Kun Toini Eerola sairastui diabetekseen, veren sokeriarvot heittelivät rajusti. Hän ryhtyi syömään karnosiinia torjuakseen vanhenemisen oireita – ja siinä sivussa tasaantui myös verensokeri. Vanhan rouvan 100-vuotisjuhlissa päivänsankari pisti jalalla koreasti pikkutunneille saakka!
Terveys-Hymyn lukijat muistanevat Toini Eerolan runsaan viiden vuoden takaa, jolloin kävimme tapaamassa Toinia hänen kotonaan Toijalassa. Tuolloin hän oli vasta 94-vuotias. Rouva oli aivan erinomaisessa iskussa: järki leikkasi salamannopeasti.
Vain silmänpohjan rappeuma oli heikentänyt näköä sen verran, ettei lukeminen ja television katselu enää onnistunut. Hän teki vielä 91-vuotiaana Pariisin reissun ja asui tuolloin – ja asuu muuten edelleen – asunnossaan yksin.
Toini Eerolaan iski kakkostyypin diabetes jo kohta parikymmentä vuotta sitten. Sokeriarvot tekivät ikävää hissiliikettä ja nousivat välillä jo lähelle kahtakymmentä, kun diabeteksen raja on kuusi. Onneksi Toinin tytär sattui tuolloin kuulemaan tohtori Matti Tolosen maahan tuomasta uudesta ravintolisästä, karnosiinista, jonka kerrottiin torjuvan vanhenemisen oireita.
Toini alkoi ottaa karnosiinia yhdessä lääkärin määräämän diabeteslääkityksen kanssa, ja muutaman kuukauden kuluttua alkoi tapahtua: sokeriarvot putosivat niin alas, että Toinia alkoi huimata.
– Otettiin verikokeet, ja lääkäri oli ihmeissään, Toini muistelee.
– Hän totesi lopulta, että otetaan sitten diabeteslääkkeet pois, kun ei enää ole diabetestakaan. Sen koommin minulla ei ole ollut mitään ongelmia verensokerin kanssa.
Sairaudet seuraavalle sataselle
Toini Eerola täytti 100 vuotta tammikuun alussa. Hän muisti edellisen tapaamisemme oikein hyvin ja päivitteli, että oliko siitäkin jo niin kauan.
– Päivät kierii niin ettei perässä pääse, hän huokaisi.
– Vointi on oikein hyvä. Karnosiinia olen syönyt koko ajan ja olen ottanut muitakin Tolosen tuotteita. Syön kaiken maailman vitamiineja, kalaöljyä, kalkkia ja rautaa. Diabeteksesta ei ole tietoakaan.
Kysymys, miltä eletty sata vuotta tuntuu, saa vanhan rouvan hetkeksi mietteliääksi.
– En minä oikein osaa sanoa, onko se pitkä vai lyhyt aika. Kai se takaperin katsoen on aika lyhyt eikä sitä oikein tajua itsekään. Kumpikaan vanhemmistani ei ollut pitkäikäinen, sillä sairaudet veivät, mutta mummo eli pitkälti yli 90 vuoden. Mitään pitkän iän salaisuutta minä en tiedä, vaikka en ole koskaan tupakoinut tai käyttänyt alkoholia.
– Lempiruoka on perunamuusi ja porkkanat. Lihaa en syö niinkään, mutta kalaa kyllä kuten kuhaa ja lohta. Yöni nukun oikein hyvin, vaikka en kovin paljon tarvitse unta. Mulla on niitä huononäköisten äänilevyjä, joita kuuntelen joskus yhteen tai kahteen asti yöllä. Päivän lehdet tulevat samalla lailla ja seuraan aikaani hyvin tarkasti. Se vaan harmittaa, kun ihmiset tekevät niin hulluja asioita ja lehdissä on vain huonoja uutisia.
Koska silmät ovat huonot, kotisisar käy kolmesti päivässä katsomassa ja hoitamassa lääkkeiden antamisen.
– Minulla on lievä sydämen vajaatoiminta, mutta ei sitten paljon muuta. Vähällä olen päässyt, eikä ensimmäisen sadan vuoden aikana ole ollut mitään vakavampaa. Jätetään ne sitten tälle seuraavalle vuosisadalle, Toini viisastelee.
Harrastukset innostavat edelleen
Toinin kaikki ikätoverit ja omat vanhat sukulaiset ovat jo kuolleet.
– Leskenä olen ollut jo yli 20 vuotta. Mulla on kaikkiaan kymmenen lasta, viisi tyttöä ja viisi poikaa, ja kunhan nuorimmaisenkin saisi vanhainkotiin, voisi ruveta alkaa elämään. Ei tarttis enää kantaa lapsista murhetta! Enkä minä tykkää siitä ollenkaan, että minusta murehditaan.
Toini on ollut koko ikänsä hyvin valveutunut: hän on kuulunut paikalliseen taideyhdistykseen ja on itsekin harrastanut maalausta. Yksi mieliharrastuksista on ollut myös runojen kirjoittelu. Hän kertoo vieläkin kirjoittelevansa, koska osaa sen ulkomuistista. Toini on muuten myös menestynyt runoilija, sillä hän on saanut palkintoja ikäihmisten runokilpailuista. Hän on julkaissut runokirjan ja pitänyt taidenäyttelynkin.
Myös vieraiden kielten opiskelu kiinnostaa yhä. Kun Toinia onnittelemassa käynyt tohtori Matti Tolonen kertoi asuvansa talvikaudet Espanjassa, Toini alkoi kertoilla omista kieliharrastuksistaan.
– Espanjaa en ole vielä ruvennut opiskelemaan, mutta ruotsia, englantia, ranskaa ja turkkia minä kyllä jo harjoittelen. Venäjääkin yritin, koska tyttäreni opiskeli sitä, mutta en oikein oppinut niitä kirjaimia.
Jotta tällainen satavuotias!
Satavuotisjuhlissa tanssittiin yöhön saakka
Toini itse on seitsenpäisen tyttösarjan nuorimmainen. Seuraavaan siskoon oli ikäeroa kymmenen vuotta.
– Ei mulle koskaan mitään kerrottu, kun olin kaikkein nuorin, hän nauraa.
– Jäin aina vähän muista jälkeen, mutta opettelin silti lukemaan äidin kanssa jo kolmen vuoden ikäisenä. Seuraavana vuonna luin jo suoraan. Muistan vieläkin aapisen ulkoa.
Toini on pitkän elämänsä aikana ehtinyt moneen.
– Olen ollut maatalon emäntänä, vaikka en alkuun osannutkaan maatalon töitä ollenkaan. Itkin ja lypsin, mutta vähitellen se alkoi sujua. Aikaisemmin ehdin käydä Punaisen Ristin kurssin ja hoidin potilaita sotasairaalassa. Olin Diakonissalaitoksella oppilaskokelaanakin. Sitä en muista, minkä ikäisenä jäin eläkkeelle, hän nauraa.
– Mahtaako äiti olla eläkkeellä vieläkään, yksi pojista heittää.
Toini Eerola kuuntelee mielellään myös musiikkia, etenkin klassista. Yksi kotimaisista suosikeista on oopperalaulaja Pentti Hietanen, jonka Toinin läheiset järjestivät yllätysesiintyjäksi hänen satavuotisjuhliinsa.
– Hietanen jäi vielä meidän kanssamme syömäänkin, ja äiti oli kaikesta hyvin lumoutunut, Toini Eerolan Riitta-tytär kertoo.
– Äiti muuten tanssi koko illan. Hänen lempitanssinsa on valssi, mutta kyllä tangot sun muutkin käyvät. Häntä tanssittivat vävyt, omat pojat, tuttavat ja muut vieraat.
– Illan tanssimusiikista vastannut Esa Ruponen naureskeli, ettei hän ole ennen soittanut satavuotisjuhlissa, mutta eipä hän ollut aikaisemmin nähnyt sitäkään, että satavuotias tanssii yhden aikaan yöllä ripaskan tahdissa! Äiti taisi viihtyä lattialla aina puoli kahteen saakka yöllä.
Teksti:
Kuvat:
Terveys-Hymy 2-11
Kommentit
Oma kommentti