Kajaanilaisen kerrostalohuoneiston ikkunoista avautuvat paikkakunnan parhaimmat näkymät. Sotaveteraani Pauli Kukko, 88, vie tulijan työhuoneeseensa ja pitää pikaesittelyn kotikaupunkinsa ykkösnähtävyyksistä.
Teksti ja kuvat Anne Anttila
– Olen kainuulaistunut Karjalan kasvatti. Kuten huomaat, en ole päässyt eroon vanhoista tavoistani. Opettajana ollessani pidin tärkeänä, että kotikaupunkia tuodaan esille hyvässä hengessä ja ennen kaikkea kulttuuririkkaassa muodossa, veteraani Kukko luonnehtii hymyillen.
Likimain 30 vuotta opettajan työstä eläkkeellä ollut Pauli Kukko sanoo nauttivansa vapaaherran roolista.
– Olen etuoikeutettu, kun saan viettää eläkepäiviäni omassa kodissa ja rakkaan vaimoni rinnalla. Voiko ikäiseni, sodan ja monet lamat nähnyt mies enää parempaa toivoakaan, Kainuun veteraani huokaa tyytyväisenä.
Karjalan Kannas
Karjalan Kannaksella kasvanut Pauli Kukko kuvailee lapsuuttaan ikimuistoiseksi.
– Kotimme sijaitsi niin sanotulla Mannerheimin linjalla. Olin kymmenlapsisen viljelijäperheen nuorin. Isäni toimi opettajana toisella paikkakunnalla, joten tilan hoito jäi äitini ja vanhan mamman vastuulle.
Vaikka arki pyöri talvikuukausina ilman päätoimista isäntää, niin Kukon perheen pojat osallistuivat kuitenkin kykyjensä ja voimiensa mukaan myös talon raskaimpiin töihin.
– Pokasaha, kirves ja kuokka tulivat vuosien saatossa hyvinkin tutuiksi. Työn tekeminen oli kuitenkin niin luonnollista, ettei siitä pidetty suurta numeroa.
Vaikka työtä oli paljon ja koulukin oli hoidettavana, niin aikaa jäi myös sydämen sivistykselle.
– Kirjasto, kirkkokuoro ja myöhemmässä vaiheessa Suojeluskunnan poikaosasto olivat harrastuksista rakkaimmat. Näistä ajanvietteistä oli myöhemmässä vaiheessa myös suoranaista hyötyä, veteraani Kukko taustoittaa.
Veteraani Kukko muistaa tunnelman kuin eilisen päivän.
– Päällimmäisenä oli vain suunnaton epätoivo. Jo samana iltana saimme lähtökäskyn evakkoon. Mukaan sai ottaa vain käsissä kannettavat. Evakkokäskyn saivat kaikki, mutta matkaan lähtivät vanhukset ja lapset. Työikäiset jäivät ajamaan karjaa, pääasiassa lehmiä. Pienkarja ja siat jätettiin sotaväen muonaksi, Kajaanin veteraani muistelee.
Majoittivat sotilaita
Kukko sanoo kokeneensa sodan sen alkutunneista lähtien.
– Talvisodan kynnyksellä majoitimme sotilaita. Siskot pitivät kanttiinia ja järjestivät sotilaille jopa tansseja. Vuoden 1939 marraskuun viimeisenä päivänä ilonpito vaihtui kuitenkin tositoimiin, kun kymmenet viholliskoneet täyttivät taivaan.
Härkävaunuihin lastatut evakot matkasivat eri puolille Suomea. Kukon perheen päätepysäkki oli Urjalassa, Nuutajärven kartanossa.
– Junamatka sujui ihmetellessä. Pääteasemalla meitä odotti iloinen yllätys, kun lotat tarjosivat nälkäisille matkalaisille kauravelliä. Perheemme otettiin muutenkin hyvin vastaan. Harmilliset asiat unohtuivat nopeasti, kun pääsin ison kartanon tallitupaan. Tunsin olevani tärkeä, kun sain olla mukana miesten hommissa.
Evakkoaika
Evakkoaika sujui Kukon mukaan nopeasti, vaikka vähäinen ruoka ja kova työ verottivat voimia.
– Lihasta oli kova pula. Säännöstelyn takia saimme vain puuroa, velliä ja kovaa leipää.
Talvella -41 osa evakossa olleista Kukon pojista lähti siirtolaisnuorukaisille perustetulle työpalveluleirille.
– Päivät tehtiin erilaisia maa- ja metsätaloustöitä ja illalla opiskelimme tärkeimpiä kouluaineita. Toiminnan ydinajatus oli kuitenkin isänmaallisuus.
Vuoden -42 keväällä evakot palasivat takaisin koteihinsa ja katkeran paluun jälkilöylyissä alkoi myös Pauli Kukon sota.
– Pääsin kotipitäjääni perustettuun ilmasuojeluosastoon. Meille annettiin sotilaspuvut ja kiväärit. Tärkein tehtävämme oli pitää desantit poissa kylältä.
Armeijaan
Seuraavan vuoden syksyllä ilmasuojeluosastossa kannuksensa ansainnut Kukko astui armeijan palvelukseen.
– Talvi kului alokaskoulutuksessa. Keväällä jouduin viestiryhmään, joka siirrettiin saman tien lähelle kotipitäjääni, Seivästölle. Sodasta huolimatta ilmapiiri oli rauhallinen. Tästä kielii se, että ehdin käydä välillä myös vanhempiani katsomassa, veteraani Kukko selvittää.
Viestimies Kukko sanoo olleensa ryhmän kadehdituin mies, sillä hän oli ainoa, jolla oli polkupyörä.
– Säästin pitkään ja ostin 1 500 markkaa markan hintaisen polkupyörän ennen armeijaan lähtöäni. Jo silloin päätin, että pyörä kulkee siellä missä Kukon poikakin. Näin myös tapahtui, Kajaanin veteraani valottaa hymyillen.
Tulikaste
Kainuulainen veteraani sanoo saaneensa tulikasteensa vuoden -43 kesäkuussa.
– Olimme poikien kanssa lähellä Terijokea, kun vihollinen päästi pellit auki. Tuhannet lentokoneet ja tykit ryhtyivät moukaroimaan etulinjaa. Metsästä hoiperteli puolivarusteisia sotilaita. Kaikilla ei ollut edes kivääriä mukana. Sanoivat vain, että ”ryssät soittavat kuoleman urkuja!”
Viestimies Kukko palasi takaisin saaressa olevaan keltaiseen rykmenttiinsä, joka joutui kuitenkin perääntymisvaiheen aikana viikoksi mottiin.
– Elimme keskellä tulihelvettiä. Vihollinen painoi täysillä päälle. Taivas oli täynnä rautaa ja maataistelukoneet takoivat kuolemaa. Lähellä oli minunkin hengen lähtöni. Muistan, kun seisoin polkupyöräni kanssa erään laiturin luona, kun havahduin lentokoneen lähestymiseen.
– Ehdin vain hypätä pieneen kuoppaan, vedin pyörän päälleni ja samalla räjähti. Kuulin, kuinka konekiväärin luodit ropisivat ympärillä. selvisin naarmuitta ja kiitos tästä kuuluu polkupyörälleni, veteraani Kukko muistelee hiljaisena.
Mottiin jäänyt keltainen rykmentti siirrettiin laivoilla Viipurinlahden ylitse.
– Suuroperaatioon osallistui kymmeniä laivoja ja liikkeelle lähdettiin yön ja tihkusateen turvin. Mukaan sai ottaa vain reput ja kiväärit, mutta minulla oli myös polkupyörä. En suostunut jättämään menopeliä, joten kannoin sitä selässäni pitkin metsä- ja suotaipaleita. Päästyäni laivaan, otin pyörän viereeni ja huokasin helpotuksesta.
Polkupyörä
Polkupyörä osoittautui Paulin kohdalla verrattomaksi kulkupeliksi. Laivan saapuessa turvallisesti Haminaan Pauli nousi pyöränsä selkään ja ajoi Säkkijärven Vilaniemeen.
– Matka oli pitkä, mutta onneksi oli polkupyörä. Päästyäni perille vastassa oli täysi kaaos. Teikari-Melansaaren meni satoja miehiä. Olin todistamassa taisteluiden loppunäytöstä, kun haavoittuneita ja kaatuneita tuotiin moottoriveneillä rantaan. Viimeiset miehet tulivat uimalla ylitse. Osa ei päässyt koskaan perille, sillä vihollinen tulitti viimeiseen saakka, veteraani Kukko muistelee hiljaisena.
Vilaniemen esikunnassa viestimies Kukko joutui majurin lähetiksi.
– Halusin itse, koska muussa tapauksessa olisin joutunut luovuttamaan polkupyörän toiselle lähetille.
Sotilaslähetin tehtävät olivat nuorelle viestimiehelle kuitenkin mieluisia.
– Kuljettelin majurin viestejä ja keittelin välillä teetä. Olosuhteet olivat kuitenkin alkeelliset. Tästä kielii se, että niin keitto- kuin tarjoiluastianakin toimi pissapotta, Kukko paljastaa hymyillen.
Nuorempaan ikäluokkaan kuulunut Kukko säästyi sekä ikänsä että tehtävänsä ansiosta Lapin sodalta.
– Viestiryhmä siirrettiin luovutetun Porkkalan rajalle rajajääkäriksi. Vedimme puhelinlinjoja pitkin rajaa ja laitoimme viestiyhteyksiä kuntoon.
Sotaveteraani Kukko sanoo kuuluneensa niihin miehiin, joiden sotaretkeä siunasi suuri onni.
– Olen eräänlainen selviytyjä. Vuoden sotaretki piti paljon sisällään, mutta kertaankaan ei tarvinnut kivääriä laukaista.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2014. Hymy. fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti