Helenan osteoporoosi: ”Sairauden kanssa pystyy elämään”

Mainos

Helena Paulastolta löytyi aivan sattumalta osteoporoosi lähes 20 vuotta sitten. Ensi-ihmetyksestä toivuttuaan hän päätti aktivoitua paikallisessa luustoyhdistyksessä ja suosittelee lämpimästi samaa kaikille uusille osteoporoosipotilaille.

Helsinkiläinen Helena Paulasto, 70, oli vähän yli viisikymppinen, kun lääkäri alkoi epäillä luukatoa eli osteoporoosia ja patisti hänet jatkotutkimuksiin.
– Se oli ihan normaali rutiininomainen gynekologilla käynti, hän kertoo.
Yhtäkkiä lääkäri kysyi Helenalta, onko häneltä koskaan mitattu luuntiheyttä.
– Vastasin, että ei ole, johon hän heitti, että mitäs tykkäät, jos mitataan. Niin minulta löytyi osteoporoosi. Se tuli täytenä yllätyksenä, sillä mitään oireita ei ollut. Enkä osaa sanoa, mistä lääkäri osasi epäillä sitä. Siitä ei ollut koskaan puhetta.
Koska osteoporoosi oli melko lievä, Helena ei saanut mitään varsinaista osteoporoosilääkettä.
– Lähdettiin osteoporoosin perushoidolla liikkeelle, mikä tarkoittaa kalsiumlisää ja D-vitamiinia, terveellistä ruokaa ja liikuntaa. Osteoporoosi ei koko aikana ole mitenkään rajoittanut elämääni, enkä osannut edes säikähtää sitä. Myös lääkäri oli erittäin taitava ja osasi rauhoitella, ettei kyse ollut mistään maailmanlopusta.

Osin perinnöllinen vaiva

Kun Helena sai diagnoosin, tietyt palikat alkoivat putoilla paikoilleen.
– Tajusin, että se on osaksi perinnöllistä. Isoäidillä oli kaksi lonkkamurtumaa. Hänellä oli luultavasti osteoporoosi, mutta sitä ei tutkittu. Itse kaaduin alle kolmekymppisenä ja sain rannemurtuman, mutta ei silloin kukaan osannut epäillä osteoporoosia.
– Työvuodet menivät niin, että katsottiin ruokapuolta hiukan aiempaa tarkemmin ja yritin liikkua niin paljon kuin työkiireiltäni ehdin. Olen koko ajan syönyt lääkärin määräyksestä kalsium- ja D-vitamiinilisää enkä ole tarvinnut toistaiseksi muuta lääkitystä osteoporoosiin. Luuntiheys on säilynyt jotakuinkin samalla tasolla koko ajan.
Helena ja hänen miehensä Pentti, 78, ovat rautaisia tiedotusalan ammattilaisia, jotka pyörittivät omaa viestintätoimistoa lähes 30 vuotta. Pentti on jo eläkkeellä ja Helenakin melkein.
– Olen siirtynyt vapaaehtoistyön puolelle. Olin passiivijäsenenä Pääkaupunkiseudun luustoyhdistyksessä monta vuotta. Liityin siihen jo töissä ollessani, ennen omaa osteoporoosiani. Aktivoiduin, kun muutama vuosi sitten osallistuin Luustoliiton kuntoutuskurssille, ja nyt olen ollut hallituksessa useita vuosia. Olen tällä hetkellä myös yhdistyksen varapuheenjohtaja ja tiedottaja sekä toimin vertaistukihenkilönä.

”Yhdistykseen liittyminen kannattaa”

Helena liputtaa voimakkaasti paikalliseen luustoyhdistykseen liittymisen puolesta.
– Ehdottomasti kannattaa, vaikka sairaus on erittäin yksilöllinen ja on jokaisella hiukan erilainen riippuen muista mahdollisista sairauksista tai lääkityksestä. Kokemukset ovat kuitenkin samoja. Yhdistyksestä saa runsaasti vinkkejä omahoitoon ja vertaistukea. Ja ennen kaikkea motivoituu hoitamaan itseään. Kenenkään ei tarvitse jäädä yksin sairautensa kanssa.
– Uusille osteoporoosipotilaille sellaisia terveisiä, että diagnoosi ei välttämättä ole katastrofi ja sairauden kanssa pystyy elämään. Joissakin tapauksissa se ei edes pahemmin rajoita elämää. Tätä en tietenkään voi sanoa kaikkien puolesta, sillä on tapauksia, joissa vaikea osteoporoosi todella tekee elämän hankalaksi.
– Reippaasti mukaan vaan! Kun ensisäikähdyksestä selviää, kannattaa ruveta ottamaan selvää asioista. Luustoyhdistyksestä saa tukea ja tietoa kaikkein parhaiten. Luustoliitto on syksyllä lanseerannut nettisivuillaan luustokuntoutujan itsehoitopolun. Se on loistava tietolähde ja omahoidon työkalu myös sellaisille luustokuntoutujille, joiden lähialueilla ei ole toimivaa yhdistystä, Helena Paulasto kertoo.

Teksti:Reijo Ikävalko
Kuvat:Mika Lahtonen
Avainsanat: osteoporoosi, Helena Paulasto

Kommentit

Oma kommentti