume. Tua vei Lunan taas eläinlääkäriin, ja siellä ilmeni, että kyseessä oli laaja ihonalaisen kudoksen tulehdus. Lunaa hoidettiin pari päivää Viikin eläinsairaalassa, mutta kotiutumisen jälkeen paraneminen ei edennyt niin kuin piti. Jatkohoidosta huolimatta Luna seisoi kolmella jalalla pitäen kipeää koipeaan ylhäällä ilmassa. Hevonen ei elä hyvää elämää kolmijalkaisena. Tua ei voinut katsoa sen kipua, joten epätoivoisena hän tilasi Lunalle lopetusajan.
”Jos eläin kärsii, ei ole muuta tehtävissä.”
Sitten tapahtui ihme. Lopetus oli sovittu maanantaiksi. Sitä edeltävänä lauantaina Tua katsoi ikkunasta, kuinka tuo kipeä kolmijalkainen hevonen laukkaisi aitauksessa. Ei täysin hienosti, mutta kuitenkin. Tua soitti eläinlääkärille ja perui lopetusajan. Ei tarvitse tulla!
”Itkin ilosta kuin vesiputous. Kuin olisin saanut uskomattoman lahjan! Olen joka päivä kiitollinen siitä, että saan vielä tämän päivän Lunan kanssa”, Tua sanoo liikuttuneena.
Luna rakastaa erityisen paljon pitkiä metsälenkkejä, joilla se menee taas iloisesti kaikilla koivillaan. Sen mielestä ihan parhaita ovat monen tunnin metsäretket.
”Neljäkin tuntia menee helposti, eikä se silti haluaisi lähteä pois.”
Toivotetaan siis Lunalle vielä monia ihania vuosia niin aitauksessa kuin metsäpoluillakin. Luna kääntää vielä päätänsä tallin suuntaan. Vilahtiko siellä Penni-kissan musta häntä? Ehkä se lähti jälleen hiirihommiin! On hyvä, että se pitää kurissa Lunan ja muiden hevosten tallin jyrsijäkannan.
Kommentit
Oma kommentti