Vihantilaisen omakotitalon olohuone on kaunis ja tyyni kuin Eedenin puutarha. Hyvin hoidettujen viherkasvien keskellä istuu leveästi hymyilevä mies.
Sotaveteraani Einari Asumaniemi, 92, taittaa lehden kasaan ja pyytää tulijaa istumaan viereensä.
– Runko on edelleen taipumaton, mutta aistit hieman kiukuttelevat, joten väärinkäsitysten välttämiseksi meidän täytyy istua hyvin lähekkäin, veteraani luonnehtii naureskellen.
Einari on hyväntuulinen sekä humoristinen mies ja kehuu arkeaan turvalliseksi.
– Saan viettää arvokasta vanhuutta. Kiitos tästä kuuluu lapsilleni ja ennen kaikkea ottotyttärelleni Leenalle. Hänen ansiostaan voin asua edelleen kotona. Leena huolehtii minusta kuin pikkupojasta. Valmistaa ruuat, siivoaa ja tarkistaa päivittäin, että kädet, korvat ja paita ovat puhtaita, kuusi vuotta sitten leskeksi jäänyt veteraani huokaa kiitollisena.
Tampereella kasvanut Einari muistelee lapsuuttaan olosuhteisiin nähden hyväksi.
– Synnyimme kaksoisveljeni kanssa rakastavaan perheeseen. Isäni oli Tuomiokirkon suntio ja äitini tavallinen, kodista huolehtiva perheenäiti.
Onnellista elämänjaksoa ei kestänyt kuitenkaan ikuisesti.
– Äitini sairastui vaikeaan keuhkotautiin, joten jouduimme kaksoisveljeni kanssa enon kasvattipojiksi. Tämä oli suuri elämänmuutos kuusivuotiaille kaupunkilaispojille. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, Vihannin sotaveteraani taustoittaa hiljaisena.
Vihannissa, maaseudun rauhassa Einarista ja hänen kaksoisveljestään tuli kuitenkin hyviä ja työteliäitä nuorukaisia.
– Lähdin 14-vuotiaana naapurikylään rengiksi ja sillä tiellä ollaan. Tienasin heinätöillä ja savottahommilla itselleni kannukset isojen miesten maailmaan. Raamien lisäksi kasvoi myös vahva elämännälkä. Olin valtavan onnekas, kun pääsin vapaaehtoisten riveistä sotapoliisikouluun. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli 17-vuotiaan renkipojan hienoimpia hetkiä, veteraani Asumaniemi paljastaa hymyillen.
Koulutus sotapoliisiksi oli Einarin mukaan lyhytkestoinen, mutta sitäkin tehokkaampi.
– Maastoharjoitusten lisäksi opettelimme aseen käyttöä. Ei siinä pitkiä puheita pidetty, kun annettiin varusteet ja komennus tositoimiin.
Talvisodan aikana sotapoliisina toiminut Asumaniemi muistelee tehtävien olleen kuitenkin raskaita.
– Itse järjestyksen ylläpitäminen ei tuottanut suurempia ongelmia, mutta käpykaartilaisten jahtaaminen oli kokonaisuudessaan vaikea toimeksianto. Varsinkin silloin, kun haettavien joukossa sattui olemaan tuttuja poikia.
Toteltava käskyjä
Sotapoliisina Einari Asumaniemen oli kuitenkin toteltava käskyä.
– Ei siinä auttanut tunteilu. Käpykaartilaiset oli kaivettava koloistaan ja koloja riitti. Osa löytyi metsästä ja toiset olivat piiloutuneet perunakellareihin, heinäkasoihin, maakuoppiin ja navetan vinteille. Poikia löytyi mitä ihmeellisimmistä paikoista.
Sotapoliisina Einari joutui myös valvomaan nuorison käyttäytymistä.
– Sota-aikana nuoriso ei saanut kokoontua ryhmiin. Porukassa sai olla korkeintaan neljä ja jos määrä ylittyi, hajotimme sen, veteraani valottaa.
Talvisodan aikana sotapoliisi Asumaniemi sai myös erikoistehtäviä, joihin vaadittiin kokemuksen lisäksi myös hyviä hermoja.
– Yksi mieleenpainuvimmista oli partioretki Savukoskelle. Saimme käskyn seurata neuvostopartisaaneja. Hyppäsimme suksille ja lähdimme partisaanien perään. Tehtävä oli vaarallinen, sillä partisaanit olivat tunnettuja siitä, etteivät ne antautuneet vaan räjäyttivät itsensä.
Myös neuvostopartisaanien sissitaidot olivat ensiluokkaisia.
– Partisaanit olivat taitavia metsässä liikkujia. He osasivat piiloutua ja naamioitua, joten myös me palasimme reissulta näkemättä heistä vilaustakaan, Vihannin veteraani muistelee.
Lyhyen alokasajan jälkeen panssaritorjuntakoulutuksen saanut Asumaniemi sai kutsun rintamalle. Vuoden 1942 tammikuussa sotapoliisina karaistunut suntion poika nousi Hyrynsalmelta härkävaunuun ja matkasi syvin miettein kohti Uhtuaa.
– Tulikaste tapahtui samana iltana. Olimme juuri saapuneet perille, kun vihollinen päästi urut auki. Kranaattikeskitys oli lyhyt, mutta tuhoisa, veteraani muistelee hiljaisena.
Uhtualta Asumaniemi sai käskyn siirtyä Kivennavalle, jossa nuori panssaritorjuntamies pääsi tositoimiin. Vihollisten tankit olivat tunnetusti sellaisia mörköjä, ettei niihin tavalliset, 45 millin tykit tehneet muuta kuin pienen naarmun.
– Keksimme asetoverini kanssa, että tehdään panssarintappajat itse. Latasimme kahden kilon kasapanokset, maastouduimme, odotimme ja kun vihollistankki oli sopivan etäisyyden päässä, heitimme kasapanoksen tankin alle. Toiminta vaati hyviä hermoja, sillä tankki oli päästettävä lähes kosketusetäisyydelle, Vihannin veteraani kuvailee.
Uhkarohkeita tehtäviä
Nuori ja rohkea panssaritorjuntamies sai myös muita uhkarohkeita tehtäviä.
– Olimme Kuittijärven rannalla, josta osa oli vihollisen puolella. Sain käskyn käydä tarkistamassa, onko venäläisten jälkiä tullut Suomen puolelle. Törmäsin matkalla kuusen latvassa istuvaan venäläiseen kuulovartijaan. Ammuimme samaan aikaan, mutta vihollinen tippui.
Kivennavan taistelut olivat Asumaniemen mukaan pitkäkestoisia ja kovia.
– Ei siinä ehditty nukkumaan eikä syömään. Olimme kuitenkin saksalaisten muonissa, joten muonitus pelasi olosuhteisiin nähden hyvin. Keskellä Kivennapaa söin jopa elämäni ensimmäiset perunalastut.
Vuorokausia kestänyt valvominen oli koitua kuitenkin myös Einarin kohtaloksi.
– Olimme taistelleet yötä päivää ja uni yllätti. Nukahdin seisaalleni ja heräsin siihen, kun kranaatti räjähti ilmassa. Ehdin maastoutua ja tunsin, kuinka sirpaleet repivät selkääni.
Haavoittumisestaan huolimatta Asumaniemi palasi joukkosidontapaikan kautta takaisin linjaan.
– Taistelut jatkuivat. En jäänyt pienen nirhauman takia lepäämään. Miehet olivat vähissä ja vihollinen painoi päälle, joten jokaista ukkoa tarvittiin tositoimiin.
Muutama kuukausi myöhemmin Asumaniemi haavoittui toistamiseen.
– Kuuluin niihin miehiin, jotka taistelivat ilman kypärää. Olin keskellä kiivainta tulitaistelua, kun sain vasempaan jalkaani konekiväärisuihkun. Kaaduin ja ryhdyin vetämään itseäni suojaan, kun pommi jysähti muutaman metrin päähän. Ilmanpaineen mukana nousi suuri kivi, joka jysähti suoraan päähäni.
Tajuton ja vaikeasti haavoittunut Asumaniemi vedettiin hevospurilaiden avulla joukkosidontapaikan kautta kenttäsairaalaan. Tilanne oli kuitenkin niin vaikea, että nuori panssaritorjuntamies siirrettiin Viipuriin, jossa päädyttiin kuitenkin tekemään pikasiirto suoraan Hämeenlinnan sotasairaalaan.
– En olisi vielä kolmenkaan kuukauden kuluttua ollut taistelukelpoinen, mutta rintamalta alkoivat miehet loppua. Jalka sidottiin, reppu täytettiin leivällä ja käteen annettiin matkalippu Ihantalaan.
Toipilaana Einari Asumaniemi määrättiin astetta helpompiin tehtäviin.
– Pääsin upseerin lähetiksi ja majapaikakseni korsun. Tehtäviini kuului lähinnä juoksuttaa sanomia korsusta toiseen ja käydä etulinjassa tarkistamassa miesvahvuudet ja heidän kuntonsa. Tehtävä kuulosti helpolle, mutta käytännössä se oli juoksemista vihollisen lyijysateessa.
Ihantalaa veteraani Asumaniemi kuvailee kuoleman laaksoksi.
– Ukkoa tuli rämeen ylitse huutaen ja tulittaen. Sekasorto oli täydellinen. Kaatuneita oli kaikkialla. Haju oli hirveä ja näky vielä kauheampi. Ihantala oli loppusodan raadollisin näyttämö, veteraani Asumaniemi huokaa hiljaa.
Tulitaistelun päättymisen jälkeen tapahtui kuitenkin asia, jota Vihannin veteraani luonnehtii jatkosodan erilaiseksi loppunäytelmäksi.
– Hiljaisuuden rikkoi outo näky. Savuverhon keskeltä lähestyi kaksi aseetonta venäläissotilasta. He tulivat kohti, hymyilivät ja tarjosivat tupakat. Laskimme aseet ja istuimme kannon päälle rauhanpiipulle. Ei siinä sanoja tarvittu. Oli vain hiljaisuus ja outo veljeyden tunne.
Lapin sotaan
Lapin sotaan Einari Asumaniemi joutui omien sanojen mukaan lennosta.
– En ehtinyt edes kotona käydä. Sen verran pysähdyttiin, että saimme vaihtaa vaatteet ja siistiytyä.
Oulun Toppilan satamassa miehiä odotti kaksi norjalaista rahtilaivaa.
– Toiseen lastattiin hevoset ja kalusto ja toiseen miehistö. Tornion maihinnousu ei sujunut kuitenkaan suunnitelmien mukaan, sillä saksalainen oli vastassa ja ampui hevosia kuljettaneen aluksen pohjaan. Se oli todella surullinen näky, Einari muistelee hiljaisena.
Satamaan päästyään suomalaiset aloittivat raivoisan vastahyökkäyksen.
– Kyseessä oli kostoisku. Teimme suunnitelman ja hyökkäsimme saksalaisten miehittämään kaupunkiin. Tästä alkoi takaa-ajo, joka kesti omalta osaltani Kittilään saakka, veteraani Asumaniemi selvittää.
Vaikka saksalainen oli huono korpisoturi, niin miehet kiiltonahkasaappaissaan olivat kuitenkin räjähdeasiantuntijoita.
– Vihollinen miinoitti pienimmätkin polut. Sillat oli räjäytetty ja rautatiet tuhottu. Ilman edessä kulkevaa miinanraivaajaa eteneminen olisi ollut täysin mahdotonta.
Ryhmänjohtajana toiminut Asumaniemi kasasi itselleen pienen iskujoukon, jonka tehtävänä oli varmistaa sivusta.
– Kuljimme pieniä metsäpolkuja. Asuimme metsässä ja tappelimme. Muonitus oli heikko ja olosuhteet kammottavat. Kittilään päästyämme muistutimme enemmän nälkiintyneitä ryysyläisiä kuin suomalaista sotilasta, veteraani Asumaniemi paljastaa hiljaisena.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2014. Hymy. fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Teksti ja kuvat Anne Anttila
Kommentit
Oma kommentti