Kanttiinilottana rintamalla: ”Olimme idearikkaita muonataikureita”

Teksti ja kuvat Anne Anttila

Kodikas kerrostalohuoneisto keskellä Kuopion keskustaa on kaunis läpileikkaus savolaisesta käsityökulttuurista. Itse tehdyt sisustustekstiilit ja keskeneräinen sukkapari paljastaa asukkaan lempiharrastuksen. Rintamalotta ja niin sanottuna kanttiinilottana toiminut Liisa Luoma, 91, ei tee kuitenkaan numeroa kädentaidoistaan. Ei edes siinä vaiheessa, kun nostaa esiin aarteista arvokkaimman – aidon lottapuvun.

– Tämän olen halunnut säilyttää, vaikka sodan jälkeen puvulle olisi ollut muutosten jälkeen muutakin käyttöä. Toiset tekivät puvusta navettakoltun, mutta muutamat lottasisareni käyttivät hyvälaatuisen kankaan hyväkseen ja ompelivat itselleen näyttävän pyhämekon. Minä päädyin kuitenkin tällaiseen ratkaisuun ja onneksi päädyin. Alkuperäiset lottapuvut alkavat olla keräilyharvinaisuus, Liisa-rouva esittelee tyytyväisenä.

Alkuperäisen lottapuvun lisäksi Liisa Luoma kaivaa piirongin kätköistä kattavan kokoelman sodan aikaisia valokuvia.

Yhdessä kuvassa hymyilevät nuoret kanttiinilotat, toisessa poseerataan tankkien edustalla, mutta erikoisin lienee kuitenkin lähikuva Mannerheimista ja Hitleristä.

– Oli niitä paparazzeja sota-aikanakin, rintamalotta Luoma muistuttaa naureskellen.
Liisa Luoma jatkaa kuva-albuminsa selaamista ja palaa ajassa vuoteen 1939. Karttulassa, maatalon tyttärenä kasvanut Liisa kertoo oppineensa jo lapsena työnteon jalon taidon.

– Lapsuudenkodissani oli keskivertoa suurempi lypsykarja ja tuvassa kymmenen lasta, joten auttavia käsiä tarvittiin niin pirtissä kuin navetassakin.

Turvallinen arki katkesi

Talvisodan syttyminen katkaisi kuitenkin nuoren maatalon tyttären turvallisen arjen.

– Ensimmäiseni komennukseni suuntautui ilmavalvontaan. Pikakoulutuksen jälkeen siirryin lähikylässä sijaitsevalle myllylle, jonne oli perustettu pieni ilmavalvontatorni. Puolen vuoden ajan kiikaroin karvalakki korvilla viholliskoneita. Valvontavuorot sujuivat nopeasti ja ilman suurempia hälytyksiä. Ehdin jo ajatella, että selvisin sodasta ilman suurempia elämänmuutoksia. Olin kuitenkin väärässä, rintamalotta Luoma taustoittaa hiljaisena.

Nuori, 17-vuotias Liisa oli jo ilmavalvonnassa osoittanut kyvykkyytensä lotan tehtäviin. Maatalon tyttären ahkeruus, omatoimisuus ja isänmaallinen asenne oli huomioitu myös lottapiirissä, josta Liisaa ehdotettiin siirrettäväksi rintamatehtäviin.

– Olin alaikäinen, mutta vanhempieni suostumuksella sain lähtöluvan. Luulin aluksi, ettei minun tarvitse lähteä Kuopiota edemmäksi. Tälläkin kertaa olin väärässä. Juna vei suoraan kohti tuntematonta, Syvärin taakse.

Päästyään perille rintamalotta Luoma muistelee astuneensa asemalaiturille tyhjin ajatuksin.

– En osannut edes pelätä. Vasta siinä vaiheessa kun siirryin yhteyslotan saattelemana asemapaikalleni, tunsin sydämessäni pelon sekaista jännitystä. Olin keskellä sotaa ja lähellä etulinjaa, mutta onnekseni minulla oli hyvät hermot. Luonteen lujuus osoittautui myöhemmässä vaiheessa monen rintamalotan pelastukseksi, kanttiinilotta Luoma luonnehtii.

Mentiin, oltiin ja tehtiin mitä käskettiin. Muonitusosastoon kuuluvan kanttiinilotan arki oli myös 17-vuotiaan Liisan kohdalla täyttä työtä.

– Vanhimmat lotat pitivät meistä nuoremmista hyvää huolta. Päivät olivat pitkiä, mutta opettavaisia. Maatalon tyttärenä osasin luonnollisesti perusasiat, kuten kahvinkeiton ja siivoushommat. Sen sijaan alkeellisissa olosuhteissa taiteilu vaati opettelemista. Kotona olin tottunut puhtaaseen kaivoveteen ja kuiviin hellapuihin, joten näiden puuttuminen vaati sopeutumista.

Sodan jälkeen

Talvisodan loputtua Liisa siirrettiin lottasiskojensa kanssa Suojärvellä sijaitsevaan asemaravintolaan.
– Tehtäviimme kuului muonittaa sekä siirtolaiset että Syväriltä tulevat sotilaat. Näky ei unohdu koskaan. Junat olivat täynnä nälkiintyneitä ja väsyneitä ihmisiä. Sotilaiden kasvoilta heijastui helpotuksen sekainen suru ja vastaavasti siirtolaisten keskuudessa vallitsi pohjaton epätoivo, Kuopion rintamalotta muistelee.
Jatkosodan alkaessa kanttiinilotta Luoma sai siirron Kannakselle.

– Matkasimme kuorma-auton lavalla kohti linjaa. Pienen kenttäkanttiinin pystyttämiseen ei tarvittu arkkitehtiä eikä suuria suunnitelmia. Veimme tarvikkeet pieneen, suomalaisten kunnostamaan venäläismökkiin, sytyimme hellaan tulet ja keitimme korvikkeet.

Vaikka kanttiini oli pystytetty entisiin karjatiloihin, niin olosuhteet olivat tälläkin kertaa hyvin vaatimattomat.

– Käytössämme oli keittiö, kanttiini, pieni makuutila ja avovessa. Olimme tottuneet sekä asumaan että työskentelemään vaatimattomuuden keskellä, mutta avovessan haju oli kauhea. Meillä ei ollut käytettävissä myöskään lämmintä vettä eikä pesupaikkaa, joten henkilökohtaisen hygienian hoitoon vaadittiin valtavaa mielikuvitusta, Liisa Luoma kuvailee.

Mielikuvitusta tarvittiin myös talven tullen, sillä kanttiinissa ei ollut minkäänlaista lämmöneristystä.
– Seinähirsien välistä vinkui tuuli ja lattialankut olivat paksun kuuran peitossa. Onneksi meillä oli hyvät monot ja lämmin mantteli. Myös uunissa pidettiin jatkuva tuli, joten näiden avulla selvisimme päivästä toiseen.

Kanttiinin enkelit

Omatoimisuuden ja hyvän mielikuvituksen ansiosta Liisaa ja hänen lottasisariaan ryhdyttiin kutsumaan kanttiinin enkeleiksi.

– Arki taistelujoukkojen keskellä oli kuitenkin täyttä työtä. Kaikesta oli puutetta, joten jouduimme varsinkin jatkosodan ensimmäisenä talvena tekemään lähes taikoja saadaksemme edes jotakin tarjottavaa. Teetä, korviketta ja sokeria riitti, mutta joskus oli juhlaa pistää korvikkeen joukkoon hyppysellinen kahvia, Liisa-rouva muistelee.

Kanttiinilottien idearikkaus korostui myös siinä, että heidän oli loihdittava syötävää ja myytävää myös vaatimattomista raaka-aineista.

– Onneksi muonavaraston pojat auttoivat ja yllättivät meidät joskus vehnäjauhotuliaisilla. Silloin otimme myös omat kotipakettimme käyttöön ja leivoimme voilla ja marmeladilla höystettyjä pullia. Tämän jälkeen kanttiini täyttyi rintaman onnellisimmista pojista, Liisa-rouva paljastaa naureskellen.

Lähelle pudonnut pommeja

Jatkosodan loppuvaiheilla kanttiinilotta Luoma oli jo niin tottunut sodan ääniin, etteivät jyrinä ja jatkuva pauke häirinneet edes yöunta.

– Olin tunnetusti hyväuninen, mutta eräänä aamuna heräsin hieman poikkeuksellisiin tunnelmiin. Kanttiinissa tömisteli miehiä ja ulkona oli oudon hiljaista. Menin haukotellen tiedustelemaan syytä, jonka seurauksena sain osakseni vain outoja katseita. Yksi sotilaista kertoi hämillään, että lähelle oli pudonnut kolme pommia ja jälki oli sen mukaista. Ympärillä oli valtava sirkus, mutta minä en herännyt edes pommitukseen, Luoma kuvailee hymyillen.

Hyvät hermot ja taito sopeutua olivat Liisa Luoman mukaan rintamalottien paras pelastusrengas.
– Olimme ja elimme sotatoimialueella, joten vaaratonta minuuttia ei ollut olemassakaan. Ilman vartijaa emme saaneet lähteä edes marjametsään. Tähänkin tottui. Pienestä kanttiinimökistä tuli rintamakoti ja lottasisarista hyviä ystäviä. Yhteistyö oli tiivistä ja yhteishenki hieno. Sodalla oli kaikessa julmuudessaan myös yhdistävät tekijänsä, Liisa-rouva muotoilee hiljaisena.