Kolmessa sodassa taistellut Reino Lehväslaiho tuhosi seitsemän vihollisen panssarivaunua. Sotakamreeri on tehnyt muistojensa pohjalta 45 kirjaa, myös elokuva Tali-Ihantala 1944 perustuu osittain Lehväslaihon kirjoituksiin.
Teksti ja kuvat Anne Anttila
Baskeriin ja pukuun sonnustautuneen Reino Lehväslaihon, 93, kädenpuristus on ystävällinen, mutta jämäkkä.
– Tervetuloa veteraanien paratiisiin. Täältä ei puutu mitään. Ruoka on hyvää ja pienestä lisämaksusta hierotaan vielä kädetkin, sotaveteraanikodissa asuva Lehväslaiho kehuu hymyillen.
Lukuisin kunniamerkein palkitun sotakamreerin askeleissa on rouhea, isänmaallinen rytmi, kunnioitettavista ikävuosistaan huolimatta.
– Sota jätti jälkensä. Otti ja antoi. Olen kuitenkin tyytyväinen mies ja onnellinen siitä, että selvisin taisteluista hengissä. Kolme kertaa raapaisi läheltä. Kuolema nimittäin.
– Tässä on sirpalepesäke, joka muistuttaa päivittäin olemassa olostaan. Aamupuuro pysähtyy tähän, jos ei ota kyytipojaksi vettä, Seinäjoen veteraani kertoo rintakehäänsä taputellen.
Reservin vääpeli istahtaa pehmeään nojatuoliinsa ja huokaa syvään.
– Sodassa meni viisi vuotta ja maailmalla loput. Olen ollut aina seikkailijaluonne. Kuulun niihin onnekkaisiin, jotka ovat voineet tyydyttää elämän nälkäänsä niin Kyproksella kuin Kuolan niemimaan tietyömailla, veteraani Lehväslaiho taustoittaa hymyillen.
Nuoruusvuodet
Toijalassa varttunut Reino Lehväslaiho palauttaa mieleensä nuoruusvuodet, joiden johtotähtenä toimivat partio- ja suojeluskuntatoiminta.
– Opimme kuria, järjestystä ja metsässä pärjäämisen taitoja. Olen myöhemmässä vaiheessa sanonut, että kun miehellä pysyy kirves kädessä ja nuotio syttyy ilman tikkuja, niin elämässä pärjäämiseen on hyvät edellytykset.
Talvisodan kynnyksellä suojeluskunnan alokaskurssien kautta Reino Lehväslaiho lähti kaveriensa kanssa vapaaehtoispataljoonaan, josta heidät siirrettiin rintamajoukkoihin. Ikää nuorukaisilla oli 17 vuotta.
– Jouduin niin sanottuihin Siilasvuon sisseihin. Suojeluskuntataustan ansiosta osasin ampua ja hiihtotaidotkin riittivät sissitoimintaan, joten pääsin heti ”kovien poikien” joukkoon, veteraani Lehväslaiho taustoittaa.
Taistelu kylmyyttä vastaan
Sotakamreeri Reino Lehväslaiho muistelee taistelleensa talvisodassa myös kylmyyttä vastaan.
– Yöpyminen maastossa, kuusenhavut patjan korvikkeena tulivat ajan myötä tutuksi. Kaikkeen kuitenkin tottui. Jopa siihen, että karvalakki jäätyi yön aikana puun kylkeen kiinni. Suomalainen sissi ei kuitenkaan koskaan valittanut. Opin siihen, että käskyt otetaan vastaan ja toteutetaan.
Varsinaisen tulikasteensa Reino Lehväslaiho muistelee saaneensa ensimmäisen haavoittumisensa myötä.
– Olimme hiihtämässä kohti Lentiiraa, kun jouduimme vihollisen keskitykseen. Löin maihin, mutta liian myöhään. Edessäni räjähti kranaatti ja tunsin jalassani ilkeän vihlaisun. Ehdin jo ajatella, että siinä meni koko jalka, mutta onnekseni pääsin ylös ja takaisin suksille.
Haavoittumisestaan huolimatta Lehväslaihon oli jatkettava matkaa.
– Vaihtoehtoja oli tasan kaksi; joko paleltua 35 asteen pakkasessa tai jatkaa matkaa lähimmälle joukkosidontapaikalle. Valitsin jälkimmäisen.
Kuntoutui
Jatkosodan alkaessa sirpalevamman jalkaansa saanut Lehväslaiho oli kuitenkin kuntoutunut ja sai koulutuksen panssarivaunun ampujaksi.
– Lähdimme Sotkalla sotaan ja tätä rytinää kestikin sitten loppuun saakka, panssarimies Lehväslaiho sanoo.
Hyväksi ampujaksi osoittautunut Lehväslaiho sanoo taistelleensa hyvien panssarimiesten rinnalla.
– Jokainen tiesi tehtävänsä. Muistan eräänkin kerran, kun painelimme 40 asteen pakkasessa Karhunmäestä Poventsaan. Vaunussa oli aivan järjettömän kylmä.
Lehväslaiho pelkäsi koko ajan, että kylmyys vie sormista tunnon ja kädet puutuvat.
– Puhaltelin, venyttelin ja tein kaikkeni, jotta ampumavalmius säilyisi. Onneksi pidin sormet notkeana, sillä saimme käskyn vallata Poventsan kaupungin.
Panssarimies Lehväslaiho kuvailee taistelua ennen näkemättömäksi.
– Teimme tarkan toimintasuunnitelman ja paahdoimme läpi. Otimme kaupungin haltuumme kolmella panssarivaunulla.
Tulitaistelu jätti jälkeensä paljon kuolleita, mutta vielä enemmän haavoittuneita.
– Muistan, kuinka eräs vaikeasti haavoittunut naissotilas puhui suomea ja tiedusteli, että mitä me hyödymme pienestä ja likaisesta venäläiskylästä. En osannut vastata. Katsoin vain hiljaa, kuinka hän sulki silmänsä ja kuoli.
Tuulosjoella Lehväslaiho haavoittui toisen kerran.
– Sain tykistökeskityksessä sirpaleita selkääni. Selvisin kuitenkin tästä osumasta säikähdyksellä ja pienellä paikkauksella.
Viipuri oli menetetty
Veteraani Lehväslaiho palaa sotamuistoissaan vuoden -44 kesäkuun 25.-26. päivään. Viipuri oli menetetty. Puna-armeija hyökkäsi 200 000 sotilaan, tuhannen lentokoneen ja 600 panssarivaunun voimin.
Taisteluiden painopiste oli kapealla peltokaistaleella Tali-Ihantalassa. Myös Laguksen kolmas panssarivaunukomppania sai käskyhyökkäyksen. Yhden T-34-panssarivaunun ampujaksi valmistautui kersantti Reino Lehväslaiho.
– Vihollispanssareita oli päässyt selustaamme, joten saimme käskyn ryhtyä vastahyökkäykseen. Lähdimme raivokkaasti liikkeelle. Tuhoamme ensimmäisen vihollispanssarin Juustilassa ja siitä etenimme Portinhoikan kautta eteenpäin. Tuhosimme kahden päivän aikana 44 venäläispanssaria, Seinäjoen veteraani kertoo.
Tali-Ihantala
Tali-Ihantalan puolustustaistelu otti myös panssarimiesten voimille.
– Väsymys oli kova. Torkahtelimme vuoron perään panssarivaunujen alla ja söimme nälkäämme vanikkaa. Lämmintä ruokaa ei saatu päiväkausiin.
Kokenut, 22-vuotias Lehväslaiho vei kuitenkin tovereitaan eteenpäin.
– Oli pakko, sillä tuleen ei saanut jäädä makaamaan. Venäläiset hyökkäsivät taukoamatta. Tykit pauhasivat ja kranaatit räjähtelivät. Puut katkeilivat kuin tulitikut ja konetuliaseet sylkivät kuoleman tulta.
Haavoittui
Konkkalanvuorelle tultaessa panssarimies Lehväslaiho näki aukosta, kuinka iso vihollisjoukko juoksee mäelle.
– Sanoin pojille, että täyttäkää te lippaita, niin minä ammun. Näin tehtiin. Annoin konepistoolin laulaa vajaan sadan metrin säteellä, vasemmalta oikealle. Kolmisen sataa ehdin ampua, kunnes onni kääntyi ja vihollisen luoti napsahti leukaan.
Vaikeasti haavoittunut Lehväslaiho raahautui luukusta ulos ja pudottautui kuularuiskussa ojaan.
– Olin puolitajuton ja veren peitossa, mutta yritin nousta vielä ampumaan. En kuitenkaan jaksanut, vaan lyyhistyin ja putosin venäläisten ruumiskasan päälle.
Pataljoonan komentaja haki komentovaunullaan Lehväslaihon suojaan.
– Minut nostettiin vaunun etupanssarille. Muistan hämärästi, kuinka päälleni satoi multaa ja maakappaleita. Seuraava muistikuvani oli Lappeenrannan sotasairaalasta, jossa repeytynyt leukani kursittiin kasaan. Selvisin hengissä, vaikka tällä kertaa kuoleman niittomies kulki todella läheltä.
Vaikeasti haavoittunut Lehväslaiho toipui kuitenkin palveluskuntoon ja osallistui vielä myös Lapin sotaan.
Kylmyys
Saksalaista suurempi vihollinen oli kuitenkin kylmyys.
– Nukuimme Ranuan erämaan armoilla, teltoissa. Pakkasta oli pahimmillaan 42 astetta. Onneksi löysimme matkan varrelta saksalaisilta jääneen muona- ja rommivaraston.
Siinä vaiheessa unohdettiin säännöt.
– Täytimme kenttäpullot lämmikkeellä ja ahdoimme reput täyteen leipää. Saksalaisten muona oli hyvää. Leipäkin oli tehty kestämään kaikki vuodenajat, vuosikymmenestä toiseen, veteraani Lehväslaiho kertoo hymyillen.
Kersantti Lehväslaihon sota päättyi kuitenkin yllättäen.
– Kotiuttamiskäsky tuli yllättäen. Olin tavattoman onnekas tästä uutisesta. Viisi pitkää vuotta olin taistellut noutajaa vastaan, mutta minulla kävi kuoleman arpapelissä hyvä tuuri. Selvisin hengissä.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2015. Hymy.fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti