”Astuin suoraan miinaan”- Korpisoturin uhkarohkea tiedustelutehtävä!

Juttu kertoo korpisoturi Laineen tarinan, joka on julkaistu ensimmäisen kerran Hymyssä 2014.

Teksti Anne Anttila, kuvat Anne Anttila ja sa-kuva.

Jykevärakenteisen maalaistalon pirtissä soi tanssimusiikki. Kiikkustuolissa istuva Uuno Laine, 95, naputtelee kepillään tahtia ja hyräilee.

– Jos tuo jalka olisi paremmassa kunnossa, niin pistäisimme tanssiksi, Kuusamon veteraani veistelee hyväntuulisena.

Omassa kodissa

Kunnioitettavista ikävuosistaan huolimatta sotaveteraani Laine lukeutuu niihin onnekkaisiin, jotka saavat nauttia arjen askareista omassa kodissa.

– Kiitos tästä kuuluu samassa pihapiirissä asuville pojilleni ja ihanalle miniälleni. He pitävät hyvän huolen. Pojat vastaavat lämmityksestä ja lumitöistä. Ritva-miniä tekee ruuan, siivoaa ja pesee pyykit. Huolenpito on kaikin puolin ensiluokkaista, Uuno-pappa huokaa kiitollisena.

Perheensä ansiosta veteraani sanoo selvinneensä myös rauhan ajan suurimmasta katastrofista – vaimonsa kuolemasta.

– Rakkausliittomme kesti 64 vuotta. Vuosi sitten menetin elämäni helmen. Suru on edelleen vahvasti läsnä ja ikävä ei hellitä otettaan. Onneksi minulla on pojat ja Ritva. Heidän ansiostaan en jäänyt yksin, veteraani Laine kuvailee hiljaisena.

Köyhässä pienviljelijäperheessä kasvanut Uuno Laine muistelee lapsuuttaan suurella lämmöllä, vaikka 12-lapsisessa perheessä jouduttiin ajoittain syömään jopa pettuleipää.

– Hätäravintoon turvautuminen oli pulavuosina hyvinkin yleistä. Ei siinä katsottu ikää eikä lapikkaan kokoa, kun käteen annettiin kangaspussi ja parkkuurauta. Nälkä opetti tekemään työtä ja arvostamaan jokaista suupalaa, Kuusamon sotaveteraani taustoittaa mietteliäänä.

Köyhyys pakotti

Köyhyys pakotti veljessarjan vanhimpiin lukeutuneen Uunon jättämään myös kansakoulun kesken.

– Vaihtoehdot olivat vähissä. Kirjat vaihtuivat pokasahan lauluun, sillä lähdin isäni ja velipojan kanssa savottaan. Jokainen markka tuli suureen tarpeeseen. Muistan edelleen äitini ilmeen, kun annoin hänelle ensimmäisen tilini. Itkuhan siinä tuli. Molemmilta.
Ennen talvisotaa asepalveluksen aloittanut Laine kunnostautui armei

jassa siihen malliin, että nuori pienviljelijän poika pääsi aliupseerikoulutukseen.

– 18 kuukauden pituinen asepalvelus oli köyhän pojan lottovoitto. Minulla oli hyvät vaatteet, kiiltävät saappaat ja ruokaakin elämäni ensimmäistä kertaa riittävästi.

Aliupseerikoulutuksen loppuvaiheessa myös Laine sai käskyn siirtyä rintamalle.

– Liityin täydennysmiesten joukkoihin ja nousimme junaan. Puolimatkassa juna kuitenkin pysähtyi ja saimme tiedon rauhasta. Olihan se kuitenkin sen verran hämmästyttävä uutinen, että tiedon todenperäisyyttäkin ehdimme hetken aikaa epäillä.

Vaikka nuori aliupseerikokelas ajatteli palaavansa välirauhan aikana takaisin koulutukseen, niin jatkosodan syttyminen katkaisi suunnitelmat.

– Lähtökäsky rintamalle tuli juhannusaattona. Kokoonnuimme Kuusamon kirkonkylälle, josta lähdimme marssimaan täysissä varusteissa kohti Sallaa. Taival oli pitkä ja raskas. Yli 50 kilometriä paahtavassa helteessä verotti voimia, mutta periksi ei annettu.

Kuumuus koitui kohtaloksi

Kuumuus ja rankkasateiden pehmentämä maasto koitui myös muutaman kalustoa vetävän hevosen kohtaloksi.

– Vähän ennen Kelsinkäistä metsäpolku muuttui upottavaksi savivelliksi. Kävelimme polvia myöten liejussa ja raahasimme sekä kalustoa että hevosia eteenpäin. Muonavankkureita vetävät hevoset saimme kovalle maalle, mutta ammuksia ja tykkiä vetäville sotahevosille kävi huonommin. Eläinpoloiset jäivät niin pahoin kiinni liejuun, ettei meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin antaa nelijalkaisille sotatovereillemme armonlaukaus, veteraani Laine kertaa hiljaisena.

Perillä Kelsinkäisessä kranaatinheitinmies Laine joutui heti tositoimiin.

– Olimme väsyneitä, likaisia ja nälkäisiä, mutta lepoon ei ollut aikaa. Vastassa oli täysi rähinä. Sain puoli tuntia aikaa valmistautua partioreissuun. Otin mukaani neljä rohkeaa aseveljeä, sillä edessä oli vaarallinen tiedustelutehtävä vihollislinjojen taakse.

Laineen vetämä korpisoturiryhmä lähti iltahämärän turvin matkaan.

– Kartan ansiosta löysimme suojaisan reitin, joten pystyimme etenemään hiljaa ja nopeasti. Pääsimme näköetäisyyden päähän vihollisesta. Katselimme näreikön suojista piippalakkien touhuja ja samalla kun nostin kiväärini laukaisuasentoon, vieressäni rasahti. Vihollinen oli huomannut meidät. En ajatellut sen enempää, vaan annoin aseen laulaa. Ammuin lippaan tyhjiin ja huusin asetovereitani tekemään samoin.

Nopea toiminta pelasti ryhmän hengen.

– Emme jääneet miettimään tekemisiämme. Varmistimme tilanteen, nousimme ylös ja lähdimme samoja jälkiä takaisin. Perillä raportoin tapahtuneesta, jonka perusteella laadimme uuden toimintasuunnitelman.
Kelsinkäisestä komppania siirtyi Nenäpadon kautta Vermajoelle, jossa korpisoturina kunnostautunut Laine siirrettiin kranaatinheittimen tulenjohtotehtäviin. Elettiin vuoden 1941 syyskuun 25. päivää.

– Veimme heittimet asemiin ja tarkistimme niiden toiminnan. Tilanne oli rauhallinen, joten lähdin komppanian päällikön määräyksestä tiedusteluretkelle. Tehtävänäni oli käydä tarkistamassa venäläisten tarkka sijainti.

Nopea toiminta pelasti

Korpisoturi Laine otti mukaan tutun asetoverinsa.

– Lähdimme kahlaamaan Vermajoen rantavesiä ja kuulimme joen toiselta puolelta isoäänistä puhetta. Maastouduimme kaislikon suojiin ja jäimme asemiin. Kului vain hetki, kun näin suoraan edessäni vihreän manttelin ja kiväärin piipun heilahduksen.

– Samalla napsahti ja tunsin kädessäni ilkeän vihlaisun. Asetoverini ansiosta piippalakin laukaisu jäi kuitenkin viimeiseksi, Kuusamon veteraani kuvailee.

Haavoittui

Käteen haavoittunut Laine vietiin joukkosidontapaikalle, josta tunnollinen korpisoturi palasi kuitenkin jo seuraavana päivänä takaisin asemapaikalleen.

– Matka jatkui. Tällä kertaa sain käskyn selvittää Vermajoen ylitse tulleiden venäläisten tukikohdan. Otin mukaani tutut pojat ja lähdimme liikkeelle. Kävelin edessä ja pyysin takana tulevia pitämään muutaman metrin etäisyyden. Onneksi pyysin. Reitti oli tuttu, mutta vihollinen oli jossakin vaiheessa ehtinyt miinoittaa sen.

– Kaikki tapahtui nopeasti. Kävelin suoraan miinaan. Tunsin vain jysähdyksen ja tiesin heti, että Laineen pojan sota päättyi tähän, Kuusamon veteraani muistelee hiljaisena.

Korpisoturi Uuno Laineen pelastukseksi koitui asetoverien nopea toiminta.

– Ryhmässäni ollut lääkintämies laittoi kiristyssiteen ja valmisteli siirtokuntoon muiden toverien rakentaessa kantopurilaita. Matka metsästä joukkosidontapaikan kautta kenttäsairaalaan meni hämärän rajamailla. Päästyäni sotasairaalaan, havahduin todellisuuteen. Olin menettänyt jalkani, mutta aseveljieni ansiosta kuitenkin hengissä. Itkuhan siinä tuli, veteraani Laine paljastaa kyyneleitä pyyhkien.

Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2014. Hymy. fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.