Ritva selvisi vaikeasta leikkauksesta: ”Ei ollut minun vuoroni lähteä”

Ritva Myllymäelle todettiin valtavan kokoinen aivokasvain, meningiooma. Se sijaitsi pikkuaivojen ja valtimoiden ympärillä ja ulottui kohti aivorunkoa. Edessä oli hengenvaarallinen leikkaus, josta lääkärit eivät voineet luvata hänen selviävän hengissä. 

Teksti ja kuvat: Susanne Strömberg

Kahdeksan vuotta sitten kokkolalainen Ritva Myllymäki oli 71-vuotias. Hän oli pitkään ollut tavallista väsyneempi. Tasapaino oli alkanut horjua. Mökillä lumitöitä tehdessään hän kaatui lumihankeen, eikä päässyt omin voimin ylös. Mökillä hän myös kaatui rappusissa ja löi päänsä. Hälytyskellot soivat lopullisesti serkun 60-vuotisjuhlissa. Ritva kaatui kesken juhlien suoraan lahjapöydän päälle selälleen.

Ritvan tyttäret totesivat, että nyt äidin pitää lähteä lääkäriin. Vastaanotolla Ritva kohtasi nuoren tuuraavan ”kesälääkärin”, joka oli jäämässä viikon päästä lomalle. Lääkäri määräsi Ritvan magneettikuvaukseen.

”Siitä olen tälle lääkärille ikuisesti kiitollinen. Joku toinen olisi voinut viitata kintaalla”, Ritva sanoo.

Tutkimus osoitti, ettei kyse ollut kömpelyydestä tai tavallisesta ikääntymisestä. Magneettikuvauksen jälkeen lääkäri soitti suorasanaisen puhelun Ritvan ollessa mökillä: ”Teillä on kasvain päässä, mutta älkää huolestuko. Teille soitetaan kohta Oulun yliopistollisesta sairaalasta.”

Ritva muistelee, että puhelu oli iso shokki. Kasvain oli valtava, noin kahdeksan kertaa kahdeksan senttimetriä. Se kasvoi aivojen vaikealla alueella kohti aivorunkoa. Lääkärit kertoivat tilanteen kaunistelematta: ilman leikkausta Ritvalla olisi elinaikaa vain noin kaksi kuukautta. Mutta leikkauskin oli niin vaativa, ettei sen jälkeisestä henkiinjäämisestäkään voitu luvata mitään.

Tilanne oli todella vakava. Mutta Ritva ei romahtanut. Hän ei itkenyt eikä jäänyt surkuttelemaan kohtaloaan. Hän keskusteli miehensä, Matin, kanssa rauhallisesti siitä, mitä oli tapahtumassa.

”Silloin ajattelin vain, että olen elänyt hyvän elämän. Sama se on lähteä nyt tai vähän myöhemmin.”

Toivottomuuden tunne

Leikkauspäivä sattui olemaan juhannuksen aikaan. Operaatio kesti 11,5 tuntia. Perhe joutui odottamaan tuntikausia tietoa leikkauksen kulusta.

Illalla puhelin soi. Tuli tieto, että kasvain oli saatu poistettua vain osittain. Sitä ei voitu turvallisesti irrottaa kaikista rakenteista. Seuraavana päivänä tyttäret Anne, Sari ja Marita lähtivät isänsä kanssa Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Anne ei aluksi pystynyt edes katsomaan äitiään, koska pelkäsi purskahtavansa itkuun. Lopulta hän rohkaisi itsensä ja meni äidin oikealle puolelle. Ritva makasi sängyssä eikä pystynyt puhumaan. 

”Jos häneltä halusi kysyä jotain, kysymys piti esittää kyllä- tai ei-muodossa. Vastaukseksi sai vain nyökkäyksen tai pään pudistuksen”, muistelee Anne. Matti-isä yritti lohduttaa ja sanoi, että kyllä tästä selvitään. Silloin Ritva pudisti päätään.

”Ajattelin siinä, että päädyn laitokseen vuodepotilaaksi loppuiäkseni”, kertoo Ritva.

Mutta Anne katsoi äitiään taivaansinisiin silmiin. ”Äiti, et ole luovuttaja. Tästä me kuntoudumme. Elämä jatkuu.”

Mutta vielä tuli yllätys. Ritvalle oli tullut leikkauksen yhteydessä myös pikkuaivoinfarkti. Se tulisi vaikuttamaan tasapainoon pitkäksi aikaa. Oikeasta korvasta katosi kuulo, kasvoissa oli halvausoireita ja silmät näkivät kahtena. Nielemisrefleksi ei toiminut normaalisti. Ravinto annettiin aluksi letkun kautta. Puhekyky katosi kokonaan.

”Tunnistin kyllä tyttäreni, mutta en saanut sanaakaan suustani.”

Ensimmäisinä viikkoina Ritva ei pystynyt edes istumaan.

”Selkärankani oli kuin puuroa. Siihen voinut tukeutua. Kävelystä ei voinut puhuakaan.”

Teho-osastolla hän vietti kolme päivää, sen jälkeen muutaman päivän osastolla ja lopulta hänet siirrettiin Kokkolaan. Sairaalassa kului yhteensä noin kaksi viikkoa. Sen jälkeen alkoi pitkä kuntoutus. Ritva joutui opettelemaan lähes kaiken uudelleen. Ensin opeteltiin puhumaan. Sitten nostamaan kättä. Myöhemmin sulkemaan paidan nappeja.

”Kun sain ensimmäisen napin itse kiinni, tiesin, että tästä vielä noustaan.” 

Kävelyä Ritva harjoitteli seiniin nojaten. Kaksoiskuvien vuoksi silmien edessä saattoi olla mustia peittolappuja. Päivä toisensa jälkeen hän teki samoja harjoituksia fysioterapiassa. Ensin tarvittiin pyörätuolia, sitten rollaattoria. Lopulta Ritva käveli omilla jaloillaan. Liikuttava hetki oli se, kun Ritva ensimmäisen kerran soitti puhelimella miehelleen ja lausui muutaman sanan. Puhelimen toisessa päässä tuli hiljaista.

”Isä alkoi itkeä onnesta. Se oli ainut kerta, kun näin isäni koskaan itkevän”, sanoo Anne.

Läheisistä elinvoimaa

Kuntoutuminen kesti noin vuoden. Ritva kuvailee itseään selviytyjäksi, mutta ei halua ottaa kunniaa kaikesta itselleen. Läheisten merkitys on ollut valtava. Mies hoiti Ritvaa omassa kotona ja piti häntä kuin kukkaa kämmenellä. Tyttäret ovat olleet koko ajan rinnalla perheineen.

”Lapset ja lapsenlapset sekä pikkuveljeni, Erkki, ovat olleet tukenani ja heistä olen saanut voimaa”.

Anne on ainut Ritvan lapsista, joka asuu samassa kaupungissa. Hän soittaa äidilleen pari kolme kertaa päivässä ja käy äidin luona harva se päivä. Ystävätkään eivät kadonneet vaikeuksien keskellä.

”He sanoivat heti, ettei Ritvaa jätetä yksin. He olivat minun pelastukseni. Ja ovat edelleen.”

Näön menetyksen uhka

Kasvaimesta jäi noin kahden senttimetrin kokoinen osa, jota seurattiin vuosien ajan. Viisi vuotta leikkauksen jälkeen sitä alettiin hoitaa sädehoidolla. Ritva matkusti joka arkipäivä Kelataksilla Kokkolasta Ouluun. Yksi hoitokerta matkoineen vei lähes kuusi tuntia ja hoitokertoja kertyi kaksikymmentä. Hoito päättyi tammikuussa 2023.

”Minulle sanottiin, että sädehoito pysäyttää kasvaimen kasvun noin kymmeneksi vuodeksi”, kertoo Ritva.

Sädehoidosta lähti hieman hiuksia, mutta muuten hoito tuntui hänestä yllättävän helpolta. Lääkärit varoittivat kuitenkin mahdollisesta lähimuistin heikkenemisestä muutaman vuoden kuluttua. Ritva hymyilee asialle.

”En minä omasta mielestäni juuri mitään unohtele. No, kerran olen kyllä unohtanut kotiavaimet kotiin, kun lähdin ulos. Siinäpä se.”

Sädehoitoon liittyi kuitenkin pelottava vaihe: kasvaimen jäänteet sijaitsivat niin lähellä näköhermoa, että Ritva oli vähällä menettää näkönsä hoidon yhteydessä. Näkö onneksi säilyi, mutta jälleen kerran hän joutui kohtaamaan sen, kuinka pienestä elämä voi olla kiinni.

Ja sitten tuli seuraava suru. Elokuussa 2023 Ritvan puoliso lähti yksin mökille puutöihin. Illalla mies soitti ja valitti kovaa päänsärkyä. Ritva käski miehensä kotiin ja antoi tälle särkylääkettä. Yöllä tilanne romahti. Ritva ajoi miehensä päivystykseen.

Selvisi, että kyseessä oli massiivinen aivoverenvuoto. Lääkärit arvioivat elinaikaa olevan jäljellä vain kaksi tuntia. Mies vajosi koomaan ja kuoli muutaman päivän kuluttua 76-vuotiaana.

”Sanoin Matille, että Lestijärvellä nähdään vielä. Sinne sitten joskus minunkin tuhkani laitetaan.”

Lestijärvellä sijaitsee heidän mökkinsä. Puolison kuolema oli Ritvalle uusi suru kaiken jo koetun jälkeen. Silti tämä elämäniloinen rautarouva ei ole luovuttanut.

Asenne ratkaisee

Rollaattoria Ritvan ei tarvitse enää käyttää. Kävely sujuu hyvin, mutta on välillä hieman horjuvaa. Ritvasta tuntuu siltä kuin hän olisi jatkuvasti pienessä humalassa.

”Olen aina sanonut, etten ole koskaan halunnut olla humalassa. Mutta nyt minulla on ikään kuin loppuelämän humala koko ajan päällä.”

Konserteissa ja teattereissa käymisen Ritvan on pitänyt lopettaa, koska kuulo on herkistynyt koville äänille. Hän ei myöskään voi mennä yksin uimahalliin liukkaiden lattioiden vuoksi. Niinpä vesijuoksut ja jumpat ovat jääneet. Arki on silti itsenäistä, vaikkakin välillä voi joskus väsyttää. Ritva asuu Kokkolan keskustassa kerrostalossa, valmistaa itse ruokansa ja kävelee usein kauppaan. Hän viettää myös tiheään aikaa Etelä-Suomessa siellä asuvien tyttärien perheiden luona.

Ajokortin Ritva sai takaisin jo vuosi aivoleikkauksen jälkeen. Seuraava magneettikuvaus on helmikuussa 2027. Se on enemmän odotettu kuin pelätty tapahtuma.

”Olisi ihanaa mennä kuvauksiin ja kuulla taas, että kaikki on ennallaan. Tähän asti kaikki on ollut hyvin. Mutta kyllähän se myös aina hiukan pelottaa.”

Oulun lääkärit ovat kutsuneet Ritvaa käveleväksi ihmeeksi. Ritva suhtautuu siihen omalla tavallaan.

”Mikäs pahan tappaisi. Ei minun aikani silloin vielä ollut lähteä.”

Yksi luonteenpiirre nousee 79-vuotiaassa Ritvassa selvästi esiin: positiivisuus.

”Me sisarukset ja läheiset olemme todellakin kokeneet ja nähneet sen, että äiti on selviytyjä. Hän on kuin Fenix-lintu, joka on noussut tuhkasta takaisin elämään,” sanoo Anne. l

Teksti: jarikupiainen
Avainsanat: Ritva Myllymäki

Kommentit

Oma kommentti