Tamperelainen rintamaveteraani Pekka Viitanen taisteli jatkosodan tulisimmilla paikoilla. Lapin sodassa hän oli kuuluisan Aarne ”Marokon kauhu” Juutilaisen lähettinä.
Lempaala, Äyräpää, Vuosalmi… Sotaveteraani Pekka Viitanen, 89, selailee paksua kansiota, minkä hän on laatinut vuosikymmenten varrella. Siinä on runsaasti valokuvia, lentolehtisiä ja lehtileikkeitä aina vapaussodasta Lapin sotaan saakka. Suomen karttaan Pekka on piirtänyt koko sotatiensä ja se olikin pitkä.
Veteraani asuu Tampereella Tammenlehväkodissa, missä aseveljiä ja muistelemista riittää. Pekka Viitanen jäi leskeksi 20 vuotta sitten ja eläkepäiviäkin on riittänyt jo 30 vuoden ajan. Ensi tammikuussa hän täyttää pyöreät 90 vuotta ja on Suomen nuorimpia vielä elossa olevia rintamaveteraaneja.
Syntyi Amurissa
Pekka Viitanen syntyi tammikuussa vuonna 1925 tunnetussa tamperelaisessa kaupunginosassa Amurissa ja vieläpä Amurin nykyisessä museokorttelissa. Isä, ammatiltaan viilari, ja äiti, puuvillatehtaan tyttöjä, olivat työläisiä ja sitä myöten punaisten puolella Suomen sisällissodassa, tai Suomen vapaussodassa, kumpaa nimeä nyt haluaa käyttää.
Kansakoulun jälkeen Pekka meni sorvarin oppiin Valmetille, kunnes asevelvollisuus vei nuorukaisen jalkaväen koulutuskeskukseen Forssaan huhtikuussa 1943. Jatkosota oli käynnissä ja asemasotavaiheessa. Pekan vanhempi veli kaatui aika pian jatkosodan alettua.
– Velimies kohtasi tiensä pään Säämäjärven Planttalassa matkalla Petroskoihin. Häneltä jäi minulle perinnöksi hyväkuntoinen Crescent-merkkinen polkupyörä. Uutinen veljen kaatumisesta oli meille kova paikka, muita veljiä tai sisaria minulla ei ollutkaan, Pekka muistelee
Alokasajan jälkeen Pekka siirrettiin Viipuriin ja tammikuun alussa vuonna 1944 Karjalan kannakselle Lempaalaan, jossa käytiin jatkosodan aikana rajuja taisteluita, etenkin kesän –44 suurhyökkäyksen aikana. Pekka liitettiin Jalkaväkirykmentti 57:n kolmanteen pataljoonaan kiväärimieheksi.
Sotamies Viitanen
Nuori ja kokematon sotamies Viitanen siirrettiin suoraan etulinjaan. Oli menossa asemasotavaihe, mutta vihollisuuksia ei suinkaan oltu unohdettu, puolin ja toisin ammuskeltiin sekä läheteltiin tiedustelupartioita vihollisen maastoon.
– Mieleeni jäi pysyvästi ensimmäinen vartiovuoro etulinjan juoksuhaudassa Lempaalassa. Sain kaveriksi kokeneen korpraalin, joka ensi sanoikseen tokaisi, ettei enää kykene ampumaan. Jos vihollinen hyökii juoksuhautaan, nimenomaan minun ja vain minun pitää ampua. Kaveri oli menettänyt hermonsa aikaisemmissa taisteluissa.
Pekka muistelee myös, kuinka vihollisruumiit linjojen välissä pistivät ajatukset juoksemaan.
– Niitä makasi lumipuvut päällä suuret määrät, aivan kuin halkoja. Jotkut uskaliaat vanhat jermut kävivät öiseen aikaan irrottelemassa ruumiilta kokardeja ja punaisia tähti, ne olivat hyvää kauppatavaraa asemasotavaiheessa. Minuakin siihen hommaan houkuteltiin, mutten vielä vihreänä sotilaana uskaltautunut linjojen väliin, Pekka kertoo.
Talvi ja kevättalvi meni puolin ja tosin nokitellen. Pekka on yksi niistä harvoista sotureista, joka joutui kuuluisalle Lempaalaan Munakukkulalle. Tukikohta Munalla on sotahistoriassamme oma paikkansa, siksi verisiä taisteluja sen hallussapidosta käytiin peräti kolmen vuoden ajan.
– Oli vapunaika keväällä 1944. Systeemi oli se, että porukka lähetettiin Munakukkulan laelle vartioimaan aina tasan kahdeksi viikoksi kerrallaan. Se oli todella paha paikka ja muistan, kuinka meillä meinasi venähtää kahden viikon jakso yhdellä päivällä yli. Vanhat jermut eivät edes siihen yhteen ylimääräiseen vuorokauteen suostuneet, sen verran siellä oli jokainen oman henkensä kaupalla.
– Vappuaattona olin vartiovuorossa Munan laella juoksuhaudassa Kuukankorven Hessa kanssa ja kello oli siinä viiden kieppeillä aamuyöstä. Juteltiin hiljaisella äänellä, kun yhtäkkiä alkoi rytistä. Vihollinen painoin täysillä piiskatykeillään. Kivet ja multa lensi ympärillämme patsaina ylös ja räiske oli valtavaa. Ihmettelen vieläkin, kuinka me molemmat siitä hengissä selvisimme, Pekka pudistelee päätään Munakukkulaa muistellessaan.
Suurhyökkäys
Kesäkuun alussa vihollinen aloitti ennennäkemättömällä voimalla suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella. Suomen kohtalonpäivät olivat käsillä. Edes Päämajan sotilasjohtokaan ei uskonut, tarkasta tiedustelutoiminnasta huolimatta, niin massiiviseen offensiiviin. Nyt oli Suomen itsenäisyys todellisessa vaarassa.
Pekan joukko-osasto asettui suurhyökkäyksen alettua puolustukseen Vuosalmen ja Äyräpään maastoon. Pekka kertoo, kuinka vihollinen rakenteli öisin siltoja Äyräpääjärvelle ja päivisin saksalaisten Stuka-syöksypommittajat kävivät ne tuhoamassa. Piirileikkiä jatkui hyvän aikaa.
– Pidettiin järjestystä yllä Äyräpääjärven toisella rannalla. Mieleeni jäi, kun eräs tuttu korpraali oli tullut aikaisemmin uimalla Äyräpääjärven yli taistelun aikana. Hän menetti korpinnatsansa sen vuoksi, että oli muka karannut taistelusta. Ei se niin mennyt, se oli kaverille ainoa mahdollisuus selvitä hengissä. Kuri oli kova perääntymistaistelujen aikana, pienimmästäkin rikkeestä rangaistiin ankarasti, Pekka kertoo.
Pekan henkikulta oli jatkosodan aikana usein katkolla. Hän kertoo vielä yhden läheltä piti –tilanteen:
– Vuosalmella etulinjassa meillä oli vihollisen kanssa noin sadan metrin väli. Öisin ammuttiin ankarasti, ettei kukaan tullut linjan läpi. Yhtenä yönä havahduin juoksuhaudassa, kun ryssä paineli pikakiväärillä tosissaan. Pimeässä suihkut näkyivät selvästi. No minä otin myös pikakiväärini, ”Emman” (virallinen nimi Degtrajev), ja annoin vastatulta minkä ennätin.
– Ryssä olikin ovela ja oli asettanut toisen ampujan vasemmalle puolelleni. Sen suihkut tulivat minulle täytenä yllätyksenä ja täytyy sanoa, että Viitasen pojan hiusmuotoilu meni jakauksen osalta kokonaan uusiksi! Olin koko ajan luullut taistelevani tasapuolisesti vain yksi yhtä vastaan.
Äyräpäässä sodan loppuun saakka
Pekka oli Vuosalmella ja Äyräpäässä sodan loppuun saakka. Rauhan tultua vihollisen kanssa poltettiin tupakit etulinjassa ja paiskattiin kättä. Jatkosota oli ohi, mutta Pekan sotatie jatkui. Nyt oli vuorossa Lapin sota. Entiset saksalaiset aseveljet piti hoidella maamme rajojen ulkopuolelle
Pekan tie kulkeutui ensin Ouluun ja sieltä Röytän satamaan lastaustöihin. Sen jälkeen oli vuorossa Muonio, jonne Pekan joukko-osasto saapui juuri kun suomalaiset olivat vallanneet sen. Koko kylä oli saksalaisten jäljiltä tulessa.
Pekan tie vei seuraavaksi Palojoelle ja hän oli mukana episodissa, josta lehdissäkin kirjoitettiin ”Palojoen verilöylyä”.
– Illalla tultiin Palojoelle ja komppania majoittautui. Meillä oli mukana 15 hevosta ja ne kytkettiin puihin kiinni. Varhain aamulla heräsimme kauheaan tulitukseen. Saksalaiset ampuivat suorasuuntaustykeillä. Oli se hirveä löylytys! Kun tulitus lopulta lakkasi, meiltä oli kaatunut viisi miestä ja kaikkiaan 11 hevosta. Minäkin kaivoin tuliryöpyn aikana kynsillä maata, jotta olisin saanut jonkinlaista suojaa. No, vieläkään ei ollut minun vuoroni lähteä, Pekka muistelee entisten aseveljien vihanpitoa.
Seuraava komennus
Pekan seuraava komennus ei miehen mieltä lämmittänyt. Hänet määrättiin itsensä Aarne ”Marokon kauhu” Juutilaisen lähetiksi. Se oli tehtävä, mihin ei kukaan täysijärkinen halunnut. Sen verran rajusti kapteeni Juutilainen kohteli ja komenteli alaisiaan.
Aarne Juutilainen kävi läpi kaikki sodat eli talvi- ja jatkosodan ja vielä Lapin sodan. Ennen sotia hän palveli viisi vuotta Ranskan muukalaislegioonassa ja sen myötä sai lempinimen ”Marokon kauhu”.
Juutilainen jakoi mielipiteet kahtia. Toisaalta esimiehet kiittelivät Juutilaista erinomaisesta rohkeudesta ja kovasta taisteluhengestä, toisaalta taas arvostelivat ja rankaisivatkin häntä muun muassa runsaan alkoholinkäytön vuoksi, alaisten käsittelykään ei aina ollut asiallista.
Näin Pekka Viitanen aloittaa, kun muistelee esimiestään, jonka lähettinä oli usean kuukauden ajan.
– Paljon kertoo jo sekin, ettei Juutilaista ylennetty lainkaan koko sodan aikana. Voi toki olla, että mies oli ollut aikaisemmin kova ja peloton taistelija, siitä minä en tiedä, mutta ainakin minun aikanani Lapin sodassa sellaisesta ei ollut merkkejä.
– Juutilainen saattoi keskellä yötä tulipalopakkasessa Karesuvannossa karjaista: ”Täällähän haisee, lähetit kaikki ulos!” Siellä sitten värjöttelimme pihalla puolipukeissa ties kuinka kauan. Havaitsin lisäksi varsin usein, että Juutilainen arasteli kovasti mennä paikkoihin, joissa räiske kävi, Pekka kertoo kokemuksiaan värikkäästä päälliköstään.
Hyökkäyskäsky
Pekka muistaa vielä yhden Juutilaiseen liittyvän episodin.
– Juutilainen antoi minulle lähetin ominaisuudessa tehtävän viedä etulinjaan hyökkäyskäsky. Vein viestin perille ja miehet kieltäytyivät noudattamasta sitä, koska se oli heidän mielestään selvä itsemurha. Palasin takaisin ja kerroin päällikölle uutisen.
– Juutilainen riehaantui täysin. Karjui, että nyt viet uuden viestin ja sen sisältö on se, että aamulla tulen paikalle ja ammun jokaisen miehen, joka vielä kieltäytyy. No minä taas takaisin linjaan lappu taskussa. Miehet sanoivat, että siinäpä tulee sitten ampumaan. Juutilainen ei toteuttanut uhkaustaan, eikä mennyt edes linjaan, Pekka kertoo.
Lapin sota päättyi ja Pekka Viitanen kotiutettiin täysin palvelleena elokuun 1. päivänä vuonna 1945.
– Menihän siellä parasta nuoruutta kaksi ja puoli vuotta. Ei se sillä tavalla pahalta tuntunut, minä olin siihen aikaan sellainen nuori kohmo. Kyllähän se suupielet ylöspäin veti, kun tieto siviilistä varmistui.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2014. Hymy. fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
TEKSTI MIKA KATAJALA KUVAT MIKA KATAJALA JA PEKKA VIITASEN ALBUMI
Kommentit
Oma kommentti