Jatkosodassa kaatui tai katosi noin 63 000 suomalaista taistelijaa. Joidenkin jo talvisotaankin osallistuneiden sotureiden kohtaloksi tuli kaatua Rukajärven suunnalla jatkosodan viimeisissä varsinaisissa taisteluissa elokuun puolivälissä 1944.
Talvi- ja jatkosota vaativat valtavan uhrin Suomen kansalta. Talvisodassa kaatui noin 27 000 soturia ja jatkosodassa noin 63 000. Vihollisen eli Neuvostoliiton puna-armeijan tappiot olivat moninkertaiset. Talvisodan jälkeen Neuvostoliitto itse ilmoitti kaatuneiksi noin 49 000 sotilastaan, mutta todellisen määrän on arvioitu olleet jopa yli 200 000. Jatkosodassa vihollinen menetti kaatuneina ja kadonneina noin 300 000 sotilasta.
Monella suomalaisella taistelijalla oli karu kohtalo. Ensin soturi oli selviytynyt hengissä marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939 alkaneesta talvisodan kurimuksesta. Reilun vuoden kestäneen välirauha jälkeen alkoi jatkosota kesäkuussa 1941.
Jotkut molempien sotien rintamajermut pääsivät elävien kirjoissa jatkosodan loppuvaiheeseen eli Neuvostoliiton suurhyökkäykseen Karjalan kannakselle kesällä 1944 sekä Rukajärven suunnan viimeisiin taisteluihin Itä-Karjalan rintamalohkolla elokuun puolivälissä samaisena kesänä.
Legendaarinen Rukajärven tie, mitä myös ”kuoleman tieksi” kutsuttiin, alkaa Lieksan rautatieasemalta ja kulkee Nurmijärven ja Kivivaaran kylien kautta kohti Venäjän rajaa. Tien pituus on noin 230 kilometriä ja Suomen puolella tiestä sijaitsee 44 kilometriä.
Rukajärven tiellä on merkittävä rooli maamme sotahistoriassa. Jo talvisodan aikana puna-armeija yritti tunkeutua tietä pitkin Suomen puolelle, mutta se lyötiin takaisin omalle tontilleen. Jatkosodan aikana tällä kuoleman tiellä oli tärkeä rooli rintamalinjan joukkojen kuljetuksissa ja niiden huoltamisessa. Vihollisen partisaani-iskut olivat lähes jokapäiväisiä pitkän tien varrella.
Erämaasodan taitaja
Rukajärven joukkoja johti talvi- ja jatkosodassa rautaisella otteella todellinen erämaasodan taitaja ja 14. divisioonan komentaja, kenraali Erkki Raappana. Taitava komentaja tunnettiin siitä, että hän arvosti jokaista yksittäistä soturiaan. Niinpä kovapintaisemmatkin korpisoturit kunnioittivat esimiestään yli kaiken, sillä tämä ei ikinä ”tapattanut” miehiään yltiöpäisillä ja jo etukäteen tuhoon tuomituilla hyökkäys- tai puolustusoperaatioillaan.
Kenraalin urotöistä kertoo paljon se, että hänet nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi numero 3 jo jatkosodan alussa eli elokuussa 1941. Raappanaa ennen ansiomerkin sai vain panssarikenraali Ruben Lagus numerolla 1 ja risti numero 2 tuli marsalkka Mannerheimin luottokomentajalle, kenraali Paavo Talvelalle.
Rukajärven suunnan suomalaiset soturit olivat rutinoituneita taistelijoita. Monet heistä olivat maanviljelijöitä ja metsätyömiehiä, joille ei ollut epäselvää, miten toimitaan kovissa olosuhteissa ja korpimaastoissa.
Parhaimmillaan rintamajoukkojen vahvuus Rukajärven suunnalla oli jatkosodan alussa noin 21 000 miestä ja myöhemmin 15 000. Sodan loppuun mennessä kentälle jäi 2 750 sankarivainajaa ja kokonaistappiot olivat yli 7 200 sotilasta. Rukajärven suunnan Ontrosenvaaralla käytiin Sotaveteraani-lehden mukaan viimeinen varsinainen taistelu elokuun 16. päivänä ja sodan molemmat osapuolet menettivät sotilaitaan. Aselepoon oli tuolloin aikaa vain pari viikkoa.
Jäi taistelukentälle
Sonkajärveltä kotoisin olleen 22-vuotiaan luutantti Seppo Hännisen kohtaloksi tuli kaatua kesken vihollisen rajun tulituksen. Hänninen oli 10. jalkaväkirykmentin 9. komppanian päällikkö. Tykistön sotapäiväkirjan mukaan suomalaisten hyökkäys päättyi komppanianpäällikkö Seppo Hännisten sankarikuolemaan. Nuori upseeri jäi sanan mukaisesti kentälle, sillä hänen tuntolevynsä löytyi samalta taistelupakalta vasta vuonna 2012.
Taisteluissa mukana olleiden aseveljien mukaan vihollisen asemiin oli matkaa vain 75 metriä. Suomalainen tykistö ampui ensin rajun keskistyksen ja alueelle syntyi valtava savuverho.
Rajun tulituksen keskellä komppanianpäällikkö Hännisen oma taistelulähetti Maunu Kankaanpää näki, miten hänen esimiehensä lyyhistyi yhtäkkiä maahan. Toiselta taistelulähetiltä kranaatinsirpale katkaisi käden.
Kankaanpää sai vedettyä aseveljensä juuri ja juuri sen verran turvaan, etteivät he jääneet siinä paikassa sotavangeiksi. Suomalaisilla sotureilla ei ollut mitään mahdollisuuksia saada luutnantti Hännisen ruumista pois taistelukentältä, sillä vihollisen asemat olivat aivan vieressä.
Vasta yli 70 vuotta myöhemmin vapaaehtoinen sotavainajien etsintäpartio löysi arvokkaan esineen kyseiseltä Ontrosenvaaran taistelupaikalta. Kyseessä oli Seppo Hännisen tuntolevy. Löydön jälkeen tehtiin dna-tunnistus ja se varmisti lopullisesti, että jäänteet olivat todellakin Seppo Hännisen.
Jatkosodan viimeisellä taistelupaikalla kuollut Hänninen sai lopulta ansaitsemansa kunnianosoitukset, kera kunnialaukausten. Luutnantin viimeiseksi leposijaksi tuli Sukevan sankarihauta toukokuussa 2018 eli aikaa Hännisen kaatumisesta oli kulunut peräti 74 vuotta. Sotavainajien etsintäpartio oli onnistunut upeasti arvokkaassa työssään.
TEKSTI: MIKA KATAJALA KUVAT: MIKA KATAJALA JA SA-KUVA-ARKISTO
Kommentit
Oma kommentti