Teksti Anne Anttila
kuvat Anne Anttila ja sa-kuva
Poikansa kanssa samassa pihapiirissä asuva Sulo Kallunki, 90, istuu kiikkustuolissaan ja katselee tuvan ikkunasta ulos kaukaisuuteen. Kuusamon veteraanin on hyvä olla. Tuki ja turva löytyvät pihan toiselta puolelta. Miniä pitää huolen arjen tarpeista ja poika käyttää kaupassa.
– Olen tavattoman onnekas. Lasteni ansiosta voin asua omassa kodissa, astella tuttua pihapolkua ja kuunnella iltauutiset tutun pöydän äärellä. Leskeksi jäätyäni kodin turva tuntuu entistä tärkeämmälle, veteraani Kallunki luonnehtii.
Vain yksi asia harmittaa
Vain yksi asia Kuusamon sotaveteraania harmittaa.
– Jouduin luopumaan autoilusta. Näkökykyni on niin heikko, ettei tuonne tien päälle ole enää asiaa. En uskalla enää edes pyöräillä.
Viisilapsisessa maanviljelijäperheessä varttunut Sulo Kallunki kuvailee lapsuuttaan turvalliseksi ja työntäyteiseksi.
– Lapsuudenkotini kuului kylään suurimpiin tiloihin. Lehmiä oli kymmenen ja maatakin sen verran, että leipää ja toimeentuloa riitti talon kahdelle veljekselle. Hyvin pärjättiin, vaikka pirtissä peuhasi kahden perheen lapset, miniät, mamma ja välillä joukko naapureidenkin jälkikasvua, Kallunki kuvailee.
Ison tilan lapset oppivat varhain myös työnteon jalon taidon.
– Kymmenenvuotiaana olin jo täysillä mukana miesten hommissa. Kirves heilui ja halkoja syntyi. Ei siinä mietitty työtunteja tai lapsille soveltuvia työtehtäviä. Kaikkeen osallistuttiin voimavarojen mukaan.
Nuorimies Kallunki heilui aikamiesten töissä siihen malliin, että koulunkäyntikin jäi hieman taka-alalle.
– Rippikoulu jäi kahteen tuntiin ja autokoulu aikoinaan tuntia vähemmälle. Näillä on kuitenkin elämässä pärjätty ja emäntäkin saatu, veteraani veistelee.
Talvisodan kynnyksellä 15-vuotiaalla maatalon pojalla ei ollut enää mahdollisuutta miettiä tekemisiään tai tekemättä jättämisiään.
– Lähtölaskenta uuteen elämänvaiheeseen alkoi evakkotieltä. Jouduin hevosmieheksi. Meillä oli kotona kolme hevosta, joista sain yhden ajettavakseni. Muistan vieläkin sen hetken, kun nousimme pihapolulta maantielle. Katsoin taakseni ja se näky ei unohdu koskaan, Kuusamon veteraani taustoittaa.
Hevosmies Kallunki
Nuoresta iästään huolimatta hevosmies Kallunki joutui ottamaan evakkolaisista ison vastuun.
– Vaihtoehdot olivat vähissä. Lähdimme iltapimeällä matkaan. Ajoimme kymmenen kilometriä ja pysähdyimme. Jätin perheeni lepäämään ja palasin takaisin, sillä isä pyysi hakemaan kotia jääneet lampaat turvaan. Olin niin iloinen, että saimme osan kotieläimistä pois sodan jaloista.
Vuonna 1942 tammikuun 1. päivänä Sulo Kallunki sai kutsun armeijaan. Maatalon poikana hän sai kuitenkin yhteensä neljän kuukauden pituisen työloman ennen rintamalle kutsua.
– Ehdin jo ajatella, että säästyinkö määräykseltä, mutta toisin kävi. Olin kotona syystöissä, kun tuli käsky siirtyä juna-asemalle ja siitä kohti Rukajärveä.
Pikakiväärikoulutuksen saanut Kallunki joutui 12. täydennyspataljoonan riveihin, josta lohkaistiin yksi komppania ja hajautettiin Kuhmon kenttävartioon. Tässä joukossa oli myös Sulo Kallunki.
– Olimme kenttävartiossa talven ajan. Toukokuussa vaihdettiin miehitys ja minäkin sain siirron Sotkamon Huuskonniemessä sijaitsevaan kevytosasto kolmoseen. Kauaa emme ehtineet Kainuussa olla, kun tuli käsky nousta Petroskoihin matkaavaan junaan. Tässä vaiheessa nousi pintaan jännityksen sekainen pelko, sillä edessä oli matka tuntemattomaan, Kuusamon veteraani muistelee.
Nuoret katupartioon
Äänislinnassa nuoret täydennysmiehet joutuivat katupartioon, josta veteraani Kallungilla on monenlaisia muistoja.
– Pääasiassa hyviä. Kaupunkiin oli jäänyt siviiliväkeä, joten toiminta oli kohtalaisen rauhallista. Asuimme kaupungin keskustassa, venäläisten kasarmilla. Liikkuminen oli turvallista ja näin jälkeenpäin ajateltuna jopa muistorikasta. Tutustuimme paikallisiin ihmisiin, joista osa osoittautui erittäin vieraanvaraisiksi.
Myös pienet kauppamiehet pitivät huolen suomalaissotilaiden viihtyvyydestä.
– Kymmenvuotiaat pojat möivät valmistamaansa ”pivaa” eli kaljaa. Lapset tekivät tuotteellaan hyvän tilin. Kesä Petroskoissa oli lämmin ja vapaa-aikaakin oli riittävästi. Itse en olutta nauttinut, sillä minulle riitti toisenlainen urheilu, Kallunki kuvailee hymyillen.
Petroskoista täydennysmiesten matka jatkui eteenpäin. He saivat käskyn ottaa Kannakselle lähtevältä Laavuksen porukalta asemat vastaan.
– Asetuimme asemiin ja minäkin heitin reppuni korsun perällä olevalle laverille. Ei siinä ehtinyt kuitenkaan nukkumaan. Tulitaistelut jatkuivat päivästä toiseen ja kiihtyivät kiihtymistään. Olimme väsyneitä ja nälkäisiä, mutta vaihtoehdot olivat vähissä.
Kovat taistelut olivat vieneet miehet vähiin.
– Onneksi osa pojista palasi lomilta, joten tiesimme pääsevämme lepoon. Vaihto sujui kuitenkin murheellisissa merkeissä. Lomilta tulleet pojat olivat juuri vetäytyneet korsuun syömään eväitään, kun kuului vain vihellys ja samalla jysähti. Korsuun tuli täysosuma ja kaikki kuolivat, Kuusamon veteraani muistelee.
Läheltä piti, ettei myös täydennysmies Kallunki ollut kaatuneiden joukossa.
– Olin menossa korsulle, mutta jäin kuitenkin juttelemaan erään rintamatoverini kanssa. Pysähdys pelasti henkeni.
Venäläisten raivoisa keskitys
Venäläisten keskitys oli kuitenkin niin raivoisa, että jäljelle jääneet miehet saivat käskyn irtaantua asemista.
– Peräännyimme Koiriojan linjalle, jossa pysäytimme vihollisen etenemisen. Olimme väsyneitä, mutta viimeisillä voimilla saimme taisteltua itsellemme lisäaikaa.
Tulitaukoa ei kestänyt kuin henkäyksen verran.
– Taistelut jatkuivat kiivaina ja kovina. Miehiä kaatui ja täydennysporukankin rivit harvenivat. Päätimme kuitenkin tapella viimeiseen mieheen.
Katiskalammen taistelusta muodostui myös Kallungin kohdalla sotareissun viimeinen luku.
– Olimme menossa jälleen kerran hyökkäykseen. Keskitys oli kova kun lähdimme etenemään. Muistan vain se, että syöksyin maahan ja otin tähtäimeeni edessäni vilahtaneet viholliset. Hyppäsin ylös, mutta samalla paukahti. Osuma tuli keskelle. Putosin polvilleni ja samalla sumeni, veteraani kuvailee.
Sulo Kallunki haavoittui vatsaan.
– Onneksi lääkintämies oli vieressä ja joukkosidontapaikka lähellä. Vietin vajaat kaksi kuukautta Rauman sotasairaalassa. Päästyäni pois sain kymmenen vuorokauden toipumisloman. Tänä aikana tuli rauha, joten sota oli minun kohdaltani ohitse.
Paluumatkalla kotiin, Sulo Kallunki joutui kuitenkin jo toisen kerran kokemaan evakon. Tällä kertaa ihmiset joutuivat kodeistaan saksalaisten takia.
– Lähellä kotikylääni kohtasin karjankuljettajat. Liityin joukkoon ja kävelin puolikuntoisena Haapavedelle. Satojen kilometrien matka oli minunlaiselleni toipilaalle todellinen haaste, mutta selvisin kuitenkin perille.
Maksuvälineenä voita
Lapin sodan päätyttyä Kallungin perhekin palasi takaisin kotikyläänsä.
– Vain kaksi taloa oli säästynyt hävitykseltä ja toinen niistä oli meidän koti. Edessä oli kuitenkin jälleenrakennus ja uuden elämän aloittaminen.
Valtion siirtotoimisto korvasi yleensä kuljetuksen, mutta tällä kertaa maksuvälineenä jouduttiin käyttämään myös voita.
– Kaikesta oli pula, joten kuljettajat käyttivät tilanteen hyödykseen. Viidellä voikilolla saati karja kuitenkin kotiin, Kuusamon veteraani paljastaa hymyillen.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2014. Hymy. fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti