Kyllä Kollaa kestää! Vieläkin tuo talvisodan ratkaissut taistelujen huudahdus on ihmisten muistissa. Kapteeni Alpo Marttinen koki tuolloin kyseisen taistelun henkilökohtaisesti ja oli kaiken huipuksi onnistuneen taistelun pääarkkitehti. Marttinen oli talvisodassa 9. Divisioonan esikuntapäällikkönä ja divisioonan komentajana toimi legendaarinen kenraali, tuolloin everstin arvoinen Hjalmar Siilasvuo.
Sodan jälkeen spekuloitiin runsaasti, kumpi edelle mainituista miehistä oli Raatteen ”herra”. Tiettävästi juuri kapteeni Marttinen laati Raatteen tien, Suomussalmen ja Kuhmon motitustaistelujen strategian sekä johti taisteluja pelottomasti komentopaikaltaan.
Ja Kollaa kesti! Onnistuneiden taistelujen jälkeen kunnia meni pitkälti Siilasvuolle, olihan hän vastuussa divisioonastaan. Jos olisi tullut puolestaan ankarat tappiot, niin Siilasvuo olisi ollut ylipäällikkö Mannerheimin ”liipaisimella” myös niistä.
Alpo Kullervo Marttinen, Mannerheim-ristin ritari numero 163, syntyi Alatorniossa vuonna 1908. Suku oli lähtöisin Savosta, mutta ylikonduktöörinä työskennelleen isän työn vuoksi matka vei Pohjois-Suomeen.
Alpo kirjoitti ylioppilaaksi ja kun sotilasura kiinnosti yli kaiken, niin nuori mies suoritti kadettikoulun vuonna 1930 ja kahdeksan vuoden kuluttua vuorossa oli sotakorkeakoulu. Elettiin siis vuotta 1938 ja talvisodan alkuun oli aikaa vuoden verran.
Lahjakkaan sotilaan ura sisälsi nopeita ylennyksiä, ensin vänrikki vuonna 1930, siitä kahden vuoden kuluttua luutnantti ja kapteenin ruusukkeet tulivat kauluslaattoihin kuusi vuotta myöhemmin. Majuriksi ylentäminen tapahtui vuonna 1940 ja everstiluutnantin arvo seurasi vain vuoden kuluttua siitä.
Juhannuksen aikaan vuonna 1944 puna-armeija aloitti rajun suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella ja juuri tuolloin Alpo Marttisesta leivottiin Suomen armeijan nuorin eversti.
Osasto Marttinen
Talvisodan jälkeinen välirauha päättyi kesäkuussa 1941 ja alkoi jatkosota. Sodan alussa Marttinen työskenteli vanhan tutun esimiehensä, eli kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon alaisuudessa kolmannen armeijakunnan esikunnassa. Siinä oli tehokas työpari, josta on itsenäisyytemme kannalta paljosta kiittäminen.
Syksyllä 1941 Alpo Marttinen sai oman taisteluosaston, jota kutsuttiin ytimekkäästi Osasto Marttiseksi. Osasto piti sisällään valiosotilaita ja he hyökkäsivät voimalla sekä valtasivat muun muassa Syvärin asemaseudun, Mäkrijärven ja Kuujärven.
Osasto Marttinen niitti mainetta ja kunniaa vuoden verran, sillä lokakuussa 1942 everstiluutnantin arvomerkit toiminnallaan ansainnut Alpo Marttinen määrättiin Jalkaväkirykmentti 61:n komentajaksi. Kyseinen yksikkö oli ruotsinkielinen, sillä se oli muodostettu Vaasan ruotsinkielisessä suojeluskuntapiirissä.
Jo heti marraskuussa Marttisen rykmentti kunnostautui Syvärillä Shemenskin lohkolla. Rykmentin komentaja itse heilui tuttuun tapaansa etulinjassa. Tässäkin taistelussa itäisellä naapurillamme oli jälleen kerran moninkertainen niin mies- kuin kalustoylivoima. Niin vain kävi, että jo syvällä suomalaisten tukikohtaan tunkeutunut vihollinen pysäytettiin ja heitettiin kylmän rauhallisesti takaisin omalle palstalleen, kuten eräs suomalainen perusjermu asian ilmaisi.
Tienhaaran lukko
Jatkosodan alun kiihkeän hyökkäysvaiheen jälkeen suomalaisten into alkoi laantua ja pian siirryttiin asemasotavaiheeseen, mikä kesti aina kesäkuulle 1944. Puna-armeija aloitti 9.6. armottoman tulihelvetin Karjalan kannaksella ja se tuli Suomen sodanjohdollekin melkoisena yllätyksenä.
Everstiluutnantti Alpo Marttinen heilui rykmenttinsä kanssa pahimmilla paikoilla. Juhannuksen aikaan käytiin neljä vuorokautta kestänyt sotahistoriaan jäänyt Tienhaaran taistelu Viipurin luoteispuolella. Kyseistä taistelua on verrattu rajuudessaan Talin-Ihantalan suurtaisteluun.
Vihollinen yritti Tienhaaran taistelussa murtaa Suomen puolustuksen ja oli aikeissa painella saman tien Helsinkiin saakka. Se epäonnistui surkeasti ja Alpo Marttisen komentama Jalkaväkirykmentti 61 saavutti loistavan torjuntavoiton keskitetyn tykistötulen avulla. Marttinen johti operaatiota aluksi komentopaikaltaan suuren kiven suojassa, joten jälleen kerran rykmentin komentaja oli keskellä tulihelvettiä.
Puna-armeija yritti kolme eri kertaa saada suomalaisten puolustuksen hajalle. Lopulta rykmentin soturit tuhosivat loput vihollisjoukot rantaviivalle. Taistelun äänet olivat niin korvia huumaavat, että ne kuuluivat aina Mikkelin Päämajaan saakka. Ylipäällikkö Mannerheim oli kuulemma kuunnellut kyseistä rytinää varsin huolestuneena.
Huoli helpotti, kun Marttinen soitti ylipäällikölle ja ilmoitti ykskantaan: ”Hyökkäys on torjuttu.” Siitä huojentuneena Mannerheim ylensi Marttisen samalla hetkellä everstiksi. Näin hänestä tuli sillä hetkellä koko Suomen armeijan nuorin eversti, ikää oli vain 35 vuotta. Kyseistä torjuntataistelua on myös nimitetty osuvasti Tienhaaran lukoksi.
Pitkät perustelut
Pääasiassa ylipäällikkö nimitti Mannerheim-ristin ritareiksi joidenkin poikkeuksellisen suurten urotöiden tekijöitä. Tällä kertaa ylipäällikön perustelut kattoivat Marttisen koko jatkosodan aikaisen tuloksellisen toiminnan. Risti myönnettiin rykmentin komentajalle jatkosodan jo päätyttyä aselepoon. Näin Mannerheim näki Alpo Marttisen johtamistaidot:
”Ylipäällikkö on pvm:llä 4.12.44 nimittänyt Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi eversti Alpo Kullervo Marttisen.
Eversti Marttinen osallistui hyökkäysvaiheeseen taisteluosaston komentajana valloittaen päättäväisillä, rohkeilla hyökkäyksillään mm. Mäkriänjärven, Kuujärven, Vaasenin ja Syvärin asemaseudun. Ylitti sen jälkeen Syvärin Vaasenin kohdalla ja jatkoi hyökkäystä aina Shemenskiin saakka.
Siirrettynä tämän jälkeen esikuntatehtäviin hoiti eversti Marttinen kiitettävällä tavalla erilaisia vaativia tehtäviä lokakuun -42 loppuun, jolloin hänet määrättiin rykmentin komentajaksi. Tässä tehtävässä on hän osoittautunut harvinaisen eteväksi komentajaksi, jonka johtajataito on aina ollut älyn, tarmokkuuden ja henkilökohtaisen rohkeuden leimaama.
Niinpä hän vihollisen marraskuussa -42 hyökätessä Shemenskin lohkon oikeaa siipeä vastaan teki reservikomppaniallaan vastaiskun ylivoimaisen vihollisen sivustaan, heitti vihollisen takaisin ja pysäytti sen hyökkäyksen.
Kesällä -44 taisteli eversti Marttinen Karjalan kannaksella kunnostautuen erikoisesti Viipurin lohkon puolustuksessa. Otettuaan 22.6.44 klo 18 vastaan lohkonsa ryhtyi hän heti tarmokkaasti puolustuksen järjestelyyn, joten vihollinen jo samana iltana klo 23 hyökätessään kohtasi tehokkaan esteen.
Myös uusittu hyökkäys klo 00.20 torjuttiin samoin kuin seuraavana aamuna alkanut erittäin voimakas hyökkäys, vaikkakin vihollinen käytti runsaasti materiaalia ja joukkoja ampuen suhteellisen kapealle alalle noin 20 000 kranaattia, minkä lisäksi tuli satojen lentokoneiden keskitetty taistelutoiminta.
Näitten hyökkäysten torjuminen on laskettava suureksi osaksi eversti Marttisen henkilökohtaiseksi ansioksi ollen saavutetun torjuntavoiton seurauksena se, ettei vihollinen 22.6. saanut pysyvää jalansijaa Viipurin luoteispuolisella mantereella, mikä arvaamattomalla tavalla olisi voinut vaikuttaa yleistilanteeseen.”
Asekätkentä alkoi polttaa
Eversti Alpo Marttinen nimitettiin loppusyksyllä 1944 kesällä 1942 kenraaliluutnantiksi ylennetyn Hjalmar Siilasvuon III armeijakunnan esikuntapäälliköksi eli samaan tehtävään, missä oli ollut jo aiemminkin. Marttinen osallistui vielä Lapin sotaan, mikä päättyi huhtikuun lopussa 1945.
Jatkosodan jälkeen syyskuussa 1944 useat suomalaiset Päämajan esiupseerit suunnittelivat laajan asekätkentätoiminnan. Se sen varalta, että jos Neuvostoliitto miehittäisi Suomen ja näin jouduttaisiin vastarintasotaan.
Asekätkennän pääarkkitehtina pidettiin Päämajassa työskennellyttä everstiluutnantti Usko Haahtia. Eversti Alpo Marttinen oli tiukasti kuvioissa mukana, kuten myös hänen parhaat luottoupseerikaverinsa eli Marttisen miehet.
Jatkosodan jälkeen kommunistien johtama Valtiollinen poliisi eli punainen Valpo alkoi saada vihiä laajasta asekätkentäsuunnitelmasta ja sen toteuttamisesta. Alpo Marttisenkin jalkojen alla alkoi maa kuumeta ja niin hän lähti vähin äänin Ruotsin puolelle vuonna 1945. Seuraavana vuonna Marttinen matkusti Yhdysvaltoihin, mistä tulikin hänelle kotimaansa koko loppuiäksi.
Alpo Marttinen värväytyi sotamieheksi Yhdysvaltain armeijaan, missä toimi vuodet 1947–1968. Samaan aikaan hän toimi Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisen asekätkijäryhmän eli Marttisten miesten henkisenä johtajana.
Alpo Marttinen suoritti uudessa kotimaassaan muun muassa Yhdysvaltojen armeijan ylimmän asteen sotakorkeakoulun ja ylennettiin vuonna 1961 aina everstin arvoon saakka. Sotilasura ”rapakon takana” oli siis juuri yhtä huikea menestys kuin Suomen sotienkin aikana.
Alpo Kullervo Marttinen, kahden armeijan eversti, kuoli syöpään 67-vuotiaana joulun alla vuonna 1975 Yhdysvaltojen Virginiassa pienessä Falls Churchin kaupungissa.
TEKSTI: Mika Katajala KUVAT: SA-KUVA-ARKISTO
Kommentit
Oma kommentti