Rintamaupseeri Eino Salomaa haavoittui jatkosodassa kaksi kertaa. Ensimmäisen jälkeen hän oli ihmeissään kun jäi henkiin. Sodan lopussa vihollisen suurhyökkäys Karjalan kannaksella vei nuorukaiselta oikean käden.
TEKSTI MIKA KATAJALA KUVAT MIKA KATAJALA JA EINON ALBUMI
Sotaveteraani Eino Salomaa, 93, on kotoisin Hämeestä, Kalvolan poikia. Isä piti kirkonkylällä kauppaa. Einoa kiinnosti kovasti opiskelu ja niinpä nuori mies kirjoitti ylioppilaaksi Toijalan oppikoulussa. Jatkosodan alku näytti todennäköiseltä ja Eino ilmoittautui Forssan suojeluskuntapiirissä. Hän halusi suorittaa loppuun talvisodan aikana aloittamansa varusmiespalveluksen.
Einosta koulutettiin kesällä 1941 konepistoolimiestä Taipalsaaressa ja niin nuoresta ylioppilaasta tuli JR2:n mies. Sodan uhka leijui maamme yllä ja ei kulunut kuin reilu viikko Einon varusmiespalveluksen aloittamisesta, kun sota oli tosiasia.
Sota syttyi
Eino oli joukko-osastonsa kanssa Kuurmanpohjassa, kun sota syttyi. Hän muistelee vieläkin lämmöllä komppaniansa vääpelin, kokeneen soturin Juho Tassian sanoja kun kurimus oli alkamassa.
– Vääpeli toisteli useaan otteeseen, että voi kun te nuoret pojat saisitte lempeän ensikosketuksen sotaan, ettei olisi heti täysi rähinä päällä. Vääpelimme toive toteutui jossakin määrin, tosin minä näin taistelun nurjan puolen vain viikon kuluttua sitten kun sota oli syttynyt, Eino muistelee.
Eino Salomaa muistaa myös ensimmäisen varsinaisen tulikasteensa.
– Olimme silloin Hiitolassa ja juuri hyökkäämässä. Vihollinen ampui hyökkäysketjuamme kohti kivääritulta. Lähelläni edennyt aseveljeni kaatui vatsalleen maahan ja minä ryömin katsomaan miten kävi. Huomasin heti, että kuolema oli korjannut, vihollisaseen luoti oli osunut kaveriani suoraan kasvoihin.
Osuma kypärän läpi ohimoon
Eino ei ehtinyt aseveljen kohtaloa surra, sillä saman tien jysähti hänenkin kohdallaan. Vihollisampuja oli tarkkakätinen ja Eino sai osuman kypärän läpi ohimoon. Verta tuli vuolaasti.
Vielä tänäkin päivänä Einon oikeanpuoleisessa ohimossa on sisällä pieni luodin sirpale muistuttamassa, kuinka lähellä oli ollut henkikullan menettäminen Karjalan kuusikossa.
– Muistan, kuinka heräsin siitä pökistä ja katselin ihmeissäni ympärilleni. Maisemat olivat samat. Minähän olen elossa! En siis vielä ollut tuonpuoleisessa kuten olin luullut, Eino hymyilee muistellessaan erikoista tapausta.
Sodassa ei pitkiä sairauslomia tunnettu ja Eino oli kenttäsairaalassa toipumassa vain viikon päivät, kun uudet tehtävät jo kutsuivat.
Eino oli ylioppilas ja niin ollen selvää upseeriainesta. Esimiehet havaitsivat saman ja nuorukainen lähetettiin marraskuussa 1941 upseerikouluun Niinisaloon. Eino kertoo, että hänen upseerikurssinsa numeroltaan 53 oli sodanaikaisista kaikkein suurin. Yhtä aikaa koulutettiin rintamalle peräti 1 200 upseeria.
Kouluttaa alokkaita
Upseerikoulun jälkeen Eino oli kokelas ja hän ryhtyi kouluttamaan Riihimäen koulutuskeskuksessa vuoden 1923 ikäluokan alokkaita. Pian kuitenkin oli taas vuorossa siirto kenttäarmeijan puolella ja siellä eversti Aaro Pajarin 18. divisioonaan Länsi-Kannakselle.
Pajari oli hurja sotapäällikkö, joka ylennettiin myöhemmin kenraalimajuriksi. Hän oli myös peräti kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari.
Eino Salomaa sai helmikuussa 1942 kauluksiinsa vänrikin ruusukkeet ja nuori upseeri määrättiin erikoisiin tehtäviin KssK:hon eli kaasusuojelukomppaniaan.
Eino kertoo, että hänen tittelikseen tuli savutusjoukkueen asemaupseeri. Yksikkö toimi ensin Lintulan luostarista käsin ja sen jälkeen komppania siirtyi Terijoelle Käkösenpäähän.
Terijoelta komppania operoi eri kohteissa Karjalan kannaksella.
– Tehtävämme oli hämätä vihollista ja saada se menemään asemiin. Sen jälkeen meidän tykistömme ja kranaatinheittimet ampuivat tarkkaa tulta vihollisen asemiin. Toinen tärkeä tehtävä oli heittää savua välimaastossa operoivien omien partioidemme suojaksi.
Tehtävät olivat vaarallisia, sillä miehet toimivat koko ajan aivan etulinjassa.
– Sen sain kokea, ikävä kyllä, kollegani ja hyvä ystäväni luutnantti Erkki Kantosen kautta. Hän oli savutustehtävässä oman joukkueeni lähellä Rajajoella ja sai taistelun aikana luodin kasvoihinsa. Erkin osana oli tulla takaisin kotikonnuille sankarivainajana, Eino muistelee.
Hyökkäys luteita vastaan
Kaasusuojelukomppanialla oli vielä eräs erikoinen työsarka jatkosodan asemasotavaiheessa. Se kävi ankaraan hyökkäykseen korsujen ja parakkien luteita vastaan.
– Kolusimme keväällä 1943 läpi kaikki 18. divisioonan etulinjan korsut ja niitä oli paljon, noin 150 kappaletta. Pistimme aina korsun lattialle sanomalehden päälle syklon-b-palasia, joissa oli sinihappoa. Sen annettiin vaikuttaa kaksi tuntia ja sitten korsua tuuletettiin vähintään kuusi tuntia. Kyllä luteet saivat kyytiä. Meillä kului syklonia 200 kiloa. Se oli varmasti kallein luteittenhävittämiskonsti, mutta samalla myös kätevin ja tehokkain, Eino tietää kokemuksesta.
Elettiin kesäkuun alkua vuonna 1944. Eino Salomaa, nyt jo luutnantiksi loppuvuodesta 1943 ylennetty upseerismies, oli lähtenyt kotilomalle 7. päivä kesäkuuta. Vain kaksi päivää myöhemmin alkoi Neuvostoarmeijan suurhyökkäys Karjalan kannaksella.
Se tuli yllätyksenä koko Suomen sodanjohdolle aina Mannerheimia myöten. Vihollisen massiivinen tuliylivoima oli liikaa ja alkoi jatkosodan perääntymisvaihe. Eino palasi lomalta vauhdilla ja oli rintamalla jo 12. kesäkuuta.
– Joukkomme siirtyivät vauhdilla paikasta toiseen ja minulla oli lomalta tultuani suuria vaikeuksia löytää oma yksikköni. Juhannusaattona olin joukkueeni kanssa heittämässä savua Talin lähellä Aniskalan kylässä, vielä tarkemmin sanottuna Leitimojärven kaakkoisrannalla. Meidät oli alistettu ErP 28:aan ja heitetty etulinjaan. Oli lämmin kesäyö ja tarkoitus oli nukkua muutama tunti.
Osuma olkavarteen
Aamuvarhaisella herättyään Eino alkoi kääriä alla ollutta huopaa rullalle.
– Olin polvillani, kun yhtäkkiä oikea käteni putosi hervottomana alas. Se ei toiminut lainkaan ja olkavarresta näkyi vain punaista lihaa. Vain yksi ihoriekale ja asetakkini hiha piti kättä kiinni olkavarressa. Jossakin kauempana oli ilmeisesti räjähtänyt kranaatti ja yksi sirpale pudotessaan taivaalta oli sattunut osumaan juuri oikeaan olkavarteeni. Nimittäin missään ihan lähellä en kranaatin räjähdysääntä kuullut, Eino kertoo toisesta ja kohtalokkaaksi käyneestä haavoittumisestaan.
Veteraani kertoo, että hänen joukkueellaan oli taisteluissa mukana kaksi hevosta ja joukkueen kersantti lähti kiireesti viemään Einoa toisella hevosella joukkosidontapaikalle. Surkea tientapainen kranaattikuoppineen aiheutti Einolle valtavat kivut.
Jsp:llä olkavarteen laitettiin side ja Eino siirrettiin linja-autolla Lappeen kenttäsairaalaan. Siellä lääkärit leikkasivat kuumeisesti useilla pöydillä pahasti haavoittuneita sotureita.
Einon vammat tutkittiin ja lääkärit päättivät heti, että ainoa keino on käden lopullinen amputaatio. Nuori mies nukutettiin ja kun hän heräsi, oikeaa kättä ei enää ollut. Eino sanoo, ettei se oikeastaan ihmeemmin harmittanut.
Haavoittuneen upseerin tie vei Tampereen sotasairaalaan ja sieltä kuukauden kuluttua toipumislomalle kotiin Kalvolaan. Eino sotiminen oli lopullisesti ohi.
– Kun lähdin sotasairaalasta toipumislomalle kotiin, niin silloin oli ainoa kerta, kun tuli masennus käden menettämisen vuoksi. Se johtui siitä, kun luin papereistani, että olen nyt palvelukseen kelpaamaton. Se lause jotenkin satutti, Eino sanoo.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2015. Hymy. fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti