Pentti Evikoski lähti sotaan 18-vuotiaana. Tulikaste annettiin Viteleessä ja henkikulta oli heti katkolla. Vihollisen suurhyökkäys Kannaksella syöpyi nuorukaisen mieliin ikiajoiksi.
TEKSTI MIKA KATAJALA KUVAT MIKA KATAJALA JA SA-KUVA
Rintamaveteraani Pentti Evikoski odottelee toimittajaa omin käsin rakentamansa omakotitalon pihamaalla lumikolaan nojaten. Onhan talon isännän huolehdittava kiinteistön kunnossapidosta ja mikä ettei, sillä hyväkuntoisella Pentillä riittää vielä virtaa korkeasta iästä huolimatta.
Pentti asuu edelleen Sydän-Hämeen Luopioisissa, syntymäseudullaan. Toki maailma kuljetti miestä työn perässä, mutta lopulta veri veti takaisin Luopioisiin, kauniisiin maalaismaisemiin. Talvisodan aikana Pentti paiski isänsä kanssa metsätöitä, särvintä oli hankittava ahkerasti, sillä perheessä oli peräti kymmenen lasta.
Helmikuussa 1943 jatkosota oli käynnissä ja oli menossa asemasotavaihe. Pentti täytti 18 vuotta ja lähti suorittamaan varusmiespalvelustaan koulutuskeskukseen Inkeroisiin. Pentti kertoo, että olisivat laittaneet hänet aliupseerikouluun Haminaan, mutta hän halusi JR 44:n III pataljoonan konekiväärikomppaniaan.
Armeijan harmaissa sotamiehen omat toiveet harvoin toteutuvat, mutta tällä kertaa kävi kuitenkin juuri niin. JR44 oli koottu tutuista kavereista kotikulmilta Sydän-Hämeen alueelta ja Pentti oli saanut koulutuskeskuksessa nimenomaan konekiväärimiehen koulutuksen. Siinä tehtävässä tietää aina joutuvansa etulinjan taisteluihin ja niin kävi myös Pentin kohdalla.
Nuorukaisen sotatie
Nuorukaisen sotatie alkoi Laatokan Karjalassa Pitkärannassa henkilötäydennyskeskuksessa. Muutaman vuorokauden kuluttua tuli käsky lähteä Syvärille, missä tarvittiin joukkoihin tuoretta voimaa. Asemasodan vuoksi rintamalla oli melko rauhallista ja sotamiesten päätyönä olivat vartiotehtävät. Puhdetöille ja korsujen koristelemisellekin jäi mukavasti aikaa. Tyyntä myrskyn edellä, sananmukaisesti!
– Se asemasotavaihe oli sellaista kevyttä nokittelua. Välillä vähän ammuskeltiin puolin ja toisin, mutta pääsääntöisesti oli varsin rauhallista. Lomat pyörivät, tosin lähinnä ukkomiehillä, sillä minäkin pääsin koko sotani aikana vain yhden ainoan kerran lomalle, maaliskuussa 1944.
– Kesäkuun alkupuolella alkoi sitten rytistä ja kunnolla. Vihollinen alkoi höökiä syöksyveneillä ja lautoilla kimppuumme Syvärin toiselta rannalta. Hyvä kaverini Jokisen Reino ampui konekiväärin piipun niin kuumaksi, että se hajosi. Reino meinasi jäädä vallan vihollisen kynsiin, mutta onneksi saimme haettua miehen mukaan. Hyökkäys oli niin raju, että meidän oli pakko alkaa perääntyä, Pentti muistelee ensimmäistä todellista kosketusta viholliseen.
Pentin pataljoona perääntyi kiireesti ensin Mäkriään, jonka Aunuksen radan aseman puna-armeijan maataistelukoneet hävittivät maan tasalle. Viteleen lähellä Suurmäen kylässsä Pentti sai varsinaisen tulikasteen ja läheltä piti, että veteraani on nyt ylipäätään muistelemassa sotatietään.
– Suurmäestä lähdettyämme vihollinen oli tehnyt väijytyksen kahta puolta maantietä. Ryssä päästi ensin tiedustelijat ohi ja kun pääjoukkomme tuli kohdalle, alkoi ankara tulitus. Ihmeen kaupalla jäin henkiin. Siinä meiltä kaatui 14 miestä ja kaksi upseeria.
Kenttäpapin siunaus
Pentti Evikoski muistaa tämän taistelun muustakin kuin runsaasta kaatuneiden määrästä.
– Kun hyökkäys oli ohi, kenttäpappi siunasi kaatuneet varsin oudolla ja karmeallakin tavalla. Hän nimittäin tokaisi: ”Massa (=sotamiehet) pannaan kankaaseen ja upseerit viedään kotimultaan!” Kyllä sitä puhetta siinä porukalla ihmeteltiin ja karvasteltiin, oli kyllä perin harkitsematon lausahdus. No, kaipa papillakin oli hermot kireällä, kun juuri oli tulitettu kohti konepistooleilla ja kranaatinheittimillä, Pentti arvelee.
JR 44 perääntyi vaiheittain ja ylivoimaista vihollista hidasten. Jokaisesta sillanpääasemasta ja kukkulasta taisteltiin sisukkaasti, mutta puna-armeijan miesvahvuus ja tulivoima olivat ylivertaisia Suomen joukkoihin ja varusteluun verrattuna.
Suuri maataistelukoneiden määrä
Pentin mielestä etenkin vihollisen suuri maataistelukoneiden määrä ja tykistön voimakas rumputuli olivat ratkaisevia tekijöitä siihen, että jouduttiin perääntymään reipasta tahtia.
– Se oli todellista tuskasotaa ja vielä konepistoolisotaa, sillä Suomi-konepistooli oli todellakin A1 tässä Suomen puskasotavaiheessa, Pentti kiteyttää tuntojaan vihollisen suurhyökkäyksestä.
Linjat pysähtyivät heinäkuun puolivälissä Nietjärvelle ja pian alkoi suurtaistelu. Pentti oli konekivääripesäkkeessä ampumavalmiina, kun yhtäkkiä kaveri karjaisi: ”Ryssiä ruismaassa ja niin perkeleesti!”
– Alkoi ankara tulitus ja minunkin poteroni oli niin matala, että juuri ja juuri mahduin siihen pitkäkseni niin, ettei minua näkynyt maanpinnan yläpuolelle. Ryssä oli päässyt ruismaahan ihan viereemme täysin vaivihkaa. Ylikersanttimme Aaro Kytölä ihmetteli, miksei 7. komppaniamme ampunut niitä sivulta lainkaan. Hän lähti tarkistamaan siihen syytä ja niin tuli Aarosta sillä reissulla sankarivainaja.
Kyseinen komppania oli jo irtaantunut ja Pentin joukko-osasto olimme vihollista vastassa ihan yksin.
– Ei auttanut muu kuin alkaa perääntyä. Takanamme paloi metsä täydessä liekissä ja sen läpi oli mentävä. Yhdellä sotilaallamme oli saapas hävinnyt ja toisessa jalassa oli pelkkä jalkarätti. Se syttyi heti tuleen ja mies sytytteli juostessaan koko ajan lisää kanervikkoa palamaan. Oli se näky, Pentti pudistelee päätään.
Lyhyt perääntyminen
Pentti muistelee, että perääntyminen oli lyhyt ja rivit saatiin nopeasti järjestykseen ja linjakin takaisin. Veteraani toteaa, että siinä taistelussa hyvin moni toppahousu koki matkansa pään.
Nietjärvi ja sen suurtaistelu oli myös Pentti Evikoskelle kohtalokas. Alkoi vihollisen ankara tykistökeskitys. Suojaan oli päästävä hinnalla millä hyvänsä.
Pentti hyppäsi lähimpään matalaan poteroon, mutta siellä olikin jo toinen soturi. Ei muuta kuin aseveljen selkään. Sen verran suojaus petti, että läheisessä männyssä räjähtäneen kranaatin sirpaleet iskivät Pentin olkapäähän.
– Tärykalvot menivät paineaallossa molemmat halki ja kahteen viikkoon en kuullut yhtään mitään. Se on vaivannut minua läpi elämän; kuulo heikkeni pysyvästi ja korvat vuotivat vuosikausia öisin verta tyynylle.
Muisto
Pentille jäi Nietjärven kahinasta vielä eräs syvälle mielensopukoihin painunut muisto. Yksi Pentin parhaista kavereista oli vartiovuorossa ja juuri kirjoittamassa kirjettä, kun kranaatti räjähti aivan vieressä.
– Lähdettiin kantamaan kiireesti kaveria joukkosidontapaikalle. Matkalla haavoittunut jäykistyi lopullisesti, verenhukka oli ollut liian suuri. Palasimme surullisina takaisin ja menin kaverini vartiopaikalle. Aloitettu kirje oli poteron reunalla. Siinä luki: ”Rakas äiti…”
Taistelut taukosivat, tuli aselepo ja pian solmittiin rauha. Pentti oli tuolloin Sortavalassa.
– Rauhanehdot olivat ikävää kuultavaa, kyllä siinä jokainen aseveli oli katkera. Parhaamme kuitenkin tehtiin.
– Sodan jälkeen tuntui pahalta, kun veteraaneille irvailtiin, että mitäs sinne menitte. Ei meille paljon ihmisarvoa annettu. Onneksi viime vuosikymmenten aikana suhtautuminen on muuttunut selkeästi parempaan, Pentti pohdiskelee haastattelun päätteeksi.
Väinö Linnan Tuntematon sotilas täytti taannoin 60 vuotta. Kirjan henkilöt sotivat paljolti samoilla seuduilla kuin Penttikin. Linnan joukko-osasto JR 8 vaikutti muun muassa Syvärillä ja Nietjärvellä.
– Se on asiallista tekstiä, ei ole yliammuttua. Voi sanoa, että tapahtumien kerronta on varsin todenmukaista. h
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2015. Hymy. fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti