Tamperelainen rintamaveteraani Pentti Suojanen, 89, silmäilee vanhan sodanaikaisen rykmenttinsä historiallisia asiakirjoja. Veteraani on pitkään hiljaa: monet muistot, varmasti myös kipeät, palaavat mieleen. Paras nuoruus meni sotatantereilla, ensin jatkosodassa ja vielä sen päälle Lapin sodassa.
Pentin leskiäiti piti pientä kotiompelimoa Tampereen keskustassa ja elätti työllään viittä lastaan. Pentti oli juuri lopettanut koulun ja kävellä tallusteli kaverinsa kanssa kaupungin katuja.
Ilmoitus talon seinässä
Silmiin osui ilmoitus suojeluskunnan talon seinässä. Siinä kerrottiin koululaiskomppaniasta. Elettiin kesäkuun loppua vuonna 1941 ja jatkosota oli juuri syttynyt.
– Menin kaverini kanssa Tammelan koululle ja ilmoittauduttiin kyseiseen komppaniaan, en tarvinnut mitään huoltajan allekirjoitusta, sillä olin muutamaa kuukautta aiemmin täyttänyt 16 vuotta, Pentti muistelee sotatiensä alkumetrejä.
Veteraani ylistää vieläkin kolmen kuukauden koulutusta, minkä nuorukaiset komppaniassaan saivat. Taisteluharjoituksia oli runsaasti ja ampumaradalla harjoiteltiin tiiviisti.
Välillä käytiin auttamassa rintamalta tuotujen kaatuneiden kuljettamisessa ja joskus tuli myös komennus sankarihautajaisiin ampumaan isänmaan puolesta henkensä antaneen kunniaksi kolme kunnialaukausta.
Oriveden synkillä saloilla etsittiin metsäkaartilaisten piileskelypaikkoja ja navetoissa paineltiin pistimellä heinäkasoja, joissa epäiltiin lymyilevän rintamapalvelusta pakoilevia asevelvollisia.
– Turha väite, että suomalaisia nuoria miehiä lähetettiin rintamalle vain nimellisen koulutuksen saaneena. Minä ainakin olin varsin tyytyväinen monipuolisiin harjoituksiin ja tunsin olevani valmis, kun käsky kävi Aunuksen rintamalle Lupasalmen kolhoosikylään, Pentti muistelee.
Suomi kävi liikkuvaa sotaa ja eteneminen sujui vauhdikkaasti. Pentti sai ensikosketuksen sotaan, kun näki taistelun jälkeen kasapäin vihollisen ruumiita, omiakin oli menetetty.
– Pääasiassa meidät nuorimmat pistettiin vartiointitehtäviin, mutta linja oli koko ajan lähellä. Hälytyksiä tuli taajaan ja vihollisen partiot tulivat läpi tekemään tuhojaan. Kyllä sitä tiesi sodassa olevansa.
Joulukuussa 1941 Pentti palveli Karhumäen suunnassa, kunnes tuli käsky, että kaikki 16-vuotiaan nuorukaiset kotiutetaan. Mannerheim jyrähti, ettei Suomi tarvitse lapsiarmeijaa.
– Vuoden 1942 alussa palasin Tampereelle ja menin sotatarviketeollisuuden palvelukseen tekemään muun muassa ilmatorjuntatykin ammuksia. Kutsuntoihin menin vuoden 1943 alussa ja minut komennettiin JV-Koulutukeskus 22:een Forssaan.
– Aliupseerikoulukin tuli käytyä ja sen jälkeen Suojasen poika määrättiin Virolahdelle Salpa-linjalle. Sinne oli rakennettu massiiviset bunkkerit ja juoksuhaudat siltä varalta, että vihollinen joskus onnistuisi pääsemään niin pitkälle. Onneksi ei päässyt.
Siirto Viipuriin
Syyskuussa 1943 Pentti sai siirron Viipuriin henkilötäydennyskeskukseen ja toimenkuvana oli vartiotehtävät ja katupartiointi. Seuraavaksi kutsui Kuuterselkä ja siellä totuteltiin tuleviin lähitaisteluihin heittelemällä kranaatteja.
Sotatie johti Käkisalmen kautta Kiviniemeen ja siellä Pentti Suojanen liittyi eversti Eero Juvan komentamaan jalkaväkirykmentti 58:aan.
Ensin rykmentti määrättiin lepoon Rautuun. Kannaksen varavankilan seudulla kaivettiin pääpuolustuslinjaa pataljoonankomentaja, majuri Tripatin ja komppanianpäällikkö, kapteeni Hölsön johdolla. Pentille jäi molemmista jämäköistä upseereista hyvät muistot.
Oli vuorossa vaihto etulinjaan jalkaväkirykmentti yhden kanssa. Rykmentti asettui Valkeasaareen ja alkoi asemasotavaihe. Pentti oli konekiväärikomppanian korpraali, ryhmänjohtaja. Pian oli tulikasteen vuoro.
Oli ensimmäinen sotapäivä etulinjassa ja pesäke sai hälytyksen. Vihollinen aloitti ankaran tykistökeskityksen.
– Erkki Linna, Pohjanmaan poika, opasti minua ja huusi, että ota sinä piippu, minä otan konekiväärin lukon. Juoksimme yhdyshautaa piikkilankaesteelle ja kranaatteja satoi taivaan täydeltä. Vihollisen jalkaväki oli valmiina hyökkäämään heti keskityksen jälkeen.
– Konekivääri pistettiin juoksuhaudalle ja ihmettelen vieläkin, miten minulla ei hermot pettäneet siinä räiskeessä. Pojat kyllä huomasivat, että minulla on lievä sokki päällä ja niinpä Erkki iski käteni konekiväärille ja karjui niin lujaa kuin ääntä lähti: ”Ammu nyt perkele!” Ja minähän ammuin. Se oli nuoren pojan tulikaste, mikä ei koskaan häivy muistista, Pentti kertaa ainutlaatuista sotakokemustaan.
Pentin mielen syövereihin on syöpynyt tarkasti myös Ollilassa Terijoen lähellä käyty raju taistelu, minkä yhteydessä taivaalla pörräsi koko ajan peräti 50 vihollisen maataistelukonetta.
– Ryssä ampui edestä ja takaa. Taistelukenttä oli todellinen kattila ja kyllä siinä moni poika sekosikin kun suoraan sanotaan. Ennen taistelua vahvuutemme oli 167 miestä, taistelun tauottua meitä oli jäljellä 43. Suurin osa kaatui, jotkut katosivat ja moni hukkui Rajajokeen.
– Vihollisen jalkaväki hyökkäsi jopa oman tykistökeskityksensä vielä ollessa meneillään ja heitä kaatui omien kranaattien uhrina runsaasti. Neuvostosotilaat tuntuivat olevan rohkeita, mutta varsin usein se johtui siitä, että he hyökkäsivät reippaasti päissään, siitä tuli lisärohkeutta. Votkaa siis juotiin tai juotettiin ennen toivottomalta tuntuvaa hyökkäystä, Pentti kertoo.
Puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen
Kesäkuu 9.päivänä vuonna 1944 Neuvostoliiton puna-armeija aloitti massiivisen suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella. Rintamalla syntyi nopeasti sekasortoinen tilanne. Irvileuat puhuivat Kannaksen läpijuoksusta, kun suomalaiset joukot joutivat perääntymään valtavan ylivoiman edessä.
Kesäkuussa 1944 kateissa oli enimmillään peräti noin 30 000 suomalaissotilasta. Osa oli tietysti eksynyt omasta yksiköstään taistelujen melskeessä, mutta varsin iso joukko oli tietoisesti karannut turvaan vihollisen murhaavalta tulelta.
Pentti kertoo mieleen painuneesta ”viimeisestä voitelusta”.
– Olimme perääntyneet Rajajoen Valkeasaaresta Kyyrölän kylään. Saimme käskyn lähteä vastaiskuun. Meille annettiin ”viimeinen voitelu” eli Herran ehtoollinen. Olin kyllä käynyt rippikoulun, mutta en ollut saanut koulun jälkeen ehtoollista sairastumiseni vuoksi. Kysyin vanhemmalta jämäkältä Laihian mieheltä, voinko mennä ehtoolliselle. Totta maar, kuului vastaus
– Suojaisaan rinteeseen oli asetettu pitkä hirsi ja polvistuimme sen eteen. Koko ehtoollisen jaon aikana vihollisen tykistö ja kranaatinheittimet tulittivat meitä kohti rajulla voimalla, Pentti muistelee yhä silmin nähden liikuttuen.
Aina tuntui yhtä pahalta, kun vihollinen pääsi murtautumaan puolustuksen läpi. Pentti toimi neljännessä konekiväärikomppaniassa konekivääriryhmän johtajana lähes koko jatkosodan ajan.
Hän muistelee, että kaksi viikkoa peräännyttiin hallitusti Kannaksen halki Viipuriin. Veteraanin mukaan viivytystaistelut olivat vaativampia ja raskaampia kuin hyökkäystaistelut. Pentilläkin oli henki katkolla lukuisia kertoja.
– Johanneksen kirkon lähellä oli peltoaukea. Maataistelukone alkoi leikkiä henkeni kustannuksella. Olin yksin olemattoman pienessä ja matalassa poterossa. Kolme eri kertaa kone kaarsi tulittamaan minua ja jokaisella kerralla se muutti aina tähtäintä alemmaksi. Kolmannen kerran jälkeen rukoilin ääneen varmana kuolemastani Isä meidän ja niin kävi, että neljättä kertaa kone ei tullutkaan.
Selvisi Kannaksen rytinöistä
Ihme kyllä Pentti selvisi lukuisista Kannaksen rytinöistä naarmuitta.
Pentti oli jatkosodan loppuvaiheessa puolustamassa Viipurinlahdella Santasaarta. Syyskuun 13. päivänä 1944 kello 11.00 Pentin komppaniaa johtanut kapteeni ilmoitti, että nyt loppuu ampuminen.
– Olihan se outo tunne, kun rauha tuli. Tosin vihollinen ammuskeli vielä seuraavana päivänäkin. Olin silloin 19-vuotias. Törmäsin puolivahingossa ulkona lääkäriin ja hän huudahti minulle, missä sun reppus on, äkkiä pois täältä, sussa on kauhea keltatauti! Niin minä sitten matkasin Voikkaan kautta Turkuun sotasairaalaan ja sieltä toipumislomalle kotiin Tampereelle.
Pentti Suojanen oli sitä ikäluokkaa, joka joutui vielä jatkosodan jälkeen Lapin sotaan. Sattumuksien summana hän päätyi Sodankylässä autokomppaniaan. Hyvin usein tehtäväksi tuli kuljettaa kotiuttamismääräyksen saaneita upseereita Oulun rautatieasemalle.
– Pohjoisista minut määrättiin vielä Hämeenlinnaan Linnan kasarmille. Siellä olin autokuskina sodan loppuun saakka. Kuljettelin paljon muun muassa kenraali Svenssonia ja eversti Kauppista. Herroille maistui aina silloin tällöin saksalainen konjakki ja kyllä minullekin, mikä ettei, Pentti muistelee naurussa suin.
TEKSTI MIKA KATAJALA KUVAT MIKA KATAJALA, PENTIN ALBUMI ja SA-kuva
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2014. Hymy. fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti