Leo Nieminen kuuluu niihin harvoihin vielä elossa oleviin veteraaneihin, jotka ottivat osaa molempiin sotiimme, talvi- ja jatkosotaan.
TEKSTI MIKA KATAJALA KUVAT MIKA KATAJALA JA ARKISTO
Tampereella Koukkuniemen vanhainkodissa Urpulaksi nimetyn rakennuksen kolmannessa kerroksessa asustaa omassa pienessä huoneessaan todellinen tervaskanto, molempien sotiemme veteraani Leo Adolf Nieminen. Ikää kertyi mittariin viime tammikuussa huikea tasaluku, 100 vuotta.
Koukkuniemen sisar hento valkoinen tuo veteraanin pyörätuolissa Urpulan ruokailutilasta omaan huoneeseen. Vanhus esittelee itsensä komeasti.
– Leo Adolf Nieminen, Kustaf Adolfin poika.
Heti kättelyssä käy ilmi, että Leon kuulo on olematon ja vaiva on peräisin jatkosodasta Teikarsaaren taistelusta Viipurinlahdelta. Oli suoranainen ihme, että nuori soturi selvisi tuolloin hengissä kranaatin räjähtäessä aivan hänen poteronsa yläpuolella.
Syntyi 1915
Sotiemme veteraanilla on hämmästyttävän hyvä näkö, eikä hän tarvitse edes silmälaseja, kun lukee paperilta Hymyn toimittajan esittämiä kysymyksiä, tämä onkin ainoa keino haastattelun eteenpäin viemiseksi.
Leo Nieminen syntyi Porvoossa tammikuussa vuonna 1915. Pian osoite muuttui äidin kotikonnuille Ikaalisiin. Ajanoloon Leo muutti Helsinkiin ja asevelvollisuuden suorittaminen tuli ajankohtaiseksi. Ikämies muistelee lämmöllä kouluttajaansa.
– Komppanianpäällikkönä oli jääkärikapteeni Olavi Saarelainen, vapaussodan käynyt mies. Siinä vasta hieno ja oikeudenmukainen mies, ei hyväksynyt lainkaan alokkaiden simputusta. Tosin viinaan menevä oli, Leo naurahtaa.
Leo Niemisen pitkä sotaurakka alkoi joulukuun alussa heti talvisodan sytyttyä. Sotatie vei nuoren miehen junakyydillä Helsingistä Viipuriin ja sieltä itse asemapaikalle Viipurinlahden rannoille. Leo palveli talvisodassa Kenttätykistörykmentti 4:ssä.
Konekivääriryhmän johtaja
Hänet oli määrätty aikaisemmin aliupseerikouluun ja nyt tehtäväksi oli annettu toimiminen konekivääriryhmän johtajana.
– Kenttätykistön touhuissa kun olin, pistettiin ensimmäisenä tykkipatteri asemiin Viipurinlahdelle lähelle Kuolemanjärveä. Tehtävänämme oli pitää kahdella konekivääriryhmällä huoli siitä, ettei vihollinen päässyt tuhomaan patteriamme hyökkäämälle sinne tai tulittamalla sitä lentokoneista. Aseista oli pulaa ja niinpä meillä oli aluksi käytössä konekiväärien sijaan pikakiväärit, Leo muistelee.
Kuolemanjärvi
Kuolemanjärvi oli talvisodassa tärkeä paikka. Sinne muodostettiin Karjalankannaksen pääpuolustusasema joulukuussa 1939. Rintamavastuu oli 4. divisioonalla ja sitä komensi lähes koko talvisodan ajan eversti Auno Kaila.
– Tykkejä kuljetettiin hevosilla ja sen muistan, että kylmää oli, pakkanen huiteli pahimmillaan 40 asteessa. Toki siellä paleltiin, sillä varusteet nyt olivat mitä olivat.
Nälkää ei nähty, kalaa tuli ja riistaa riitti.
– Yhdestä evakuoidusta talosta löysimme lehmän ja vasikan. Vasikasta tehtiin joulupäivänä juhla-ateria ja lehmästä meille oli pitkään iloa, kun saimme siitä jatkuvasti tuoretta maitoa, se oli rintamaoloissa todella harvinaista herkkua, Leo Nieminen kertoo ensimmäisestä sotajoulustaan.
Vuoden -40 puolella talvisodan taistelut tiivistyivät myös Viipurinlahdella. Vihollinen painosti hurjasti ja tykistön tuliasemat määrättiin siirrettäväksi Viipurin taakse. Leo oli osastonsa kanssa vetäytymistaisteluissa tullut Keihäsniemeen.
Sieltä jäi elävästi mieleen tapaus, missä veteraanin henkikulta säilyi vain hyvän onnen avulla.
– Olimme erässä kesähuvilassa sisällä, kun yhtäkkiä seinän läpi tuli panssaritorjuntatykin kranaatti. Kaikkien meidän huoneessa olleiden suureksi ihmetykseksi kranaatti ei räjähtänytkään, se oli siis niin sanottu suutari. Joukkueemme johtajana oli nuori vänrikki ja hän viskasi ammuksen ikkunasta ulos läheiseen mäkeen, Leo pudistelee päätään.
Viipurinlahden taistelu
Viipurinlahden taisteluissa tuli molemmille osapuolille suuret tappiot. Maaliskuun toisena päivänä vuonna 1940 alkanut suurhyökkäys tunnetaan verisenä niin sanottuna saaristotaisteluvaiheena. Rytäkkä kesti viikon verran ja puna-armeijan sotilaat ampuivat rumputulta saarien puolustajia kohti.
Tuli sai aikaan erittäin suurta tuhoa, sillä maasto oli lähes yksinomaan kallioinen. Siksi kranaattien sirpalevaikutus oli moninkertainen ja miestappiot huomattavat.
Talvisota päättyi maaliskuun puolivälissä 1940 ja alkoi reilun vuoden pituinen välirauhan aika. Leo palasi Ikaalisten kautta Helsinkiin ja työskenteli muun muassa rahastajana Suomenlinnan lautalla. Leo ei siinä työssä viihtynyt, vaan halusi ”miesten töihin” isänmaan hengessä. Toive toteutui ja nuori mies heilui lapion kanssa rakentamassa Salpalinjaa.
Välirauha
Välirauhan aikana rakennettiin marsalkka Mannerheimin käskystä ahkerasti Itä-Suomeen puolustuslinjaa, mikä ristittiin Salpalinjaksi. Se ulottui Virolahdelta aina Savukoskelle saakka. Linjan pituus oli noin 1 200 kilometriä ja parhaimmillaan sitä oli rakentamassa peräti 35 000 miestä.
Kesällä 1941 syttyi jatkosota ja taas oli nuorten miesten aika astua puolustamaan isänmaata. Leon suunta oli jälleen Karjalankannakselle. Siellä hänen joukko-osastonsa olivat JR 48 ja JR 27.
– Alettiin siivota Laatokan saaria vihollisesta. Äänisellekin jouduin ja olimme Soksun kylässä parisen viikkoa. Sieltä jäi mieleeni parhaiten kalastaminen. Paikalliset vepsäläiset äijät olivat tehneet kauhean suuren merirysän, sen aidan pituus oli jo yksin 150 metriä. Katselin kerran, kun ukot kokivat sen. Kerralla tuli 600 kiloa muikkuja, joita olikin järvessä pilvin pimein. Ei tarvinnut nälässä olla, Leo muistelee jatkosodan alkua ja asemasotavaihetta, jolloin rintamilla tehtiin lähinnä puhdetöitä.
Tyyntä hirmumyrskyn edellä
Kaikki oli kuitenkin vain tyyntä hirmumyrskyn edellä, sillä kesäkuussa 1944 vihollinen aloitti ennen näkemättömän rajun suurhyökkäyksen Karjalankannaksella.
Sen pyörteisiin joutui myös konekiväärispesialisti, kersantti Leo Nieminen. Hän oli tuolloin sijoitettu joukko-osastonsa kanssa puolustamaan vihollisen hyökkäyksiltä Teikarsaarta. Noin kolme kilometriä pitkä ja vajaan kilometrin levyinen saari sijaitsi reilun 20 kilometrin päässä Viipurista ja kuului Säkkijärven kuntaan.
Leo muistelee, että miehet olivat vetäytymässä saarelta, kun vihollisen moottorivene oli juuri rantautumassa ja tulitus oli kovaa.
– Joku ääni sanoi pääkoppaani, että nyt hyppäät monttuun, seuraavaksi jysähtää tässä. Siinä vieressä sattui olemaan ilmatorjuntamiesten kaivama potero ja siihen minä syöksyin. Samalla räjähti aivan suoraan päällä kranaatti.
Leon toinen käsi haavoittui pahasti ja kuulo meni loppuelämän ajaksi. Leo sanoo tyynesti, että eipä ole kuulo siitä hetkestä pahentunut, mutta ei huonontunutkaan.
Sotatie vei rauhan tultua kotiin samaa reittiä, mitä hän oli rintamalle tullutkin. Pitkä savotta oli viimein ohi. Oli sotakorvausten ja isänmaan jälleen rakentamisen vuoro.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2015. Hymy.fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti