Konepistoolimies Alpo Paananen sanoo olleensa rintaman ”heittopussi”. Jatkuvassa valmiudessa olevan täydennysmiehen ikävimmät viholliset olivat nälkä, pelko ja torakat.
Teksti ja kuvat Anne Anttila
Mies ja keinutuoli ovat viitasaarelaisen Alpo Paanasen, 91, tunnettu tavaramerkki.
– Nyt on aikaa istuskella ja miettiä tehtyjä ja tekemättömiä asioita. Kiire on muuttanut muotoaan, vaikka yhä edelleen kalenterissa on mukavasti merkintöjä. Veteraanikuorotoiminta ja sen ympärillä pyörivä suhdetoiminta lohkaisevat ison siivun kuukaudesta, laulumieheksi tunnustautuva Paananen paljastaa hymyillen.
Sotaveteraani Alpo Paananen on tyytyväinen mies.
– Elämä on kohdellut hyvin, vaikka vuosikymmeniin mahtuu monenlaista auringonnousua. Sotavuosistakin selvisin hengissä ja jopa haavoittumatta. Arjen askelmerkeissä on ollut aina kiitollisuuden rytmi, veteraani Paananen muotoilee tyytyväisenä.
Alpo Paananen kertoo kasvaneensa yhdeksänlapsisessa uudisraivaajaperheessä.
– Kuten siihen aikaan yleensä, lapsuus oli taiteilua toimeentulon kanssa. Työ meni leikkien edelle, mutta ei siitä mitään traumoja jäänyt.
Äidille kova paikka
Sodan kynnyksellä arki muutti muotoaan myös Paanasten isossa uudisraivaajaperheessä. Työväki meni vähiin, kun veljessarjasta neljä oli samaan aikaan sodassa.
– Äidille meidän veljesten sotaan lähtö oli kova paikka. Toki isäkin murehti, mutta omalla tavallaan.
Veteraani Alpo Paanasen sotataival alkoi vuoden 1943 tammikuussa, jolloin 18-vuotias nuorimies sai käskyn saapua kutsuntoihin.
– Lähes saman tien jouduin viiden kuukauden pituiseen koulutukseen. Aselajina oli konepistooli.
Kovat taistelut olivat verottaneet kuitenkin miehiä, joten konepistoolikoulutuksen saanut Alpo Paananen määrättiin täydennyspataljoonaan ja sitä kautta täydennysmieheksi Karjalan kannakselle.
– Pellonraivaajahengessä lähdettiin rintamallekin. Pääsin onnekseni mukavaan porukkaan. JR 16 koostui reiluista ja hyvän taisteluasenteen omaavista Pohjanmaan miehistä. Tämä tuli todistetuksi myöhemmässä vaiheessa moneen kertaan, veteraani Paananen hymähtää.
Eturintaman rivimies
Eturintaman rivimieheksi itseään nimittävä Paananen sai tulikasteensa Vuosalmella, jonne heidät määrättiin vastaiskuun.
– Täydennysmiehinä meitä heiteltiin paikasta toiseen. Ennen Vuosalmen taisteluita ehdimme olla vain päivän Laatokan rannalla rantavarmistuksessa.
Veteraani Paananen muistelee 60 kilometrin marssimatkaa Laatokan rannalta Vuosalmelle todelliseksi miehisyyskokeeksi.
– Käsky oli hyvin yksinkertainen; täyspakkaus selkään ja miehet marssirivistöön. Ensimmäinen ja viimeinen tauko pidettiin puolivälissä, sillä perillä oli oltava saman päivän aikana.
Kenttäpappi toi rauhallisuutta
Marssitauolla veteraani Paananen sanoo kokeneensa jotakin hyvin poikkeuksellista.
– Olin ikätovereitteni tavoin hyvin pelokas, sillä edessä oli matka tuntemattomaan. Siinä vaiheessa kun kenttäpappi puhui ja jakoi ehtoollisen, tunsin syvää rauhallisuutta. Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuikin, niin pelko hävisi. Tunsin lähteväni taisteluun aivan uutena miehenä, Paananen kuvailee.
Sotaveteraani Alpo Paananen sanoo täydennysmiesten olleen hyvän taisteluasenteen lisäksi tunnettuja myös veijarimaisesta huumoristaan.
– Huumori oli aseista parhain vaikeissakin tilanteissa. Meille muodostui myös tämän suhteen hyvä porukka. Jaoimme niin ilot, surut kuin kirjeenvaihtotoveritkin. Kerran eräs asetoverin tyttöystävän sisko pyysi minua kirjeenvaihtotoverikseen. Suostuin, mutta annoin kirjoitustehtävän kuitenkin toiselle kaverilleni. Hän kirjoitti kirjeet, mutta posti luettiin kuitenkin yhdessä, Paananen paljastaa naureskellen.
Nukkuivat sormi liipasimella
Veteraani Paananen palauttaa muistiinsa jatkosodan loppuvaiheen. Ajan, jolloin huumori oli vähissä, kun sotilaat joutuivat jopa nukkumaan sormi liipaisimella.
– Talvi oli kylmä ja vihollinen arvaamaton. Muistan edelleen erään yön, kun venäläinen pääsi yllättämään naapurikorsun kaverit. Heräsin valtavaan jysähdykseen. Vihollinen oli heittänyt korsuun täyslaidallisen kasapanoksia ja perään vielä käsikranaatteja. Osa asetovereista pääsi pakoon, mutta miestappioilta ei voinut välttyä.
Naapurikorsuun tapahtunut yllätyshyökkäys tiukensi vartiointia ja siihen liittyviä sääntöjä.
– Säännöt olivat tiukkoja ja koskivat kaikkia. Kielloista painavin oli se, ettei yöllä saanut kukaan laskeutua lumihautaan lumipuku päällä.
Vartiointi suoritettiin korsun katolle tuodun teräslevyn suojissa. Määräys oli ampua, jos lumihaudassa tai sen ympäristössä tapahtuu epämääräistä liikettä, veteraani Paananen muistelee.
Eräänä yönä, kun täydennysmies Paananen oli korsun katolla vartiossa, juoksuhaudasta kuului lumen narahtelua.
– Tiesin, että vartion vaihto on tulossa, mutta sääntö kielsi juoksuhaudassa kävelemisen. Ajattelin luonnollisesti, että kyseessä on vihollinen. Painoin sormen liipaisimelle ja olin juuri napsauttamassa, kun eteeni ilmestyi tuttu kaveri. Vartiotoverini virnisteli edessäni ja tiedusteli vain veijarimaiseen tyyliinsä, että pelästyinkö?
Selvisi haavoittumatta
Alpo Paananen sanoo kuuluvansa niihin onnekkaisiin, jotka selvisivät sodasta haavoittumatta ja muutenkin pienin menetyksin.
– Kannaksen murtuminen oli sodan kovin paikka. Siinä olivat myös hermot kovilla, sillä taistelut olivat kovia ja pitkäkestoisia.
Paanasen mukaan jatkosodan loppumetreillä myös ruoka oli vähissä.
– Sakkolassa kaikki pysähtyi kuin seinään. Töpinä (huoltojoukkue) ei pysynyt mukana ja postikaan ei kulkenut. Jouduimme pitkiä aikoja syömään rouhituista herneistä tehtyä vesivelliä. Nälkä oli kova, joten päädyimme varastamaan.
Myös täydennysmies Paananen täytti velvollisuutensa muonan hankinnan suhteen.
– Nälkä ei antanut vaihtoehtoja. Metsästyssaalis oli laiha, joten kokosimme pienen ryhmän ja lähdimme rosvokeikalle. Hiivimme yön hämärissä erääseen pappilaan ja varastimme kopallisen perunoita sekä muutaman omenan. Matkan varrelle osui myös pieni niitty, josta otimme mukaamme lehmän.
Kova nälkä
Nälkä oli Paanasen mukaan niin kova, että omenat syötiin heti ja perunat seuraavassa pusikossa, raakoina.
– Sen sijaan lihasoppaa keitettiin hetki kiväärin panoslaatikossa. Valmistus tapahtui salaa, sillä tekomme ei kestänyt minkäänlaista päivänvaloa.
Pohjalaisten porukkaan kuuluneena täydennysmiehenä Alpo Paananen sanoo olleensa jatkuvassa lähtövalmiudessa.
– Mantteli toimi tyynynä ja ase oli käden ulottuvilla. Kahden vuoden aikana ei ehtinyt paljon sukkia vaihtaa. Samoissa rytkyissä taisteltiin viikkokausia ja pesumahdollisuudetkin olivat olemattomia. Joskus päästiin pyörimään hangessa tai ajamaan parta puron varressa. Välillä tuntui, että vihollisista pahimpiin lukeutuivat paidan alla vilistelvät lutikat ja torakat, Alpo Paananen kuvailee.
Lapin sota jäi veteraani Paanasella lyhyeen.
– Pääsin jääkärikomppanian komppanian kirjuriksi ja tämä osoittautuikin omalla kohdallani hyvin antoisaksi toimenkuvaksi. Valvontakomissiolta tuli nimittäin määräys, että vuonna 1924 syntyneet pääsevät siviiliin, mutta heistä 11 lähtee aliupseerikouluun. Olin kouluun värvättävien listalla.
Kirjurina Paananen yritti lahjoa itsensä ulos lupaamalla valvontakomission edustajalle rommipullon.
– Epäonnistuin yrityksessäni, sillä pullon olisi pitänyt olla pöydällä saman päivän aikana, Paananen muistelee naureskellen.
Sotamies Paananen välttyi kuitenkin aliupseerikoulutuksesta sattuman kautta.
– Valvontakomissiolta tuli uusi määräys, että listalta täytyy tiputtaa vielä kolme ehdokasta pois. Kirjurina pääsin käsiksi listoihin ja pyyhkäisin ensimmäisenä oman nimeni ylitse. Tämä merkitsi siviiliin lähtöä.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2015. Hymy.fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti