PERUNAMAA

Timo Soini

Laina- mummuni oli syntynyt vuonna 1903 kahdeksanlapsisen perheen kuopukseksi Mouhijärvellä Suomen suuriruhtinaskunnassa. Omaa sukuaan mummu oli Pyysilta, nimi oli mukulana minusta hieno, Soini mummusta tuli kun hän meni Kallen kanssa naimisiin 1930- luvulla. Heille syntyi isäni Martti.

Mummu oli 158 senttiä tahtoa ja työteliäisyyttä. Leipä oli ollut aina tiukassa, mutta siinä pysyttiin työllä. Tultiin toimeen. Sota- aikana Laina, Kalle ja isäni Martti asuivat Karkun Heinoossa ( nykyistä Sastamalaa). Paikka toimittaa minulle nykyisin kesämökin virkaa.

Mummu oli siellä aina kesät; toukokuusta syyskuuhun. Koko pläntti oli viljelty sota- ajan peruina; mieleeni jäi etenkin perunamaa. Sen kanssa ei tehty kompromisseja. Muistan elävästi ” kauniina luontoäänenä ” isäni alkukesän ähkimiset verkkopaidassa, kun kuokka sai kyytiä. Vaot vedettiin suoraan, eikä sinne päin. Kuokalla, mummun silmien alla. Kustaanpäivä oli ehdoton takaraja, mutta usein oltiin liikkeellä ennen sitä.

Isäni ei ollut mikään puutarhuri, eikä hän halunnut mökistä työleiriä, mutta pyytämiensä kuhien kyytipojaksi tarvittiin perunaa, omasta maasta. Mummu piti huolen, että niitä tuli. Muutama viikko kylvön jälkeen, isä heilui taas pellolla valkoinen verkkopaita päällä, nyt mullittamassa perunamaata.

Vaivat palkittiin. Uusi peruna on parasta mitä olla voi. Voita päälle ja ääntä kohti. Parasta lapsuuteni perunamaassa oli turvallisuus ja toisto. Oli jotakin pysyvää ja jatkuvaa. Näin pikkupoikana, mistä maailmasta kaupan perunat ovat kotoisin.

Kaupunkien ja lähiöiden katveissa on paljon puutarhapalstoja. Pysähdyn ja joka kerta mieleeni tulee Heinoon perunamaa ja Laina- mummu. Palstoilla minulle tuntematon ihminen jatkaa oman sukunsa tarinaa, perunamaata. Se yhdistää, muistuttaa turvallisuudesta ja toimeentulosta. Suomalaisesta tavasta elää.

Valkoinen verkkopaita, sellainen kuin isällä, on elämän minulle merkki.