Suomalaiset ovat intohimoista hiihtokansaa. Sen voi todeta harmaana arkipäivänä Helsingin Paloheinän ulkoilualueella. Harmaus ei näytä lannistavan hiihtointoisia, parkkipaikka pullistelee autoista, ja Kahvila Palomaja täyttyy ulkoilijoista.
Suomen Ladun väliaikainen toiminnanjohtaja Panu Könönen kertoo, että hiihtämään sännätään heti, kun lunta on edes välttävästi maassa. Kulunut talvi on ollut haasteellinen. Alkutalvesta ei kannattanut lähteä hiihtämään ykkössuksilla, sillä lumen alta saattoi paljastua maata ja kiviäkin.
”Helsingin kaupunki tykitti lunta joulukuussa, jolloin saimme tänne muutaman sadan metrin ladun. Se täyttyi heti hiihtäjistä. Sitten sää lauhtui, ja lumi suli pois. Lunta tykitettiin lisää, ja pian tuli jo luonnonluntakin. Tykitetty lumi kestää oikein hyvin pientä plussakeliä, mutta sadetta ei”, Könönen sanoo.
Könönen valitsee itselleen sopivat vuokrasukset ja -monot. Paino ja pituus, ne ovat tärkeitä välineitä valittaessa. Ei siis pidä pahastua, jos painoa kysytään suksivuokraamossa tai urheiluvälinekaupassa.
”Siten löytyvät sopivan jäykät sukset. On meillä täällä vaakakin”, Könönen naurahtaa.
Raivoajilla kiire
Könönen toteaa, että tutkimusten mukaan noin 30 prosenttia suomalaisista harrastaa hiihtoa ainakin kerran talvessa. Voisi kuvitella, että enemmänkin, kun katsoo vilskettä Paloheinässä. Ainakin tänään kaikki näyttävät sivakoivan sulassa sovussa, vaikka pieniä jonojakin syntyy.
Paljon puhuttu laturaivo loistaa poissaolollaan. Laturaivo on voimakas sana, mutta joillekin se on kuitenkin totisinta totta. Alkuvuodesta Salpausselän laduille julistettiin laturauha, joten laturaivoa vastaan pyritään toimimaan. Hiihtäjiä on moneen lähtöön, ja se varmasti vaikuttaa siihen, että ihana hiihtoretki voi kääntyä laturaivon takia hiihtohelvetiksi. Joku on lähtenyt matkaan mielessään leppoisa liikuntahetki kimmeltäviä hankia ihaillen, kun taas toisen silmissä kiiluvat kovaa vauhtia ohi suihkivat kuuset ja männyt. Ehkä juuri erilaiset odotukset ja toiveet aiheuttavat ikäviä kohtaamisia harrastajien kesken. Muutaman vuoden takainen tutkimus osoitti, että jopa kolmannes hiihtäjistä on kohdannut jonkinasteista laturaivoa. Könönen lyö pöytään maltillisempia tilastoja.
”Suomen Latu tilasi Taloustutkimukselta kyselyn, jossa tiedusteltiin, oliko henkilö kohdannut laturaivoa. Vain neljä prosenttia vastasi myöntävästi. Laturaivon laatua tässä tutkimuksessa ei kysytty. On kuitenkin tärkeää puhua tästä ilmiöstä, koska yksikin prosentti on liikaa.”
Ulkona vanhempi herra kertoo kuulleensa laturaivosta, mutta epäilee, onko sitä lainkaan. Toinen taas toteaa, että kyseessä on miehille, ja etenkin eteläisen Suomen miehille tyypillinen käyttäytyminen. Ja pitääkö sitä kiilata heti ohituksen jälkeen toisen eteen?
”Kaipa niillä raivoajilla on kova kiire jonnekin, ehkä kuolemaan. Pohjoisessa huonoon käytökseen ei törmää, mutta mitä etelämmäksi tullaan, sitä kyllä on”, mies huomauttaa.
Könönen tunnistaa tämän. Miksi sitten eteläisillä laduilla raivotaan enemmän kuin Lapin hangilla? Onko se sitä Lapin lumoa? Könösellä on järkeenkäypä teoria.
”Etelässä laduilla on paljon enemmän hiihtäjiä samaan aikaan. On siis todennäköistä, että täällä myös konflikteja on enemmän.”
Hiihtolenkille lähtevä, iloisesti hymyilevä nainen ei kuulemma anna toisten kiukun häiritä omaa menoa.
”Olen saanut osakseni asiatonta huomauttelua, mutta se ei hiihtointoa ole laimentanut”, hän nauraa.
Oikea asenne Könösen mielestä. Jos tulee sanomista, niin kannattaa vetää henkeä ja jatkaa matkaa.
”Anna mennä toisesta korvasta ulos. Missään tapauksessa ei kannata jäädä vääntämään asiasta raivoajan kanssa. Väkivaltatilanteen uhatessa kannattaa heti lähteä pois.”
Viiltoja ja uhkailua
Könönen ei halua väheksyä ikäviin laturaivotilanteisiin joutuneiden kokemuksia. Kun ihana hiihtoretki päättyy himohiihtäjän haukkuihin tai jopa väkivallalla uhkailuun, voi kokemus olla lamauttava. Julkisuudessa on kerrottu tapauksesta, jossa hiihtämässä ollut nainen huomautti koiran ulkoiluttajaa ladulla kävelemisestä sillä seurauksella, että mies uhkasi häntä väkivallalla vaimon ollessa hiljaa vieressä. Toinen laturaivon kohteeksi joutunut nainen tuli kovaa vauhtia hiihtäneen miehen yliajamaksi. Ei pahoittelua tai anteeksipyyntöä, vaikka naisen pohkeeseen tuli verta vuotava viilto miehen sauvasta. Onko Könönen joutunut koskaan itse laturaivon kohteeksi?
”En ole kohdannut väkivallan uhkaa, mutta ikäviin tilanteisiin olen joskus joutunut. Silloin laturaivoaja ei tosin ole ollut toinen hiihtäjä, vaan kävelevä henkilö, jota olen asiallisesti neuvonut siirtymään pois ladulta. Kyseessä on siis yleensä ollut kävelijä tai koiran ulkoiluttaja, joka on suuttunut huomauttamisesta.”
Nykyään laduilla myös juostaan ja pyöräillään, eli tuhotaan vaivalla tehtyjä hiihtoreittejä. Jotenkin voisi kuvitella, että me suomalaiset olemme ”tolkun” kansaa. Raivoa laduilla leijuu, kun väkeä on paljon, ja liikkujat ovat eri tasoisia kyvyiltään ja vauhdiltaan. Tosin joku voi saada laturaivokohtauksen jo siitä, kun sukset lipsuvat, eikä pääse eteenpäin. Silloin raivo kohdistuu onneksi vain välineisiin. Keitä nämä toisille ihmisille raivoajat oikein ovat? Könönen on pohtinut asiaa kollegoidensa kanssa. Laturaivoajalla on tietynlainen persoonallisuus.
”Mielestämme kyseessä on yhteiskunnallinen ongelma Suomessa, eräänlainen yksilöpsykologinen asia. Meillä tuntuu olevan sellainen mentaliteetti, että pidetään kiinni omista oikeuksista eikä oteta muita huomioon. Ladut kuuluvat kuitenkin kaikille. Aikuisille, lapsille, vanhoille, nuorille, hitaille ja nopeille.”
Ennakoi tuleva tilanne
Minä-minä-minä-ajattelu siis saattaa ajaa toiset pois laduilta. Könönen toteaa, että olemme kovasti kiinni siinä, mitä oikeuksia meille kuuluu. Mikä on minulle hyvä ja palvelee juuri minua. Toisten oikeuksista viis!
”Tällainen ajattelutapa tuhoaa itseltä ja muilta mahdollisuuden nauttia rauhassa liikunnasta. On todella surullista, jos lapsi jättää hiihtoharrastuksen tai hiihdon opettelun aikuisen raivoajan takia.” On vaikeaa opettaa lapselle paitsi hiihtoa, mutta myös latuetikettiä, jos aikuisen esimerkki on hitaammalle taaperolle raivoaminen tai ikävä kuittailu. Lajin opettelu pitäisi taata jokaiselle siten, että kokemus on miellyttävä ja kannustava.
”Lasten puolesta harmittaa. Tällainen käytös on todella huono asia. Onneksi ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä kuitenkin liikkuu laduilla hymyillen ja hallitsee hyvät käytöstavat.”
Kerrataan kuitenkin vielä: Ladun rikkominen on lainsäädännössä kielletty. Ladulla tai latujen välissä ei saa kävellä, juosta tai pyöräillä. Tämä koskee myös perinteisen tyylin ja luistelutyylin väliin jäävää aluetta. Nopeampi väistää pääsääntöisesti hitaampaa, eikä toisen suksille tule heti kiilata ohituksen jälkeen. Kiitos ja hymy lisäävät kaikkien viihtyvyyttä. Könönen painottaa kaikkien ladulla liikkujien yhteistyötä ja pelisilmää. Myös hitaampien menijöiden pitää toimia ennakoitavasti.
”Jos olet pysähtymässä, kannattaa vilkaista olan yli. Kovaa vauhtia takana tuleva ei välttämättä saa vauhtia pysähtymään, joten edellä hiihtävän kannattaa ennakoida tuleva tilanne, eikä pysähtyä ennakoimattomasti. Kaatuminen on tietenkin eri asia.”
Tietoa lisää
Taistellaanko tässä tuulimyllyjä vastaan? Joka talvi laturaivo puhuttaa eikä latuetikettiä oikein tunneta. Könösen mielestä tietoa pitää lisätä, mutta on hänellä pari muutakin ehdotusta tilanteen parantamiseksi.
”Tarvittaisiin monikäyttöreittejä, joissa ladun vieressä olisi vaikka kävelytie. Eihän kävelijöiltäkään saa viedä talvisin oikeutta luontoyhteyteen. Ei kukaan halua mennä kävelylle autotielle. Toivoisin myös, että saataisiin erilaisille hiihtäjille omat ladut. Konkareille ja aloittelijoille, nopeille ja hitaille omansa.”
Niin, onhan uimahalleissakin kilpauimareille omat ratansa, hitaammille omansa. Lisäksi Könösen mielestä laduilla pitäisi lisätä opastekyltitystä ja tehostaa tiedotusta, jotta latuetiketti tulisi kaikille tutuksi. Suosituilla reiteillä pitää hyväksyä se, että eri tasoisia hiihtäjiä on liikkeellä. Jos pinna alkaa kiristyä jo parkkipaikalla autopaljouden keskellä, on järkevää kääntää auton nokka kohti kotia. Könönen toivoo, että hiihtäminen olisi kaikille hyvä ja mieluisa tapa liikkua.
”Se olisi jo kansantaloudellisestikin järkevää. Pururadat ja hiihtoladut ovat suhteellisen edullisia tapoja liikuttaa isoja massoja. Liikkumattomuus tulee loppupeleissä yhteiskunnalle kalliiksi.”
Teksti: Reija Kokkola Kuvat: Tommi Tuomi
Kommentit
Oma kommentti