Hanhartin oireyhtymän vuoksi Heikki syntyi kädettömänä, vasen jalka vajailla varpailla ja vääntyneenä. Vammaisuus ei ole estänyt Heikkiä auttamasta muita.
Nyt hän kertoo tarinansa Hymyn painetussa lehdessä (ja näköislehdessä) Carmen Mäkisen kirjoittamana.
Ensimmäisen kerran Heikki Kaislasta, 64, haastateltiin Hymyyn hänen ollessaan seitsemänvuotias. Tuolloin Hymyn toimittajana työskennellyt Veikko Ennala kiinnitti huomiota Helsingin keskustassa jalkapallokentältä kotiin pyöräilevään pikkupoikaan, jonka tyhjät hihat hulmusivat kovassa vauhdissa.
– Veikko juoksi minut kiinni ja pysäytti kesken kotimatkan. Hän halusi tehdä minusta haastattelun ja pyysi käymään kotonaan. Kun en heti suostunut, hän houkutteli minut jäätelöllä ja niin minä suostuin haastatteluun. Otin mukaani parhaan ystäväni Sepon. Veikon kanssa haastattelu meni niin, että minä sain kirjoitella varpaillani hänen hienolla kirjoituskoneellaan. Ensin leikin kirjailijaa, mutta pian olinkin jo poliisi, joka kuulusteli madon ja muurahaisia murhannutta Seppoa. Veikolla oli naurussa pitelemistä kun syytetty tunnusti murhanneensa viisisataa muurahaista ja minä kirjasin varpaillani rikokset ylös, Heikki nauraa.
Ennen Heikin syntymää mikään ei viitannut siihen, että raskaudessa olisi ollut jotakin epätavallista. Kun Heikki syntyi ilman käsiä ja vasen jalka epämuodostuneena, se oli sokki hänen vanhemmilleen.
– Minulla oli rakastavat vanhemmat, jotka kannustivat minua. Lisäksi perheeseen kuuluivat sisko ja veli.
– Lapsuus oli hyvä, vaikka jouduin paljon puolustautumaan kiusaamiseltakin. Opin varhain, että minullakin oli vastuu kanssakäymisestäni ihmisten kanssa. Ymmärsin, että herätin kummastusta eikä ihmisten uteliaisuus ollut aina pahasta.
Aluksi epäiltiin että Heikin vammaisuus olisi ollut Talidomidi-lääkkeen aiheuttama, sillä se aiheutti 1950-1960-luvuilla Suomessa sikiövaurioita, jotka johtivat keskenmenoihin sekä 8000 lapselle synnynnäisiä epämuodostumia. Silloin ei tiedetty Hanhartin syndroomasta.
Heikki tuli uskoon 32-vuotiaana, vaikka ei ollut mitenkään innostunut uskon asioista aikaisemmin. Heikki lähti lähetyskentille ympäri maailman apua tarvitseville kriisialueille. Tutuiksi tulivat Costa Rica, Nigaragua, Intia, Amerikka, Brasilia ja monet muut maat.
– Avustin siellä hädässä olevia, jaoin ruokaa ja vaatteita, hyödynsin yliopisto-opintojani ja jaoin traktaatteja (uskonnollisia kirjoituksia). Intiassa kohtasin kylän, jossa oli paljon ihmisiä, joilta puuttui raajoja, toinen silmä tai olivat muulla tavoin vammautuneita. Siellä olosuhteet olivat sellaiset, että ystävälläni ollut valkoinen pusero oli mustanaan kärpästen peitossa. Tuolloin ymmärsin, että minun lottovoittoni oli syntyä Suomeen, minulta ei ole koskaan puuttunut mitään, olen saanut henkilökohtaisen avustajan ja kaikki tarvittavat apuvälineet. Sain myös toimittaa apuvälineitä Intiaan, jossa vammaisilla ei ollut mitään.
Heikki sanoo, ettei toisten auttamiseen tarvita terveitä käsiä, vaan että auttavat kädet riittävät. Tärkeintä on sydämen asenne ja se, että vaikka maailma on julma ja kova paikka elää, jokainen voi valita onko itse helpottamassa jonkun toisen vaikeaa asemaa ja tukalaa tilannetta.
Lue Heikin tarina lehdestä.
Kommentit
Oma kommentti