Nousen portaat kolmanteen kerrokseen ja puhaltelen uupumustani. Huoneistonsa ovella seisova Hannes Hynönen vastaanottaa vieraansa hyväntahtoisesti naureskellen.
– Hyvän kunnon salaisuus löytyy hissittömästä talosta. Pari kertaa päivässä käyn alhaalla. Aamupäivällä käyn haistelemassa säätilanteen ja iltapäivällä potkuttelen rollaattorillani kylälle tuttuja tapaamaan. Joskus innostun vielä pienelle iltakierroksellekin. Päivän päätteeksi on mukava vetäytyä levolle, kun ruumis ja sielu on hyvin ravittu, Mikkelin veteraani selvittää hyväntuulisena.
Kunnioitettavat 101 vuotta täyttänyt Hannes haluaa tehdä ensitöikseen ”sinunkaupat”.
– Tunnen itseni vanhaksi, jos minua teititellään. Riisutaan tittelit pois, mutta pidetään kuitenkin paita päällä, veteraani veistelee naureskellen.
Mikkelin veteraani on viimeiset neljä vuotta opetellut olemaan ja elämään yksin.
– Leskeksi jäätyäni pelkäsin, etten selviä surusta ja arjen pyörityksestä. Onneksi aika on osoittautunut armolliseksi. Itken edelleen ikävääni, mutta kukat olen saanut pysymään hengissä. Olen valtavan kiitollinen, kun pystyn pitämään myös itsestäni huolta ja voin asua omassa kodissa, Hannes huokaa kiitollisena.
Seitsemänlapsisesta torpasta
Joroisilla, seitsemänlapsisessa torpassa kasvanut Hynönen kuvailee lapsuuttaan köyhäksi.
– Olen pula-ajan kasvatti. Pettuleipä tuli tutuksi ja ajanjakso, jolloin halla vei viljat ja elintarvikkeet menivät kortille. Muistan hyvin sen murheen, jota vanhempani kantoivat perheensä tulevaisuudesta, Hynönen taustoittaa hiljaisena.
Köyhänä torpan poikana Hannes muistelee tulleensa jopa kiusatuksi ikätoveriensa keskuudessa.
– Tytöistähän ne kovimmat itkut itkettiin. Ison talon tulevat isännät saivat aina kylän kauneimmat tytöt. Vaikka minullakin oli polkupyörä, niin harvoin torpan pojan tarakalle nättejä neitoja istahti.
Joskus tällainenkin ihme tapahtui ja tämä ihme pelasti minut myöhemmässä vaiheessa jopa sodan kurjuudelta.
Vaikka Hynönen kasvoi aineellisessa köyhyydessä, niin henkistä rikkautta riitti kuitenkin myös muille jaettavaksi.
– Voitin eräässä hiihtokilpailussa Hyvät käytöstavat -oppaan. Innostuin aiheesta niin kovasti, että ryhdyin pyörittämään omalla kotikylälläni jopa ”ystävällisten tapojen” -kerhoa, veteraani muistelee hymyillen.
Kerhotyö ei kartuttanut lompakkoa
Vaikka kerhotyö ei kartuttanut nuorukaisen lompakkoa, niin henkistä pääomaa kertyi sitäkin runsaammin.
– Lähdettyäni 21-vuotiaana armeijaan tunsin olevani aikuinen. Osasin asennoitua uuteen elämänvaiheeseen monia ikätovereitani rauhallisemmin.
Oikeaa asennetta tarvittiin myös marraskuussa 1939, jolloin 26-vuotias torpanpoika Hynönenkin komennettiin rintamalle.
– Kaikki tapahtui nopeasti. Aikaa valmistautumiseen oli vain muutama tunti. Muistan, kuinka äiti pakkasi reppuuni leipää, silakoita ja uudet villasukat. Isä oli hiljaa, mutta näin hänen silmistään hyvästijättöjen tuskan.
Mikkelin sotaveteraani muistelee lähtöpäivän olleen kylmän.
– Seisoimme kokoontumispaikalla kädet kohmeessa. Ajattelin jo siinä vaiheessa, että pakkanen vie hengen vihollisluotia nopeammin. Onneksi en kuitenkaan tiennyt, mitä seuraavat viikot tuovat tullessaan.
Joroisten pojat
Joroisten pojat, Hynönen mukaan lukien, kuljetettiin Laatokan koillispuolelle Nietjärven rannalle.
– Jouduin hevosmieheksi. Alussa ajattelin, että olin onnekas, mutta totuus oli kaikkea muuta. Hevosmiehenä jouduin kuljettamaan muonaa ja ammuksia. Lasti oli kohtalaisen vaaraton, mutta huoltotie meni lähellä rintamaa. Välillä ajoin sellaisessa myräkässä, etten eteeni nähnyt, veteraani muistelee.
Hevosmiehen kohtaloksi oli koitua myös venäläisvakooja.
– Olin tutuksi tulleella muonanhakureissulla, kun näin edessäni yksinäisen hiihtäjän. Ajattelin sen olevan omia poikia, mutta lumipuvun alta vilkkuikin punainen tähti. En ehtinyt edes kivääriä ottaa esiin, kun mies paineli metsän suojiin. Jälkeenpäin kuulin, että kyseessä oli ollut vihollisvakooja. Minulla kävi kuitenkin hyvä onni, sillä yleensä venäläisvakoojat eivät jättäneet ketään henkiin.
Välirauhan aikana Hannes Hynönen sai pikakoulutuksen heittimenjohtajaksi. Jatkosodan alkaessa hän sai komennuksen Kannakselle, jossa joutui sattumien kautta täydennysmieheksi vakinaiseen porukkaan.
– Vanhoista miehistä kasattu komppania hajotettiin. Osa porukasta joutui JR2:een Syvärille ja minä vastaavasti täydennysmieheksi JR1:n riveihin. Jälkeenpäin ajateltuna olin tavattoman onnekas, sillä erillisen kranaatinheitinkomppanian heittimenjohtajana vältyin etulinjaan joutumisen, sotaveteraani selvittää.
Etulinjan takana
Vaikka Hynösen porukan asemat sijaitsivat etulinjan takana, niin vaaratilanteiltakaan ei voinut välttyä. Yksi mieleenpainuvimmista tapahtumista sijoittuu vuoden -41 kesään, jolloin ”täydennysmiesten tulipartioksi” nimetty Hynösen porukka sai käskyn tehdä tiedusteluretken lähelle etulinjaa.
– Asetuimme erään heinäladon suojiin levolle, kun kuulimme jo kaukaa isoäänistä puhetta. Yllätyimme, kun muonamiesten mukana leiriimme tuli myös komppanianpäällikkö. Mies oli mukava, mutta hänen puhetyylinsä olosuhteisiin nähden liian iso. Aavistelin heti, että päällikön saapuminen ei tiedä hyvää.
Hynönen oli oikeassa.
– Olin pesemässä läheisessä ojassa ruokapakkiani, kun kuulin oudon vihellyksen. Katsoin taakseni ja samalla jysähti. Kranaatti tuli parinkymmenen metrin päähän. Juoksin takaisin polulle ja lähdin suunnistamaan takaisin leiriä kohden. Pojat olivat vetäytyneet heinäladon suojiin ja näin kuinka kranaatti tulee suoraan kohti. Huusin pojille varoituksen ja heittäydyin ojaan. Ilmapaineen seurauksena sain kuormallisen kiviä niskaani.
– Pojille kävi kuitenkin huonommin. Osa haavoittui, kun kranaatti tuli suoraan ladon lävitse ja rakennus romahti. Ruokapakki pelasti henkeni, sillä muuten olisin istunut poikien vieressä, veteraani Hynönen muistelee hiljaisena.
Enkeleiden suojeluksessa
Mikkelin veteraani sanoo olleensa enkeleiden suojeluksessa, sillä loppusodan viime metreillä Hynönen kävi askeleen päässä kuolemasta.
– Venäläisten sirpalekranaatit olivat täydellisiä tuhon lähettiläitä. Olimme poikien kanssa siirtämässä kranaatinheitintä, kun vihollinen laski urut auki. Lähdin juoksemaan kivikumpareen taakse suojaan, mutta kranaatti oli nopeampi. Tunsin kuinka sirpale lensi jalkojen välistä ja paineaallon voimasta menin nurin.
– Samalla jysähti toinen ja kolmaskin kranaatti. Moskaa satoi niskaan taivaan täydeltä. Lähdin ryömimään eteenpäin ja samalla näin, että kivikumpare, jonka taakse minun oli tarkoitus suojautua, oli saanut täysosuman. Tilalla oli vain syvä kuoppa.
Kovista kokemuksista huolimatta Hannes Hynönen selvisi sodasta haavoittumatta.
– Edes henkiset traumat eivät olleet syvät. Kuuluin niihin onnekkaisiin, jotka pystyivät pakenemaan rintaman kauhuja kirjoittamalla. Minulla oli muutama hyvä ja tuttu kirjeenvaihtotoveri, joille pystyin purkamaan tuskani ja pelkoni, hän kiittelee.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2014. Hymy. fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Teksti Anne Anttila kuvat anne anttila ja sa-kuva
Kommentit
Oma kommentti