Martti Lehtovaaran vanhemmat muuttivat lapsineen Pohjois-Pohjanmaalta Varsinais-Suomeen 1930-luvun alkupuolella. Perheen viisi poikaa osallistui suojeluskuntatoimintaan ja kaksi tytärtä ahkeroi lotissa. Suomen kohtalonvuodet alkoivat olla käsillä.
TEKSTI MIKA KATAJALA KUVAT MIKA KATAJALA JA MARTTI LEHTOVAARAN ALBUMI
Martti ja kolme vuotta vanhempi velimies Urho niittivät mainetta sotiemme ilmataisteluissa. Urho otti osaa jo talvisotaan ja kaikkiaan hän lensi yli 400 sotalentoa. Vihollisen koneita hän onnistui ampumaan alas peräti 44 ja se saavutus ei jäänyt huomaamatta sotavoimiemme ylipäälliköltä: Urho Lehtovaara nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi numerolla 142. Jatkosodan arvostetuin kunniamerkki kiinnitettiin Urhon rintaan heinäkuun 9.päivänä vuonna 1944.
Urho kuten veljensä Martti olivat varsin pienikokoisia, niinpä Urho sai sodassa lempinimen ”Pikku-Jätti”. Velipoika Martin lempinimi sen sijaan pelästytti vihollisen, sillä se oli ”Vaara”.
Pikkupoikana tiesi jo juttunsa
Martti tiesi jo pikkupoikana, mikä olisi hänen juttunsa. Se oli lentäminen.
– Ensin rakenneltiin lennokeiden pienoismalleja, perustettiin kaverien kanssa ilmailukerho ja saatiinpa lahjoituksena purjelentokone osina. Se koottiin ja koulutuksen jälkeen pääsin ilmaan. Voi sitä riemua, mitä tunsin! En voinut kuvitellakaan muuta kuin ryhtyä lentäjäksi, ensi syksynä 94 vuotta täyttävä Martti Lehtovaara muistelee kotisohvalla Salon keskustassa.
Martin veli Urho palveli jo ilmavoimissa ja nuorempi Martti tietysti seurasi perässä. Hän lähti armeijaan ja pääsi Kauhavalle ohjaajakoulutukseen. Juuri kun jatkosota alkoi, Martti valmistui sotilaslentokoulutuksesta.
– Ensin lentelin Fokkerilla suojaamassa Helsinkiä pommituksilta, mutta varsin pian sain määräyksen Brewster 372 -koneen ohjaimiin. Kaverit vinoilivat, että et sä sitä ilmaan saa, mutta pitkän nenän saivat, sillä kun ensin vähän treenailin, niin pian ryhdyin tositoimiin. Se oli hyvä kone, toimintavarma ja lentoaikakin oli pitkä, nelisen tuntia. Lensin sillä lähes 200 sotalentoa, Martti kertoo.
Jatkosota syttyi kesäkuussa 1941. Martin lentolaivue suoritti tiedustelulentoja Kannaksella. Immolan lentokentän noustiin ilmaan ja pian tuli nuorelle kaksikymppiselle lentäjälle tulikaste.
– Noustiin neljään tuhanteen metriin ja ihmettelin, mikä koneessani niin kummallisesti paukahtelee. Se oli naapurin ilmatorjunta, mikä nakutteli osumia. No, maahan tultiin silläkin kerralla onnellisesti.
Vihollisen kimppuun Martti pääsi ensimmäisen kerran Laatokan kaakkoispuolella. Neljä hävittäjää määrättiin ilmaan ja yhtä niistä ohjasi Martti. Hyökkäyksen kohteeksi valittiin Uuden-Laatokan lentokenttä.
– Tuhottiin kentällä olevaa kalustoa, mutta yksi vihollisen kone onnistui juuri ja juuri nousemaan ilmaan. Ammuin sen heti alas. Kaksi viholliskonetta onnistuin ampumaan hajalle kentälle. Kentällä olleita koneita ei laskettu tietenkään ilmavoitoiksi, ne piti saavuttaa korkeuksissa.
– Hyökkäyksen jälkeen lähdimme jatkamaan lentoa kohti Syväriä ja radalla havaitsimme runsaasti junia. Ammuimme hajalle kaikkiaan seitsemän veturia. Oli siinä savua ja rätinää ilmassa. Ei sitä nuorena poikana osannut edes pelätä, kaikki tuntui vain suurelta seikkailulta, Martti muistelee.
Martin sotatie kulki Mantsinsaaresta Lunkulaan, sieltä Äänislinnaan ja edelleen rintamalinjalle Kontupohjaan. Seuraava käsky kävi Tiiksjärvelle Rukajärven seudulle. Siellä kului sota-ajasta vuosi. Martti sanoo, että määräyksenä oli saada alueen ilmaherruus ja se käsky täytettiin.
Meinasi käydä köpelösti
Martti kertoo, että juuri Tiiksjärvellä oli kovia tappeluita, mutta silti hänelle meinasi käydä köpelösti ilman viholliskoneen konekiväärejäkin. Martti oli suojaamassa omien pommikoneiden lentoa, kun yhtäkkiä Brewsteristä laski öljynpaineet nollille.
– Se tarkoitti sitä, että viiden minuutin kuluttua koneen moottori leikkaa kiinni. Onneksi korkeutta oli paljon ja pysyin juuri ja juuri ilmassa. Kun koneeni laskutelineet olivat viimeinkin ottamassa kiitorataan, kone leikkasi odotusteni mukaisesti kiinni. Se oli läheltä piti juttu.
Kannaksen Suulajärvellä oli suuri lentotukikohta. Martin lentolaivue oli siellä, kun kovaäänisistä räsähti ilmoille käsky: ”Räkänä taivaalle!” Se tarkoitti hälytystä. Kahdeksan viholliskonetta jo näkyi ja lisää tuli koko ajan. Martti veti lentäjäkollegoidensa kanssa nopeasti korkeutta ja pian he huomasivat, että alapuolella tulee vastaan useita viholliskoneita.
– Tuolla kello kahdessa on! Karjaisin radioon Pyötsiän Villelle (lentomestari), tuletko mukaan, mennään kimpassa! Ville vaaputti siipiä myöntymisen merkiksi. Minä menin ensin ja otin kovan vauhdin. Ammuin heti vihollisen johtokoneen alas ja siitäkös alkoikin kauhea tappelu.
– Viholliskoneita oli hirvittävä määrä ja naapurin ilmatorjunta tulitti silmittömästi, vaikka ilma oli sakeana heidän omiakin koneita. Laivueemme ampui alas vajaat kaksikymmentä viholliskonetta ja kysymyksessä oli yksi sodan suurimmista ilmataisteluista, Martti muistelee sotahistoriaan jäänyttä kahakkaa.
Tämä jäi mieleen ikiajoiksi
Martin mieleen on jäänyt ikiajoiksi myös Säämäjärven ilmataistelu, jolloin hävittäjälentäjät Martti mukaan lukien pudottivat 14 viholliskonetta. Mannerheim oli lähettänyt kiitossähkeen tapauksen johdosta, mutta se oli hukkunut matkalla, eikä siis tullut laivueen tietoon. Asia selvisi vasta 30 vuoden kuluttua sodan loppumisesta.
Martti sairastui rintamalla outoon keuhkosairauteen, minkä syyksi lääkäri diagnosoi ylirasittumisen. Nuori lentäjä oli poissa Brewsterin ohjaamosta monta kuukautta, ensin Kannaksella sairaalassa ja sen jälkeen Hämeenlinnan sotasairaalassa.
– Ehdin kuitenkin vielä mukaan jatkosodan suuren loppurähinään. Sain siirron Värtsilään ja Laatokan takana oli menossa rajut maataistelut. Kerrankin tuli hälytys niin myöhään, että viholliskoneet olivat jo lentokenttämme päällä.
– Meidän piti nousta yksitellen lentomekaanikkojen näyttäessä merkkejä, että nyt olisi sellainen rako, mihin voisi yrittää. Pääsin livahtamaan ilmaan ja heti tuli viholliskone suoraan kohti. Tein rajun väistöliikkeen ja ehdin nipin napin alta pois. Harmittaa vieläkin, kun en saanut ammuttua sitä alas, siinä oli liikaa häslinkiä, Martti kertaa jatkosodan viimeisintä ilmataisteluaan.
Sota loppui ja Martti ohjasi koneensa Värtsilästä Onttolan lentokentälle Joensuuhun. Sieltä matka jatkui kotiin Salon kauppalaan. Martti ihmettelee vieläkin, että Salosta oli sodassa ilmavoimissa peräti 28 nuorta miestä. Se oli silloiseen kauppalan väkilukuun verrattuna todella suuri määrä.
– Mikä lie lentokärpänen meitä Salon poikia oli purrut, Martti hymyilee.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2014. Hymy. fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti