Pioneerikomppanian kylmähermoisimpiin miehiin lukeutunut Heikki Laitinen tunnettiin hyvänä ampujana. Korpisoturin repusta löytyi usein myös annos ylimääräistä leipää ja nestepitoinen taisteluväline kylmyyttä vastaan.
Teksti Anne Anttila kuvat Anne Anttila ja sa-kuva
Soratie Kangasniemen Tahkomäelle on kapea ja mutkainen. Harvaan asutun reitin päässä tulijaa odottaa kuitenkin iso omakotitalo ja hyvin hoidettu pihamaa.
Talon isäntä, sotaveteraani Heikki Laitinen, 90, tervehtii vierasta iloisesti hymyillen.
– Tervetuloa leskimiehen paratiisiin. Kynnys on matala ja ovet leveät, joten näiden seinien sisäpuolella ei kenenkään tarvitse tuntea oloaan ulkopuoliseksi, veteraani Laitinen muotoilee hymyillen.
Tunnen olevani todella tervetullut, sillä harvassa talossa vieras otetaan vastaan hanurimusiikin säestyksellä.
– Musiikki on minun Raamattuni. Hanuri antoi iloa ja toivoa myös pitkällä sotareissullani, Laitinen paljastaa.
Vauraan ratsutilan yhdeksänlapsisessa perheessä kasvanut Heikki Laitinen muistelee lapsuuttaan hyvin turvalliseksi.
– Onnellinen lapsuus päättyi kuitenkin murheelliseen perhetragediaan. Olin alle kymmenvuotias, kun äitini kuoli. Neljä vuotta vanhemmasta siskostani tuli täyspäiväinen
taloudenhoitaja. Hän pesi pyykit, siivosi ja laittoi ruoan.
– Iltaisin siskoni vielä peitteli perheen nuorimmaiset sänkyyn ja silitti uneen. Minulla jäi erittäin kauniit muistot ”varaäidistäni”. Ilman siskoani olisin joutunut sukulaisten kasvatiksi, veteraani Laitinen taustoittaa hiljaisena.
Isä valmisteli sotaan
Veteraani Laitinen muistelee myös isäänsä suurella lämmöllä.
– Hän valmisteli minua tietämättään sotaan. Isäni pyysi, että opettelisin hoitamaan karjaa, niin hän ostaa palkaksi hanurin ja myöhemmin myös pienoiskiväärin. Ryhdyin kotitilani karjanhoitajaksi ja isä piti lupauksensa. Kasvoin hetkessä aikuiseksi, kun sain käteeni kiväärin.
Venäjän Keisarillisessa kaartissa palvelleen isänsä opastuksella Heikistä kehittyi taitava aseen käsittelijä.
– Aluksi ammuin kärpäsiä seiniltä ja kun taito kehittyi, pudottelin myös näkymättömissä olleita lintuja. Opin tarkaksi ja mielestäni myös hyväksi ampujaksi, veteraani Laitinen paljastaa naureskellen.
Talvisodan syttyessä Laitisen perheen vanhimmat veljekset lähtivät rintamalle ja Heikki jäi vanhimman siskonsa kanssa kotiin.
– Päätimme pärjätä, mutta jälleen kerran kohtalo puuttui peliin. Isä jäi puun alle ja menetti liikuntakykynsä. Arki muuttui entistä haasteellisemmaksi, sillä hoidimme tilan lisäksi myös liikuntakyvytöntä isäämme.
– Välirauhan aikana isä kuitenkin kuoli ja vastuu tilanhoidosta siirtyi minulle. Isännyys jäi kuitenkin lyhyeksi, kun sain kutsun armeijaan.
Käsky rintamapalvelukseen
Pioneerikoulutuksen saanut Laitinen sai vuodenvaihteessa 1943 käskyn siirtyä rintamapalvelukseen.
– Matkasimme kuorma-auton lavalla Itä-Karjalaan, jossa minut määrättiin niin sanottuun ohikulkevien osastoon. Talvi vietettiin Äänisniemellä ja keväällä siirryimme pariksi kuukaudeksi Petroskoihin.
– Ensimmäiset rintamapalveluskuukaudet olivat rauhallisia. Rakensimme teitä, tutustuimme panssarikalustoon ja harjoittelimme. Pioneerina oli pidettävä koko ajan taitoa yllä, veteraani Laitinen selvittää.
Petroskoissa Heikki Laitisella oli mukanaan myös hanuri, jonka innoittamana nuoret pioneerit ryhtyivät pitämään myös laittomia juhlia.
– Ilo oli kasattava pienistä palasista. Taskussa kulki aina väärennetty iltalomakortti, joka pelasti monelta putkareissulta, veteraani Laitinen paljastaa naureskellen.
Käsky Syvärille
Kesällä -43 pyörillä liikkuneet pioneerit saivat käskyn siirtyä Syvärille.
– Perillä odotti outo tilanne ja vielä oudompi käsky. Meitä kiellettiin ampumasta venäläisiä. Käskyn taustalla oli Syvärillä kulkeva venäläisten huoltoalus, jonka liikennöintiä ei saanut millään tavalla häiritä.
Pioneeri Laitisen mukaan miehiä kiellettiin myös puhumasta asiasta.
– Näin jälkeenpäin ajateltuna kielto oli suuri virhe, sillä Puna-armeijan huolto ja muonitus kulki kokonaisuudessaan Syväriä pitkin. Jos olisimme saaneet katkaista kuljetuksen, niin tästä olisi tullut viholliselle suuria vaikeuksia.
Sodankäynnin muuttuessa nuoret pioneerit siirrettiin takaisin Petroskoihin ja heti keväällä -44 Viipuriin, josta kevytosasto sai myöhemmin siirron Kuuterselkään.
– Muistan elävästi, kun komppania purettiin ja kuorma-autot lähtivät pois. Olimme siirtämässä varusteita, kun hälinän keskeltä kuului outo napsahdus. Katsoin taakseni ja samalla jysähti. Tunsin, kuinka ilmanpaine kiskoi nurin ja meteli repi korviani. Vihollinen oli avannut rankan tykistötulen, joka tuntui kestävän ikuisuuden.
– Onnekseni makasin pienessä montussa, joka pelasti todennäköisesti myös henkeni.
Kannaksen suurhyökkäykseen ja Ihantalan taisteluihin osallistunut Laitinen luonnehtii Kannaksen sotaa sadan vuorokauden helvetiksi.
– Tappelimme lähes tauotta. Puna-armeija iski raivolla päälle, mutta vastusta riitti meissäkin. Tuhosimme huomattavan määrän vihollisen kalustoa.
Tehtävä miinoittaa tieosuus
Myös pioneeri Laitinen kunnostautui kiväärin takana.
– Sain tehtävän miinoittaa erään tieosuuden. Otin mukaani kolme kaveria ja lähdimme metsiä pitkin kohteeseen. Tulimme pienelle niittyaukiolle, kun huomasin pellolla liikettä. Maastouduimme ja avasimme tulen. Pääsimme yllättämään, joten sinne jäi neljäkymmentä piippalakkia.
Veteraani Laitinen myöntää ampumalahjojensa pelastaneen myös hänen henkensä.
– Ihantalan taistelu olisi jäänyt viimeiseksi, ellei vihollisella olisi ollut kankeampi liipasinsormi. Kävelimme nimittäin vastatusten kolmen, äänettömästi liikkuneen venäläissotilaan kanssa. Laukaisin lonkalta ja kaksi kaatui. Kolmas painautui pusikkoon ja samalla kauempana tullut vihollispartio aloitti rynnäkön. Annoin aseen laulaa ”kuolemansonaattia” ja se oli sen ryhmän loppu.
Vaara ei ollut kuitenkaan ohitse, sillä uhkana oli vielä pusikkoon piiloutunut venäläissotilas.
– Makasimme kumpikin näreikön suojissa, 20 metrin päässä toisistamme. Hiljaisuutta kesti pitkään. Odotin, että vihollinen tekee virheen ja viimein hän sen tekikin. Piippalakki katkaisi oksan ja nosti sen verran päätään, että sain napattua keskelle. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin virheisiin ei ollut varaa, Laitinen valottaa.
Sata vuorokautta samoissa vaatteissa, märkinä, likaisina ja väsyneinä oli koettelemus, joka on jäänyt lähtemättömästä myös Heikki Laitisen mieleen.
Lapin sodassa veteraani joutui näyttämään kuitenkin todelliset pioneerikykynsä.
– Saksalaiset olivat miinoittaneet kaiken mahdollisen, silloista pieniin kinttupolkuihin. Meillä oli kova kiire ja vielä kovempi työ purkaa miinoja ja rakentaa räjäytettyjen siltojen tilalle tilapäisiä ponttoonisiltoja.
Tunnettiin nopeudesta ja täsmällisyydestään
Laitisen johtama pioneeriryhmä tunnettiin nopeudestaan ja täsmällisyydestään, jota ehdittiin joidenkin keskuudessa hieman jopa hämmästellä.
– Saksalainen sillanpolttajaryhmä teki jo alkumatkassa ratkaisevan virheen. He laativat kohteesta kartan ja merkitsivät siihen jokaisen miinan, määrän ja sijaintipaikan. Lopuksi he heittivät kartan metsään, josta me sitten löysimme sen, pioneeri Laitinen paljastaa naureskellen.
Saksalaisten miinoittajien jäljiltä Laitisen ryhmä löysi myös ison ruokavaraston.
– Nälkä loppui tähän löytöön. Täytimme reput limpuilla ja säilykkeillä ja jatkoimme matkaa.
Löydökset eivät jääneet tähän, sillä Rovaniemen pohjoispuolelta löytyi myös saksalaisten viinavarasto.
– Täytimme kenttäpullot, pakit ja kaikki mahdolliset pussukat viinalla. Heitimme jopa osan säilykkeistä pois, jotta reppuun saadaan mahtumaan muutama litra miestä väkevämpää.
Saksalaisten viina osoittautui monessa mielessä metsässä rämpivien pioneerien pelastukseksi.
– Nukuimme taivasalla, joten nuotio ja ryyppy olivat ainoat lämmikkeet. Yöt olivat välillä jopa niin kylmiä, että hiukset jäätyivät havuihin kiinni.
Viina osoittautui hyväksi lääkkeeksi myös täitä vastaan.
– Kolme kuukautta peseytymättä ja samoissa vaatteissa sai paidan alla kuhinan aikaiseksi. Hieroimme kutiavaa kohtaa viinalla ja jos tämä ei auttanut, niin sitten pyyhkäisimme iholle omaa pissiä. Tämä auttoi myös peräpukamiin, sotaveteraani Laitinen kertoo.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2015. Hymy. fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti