Konepistoolimies Mikko Iso-Alho kuului Syvärin onnekkaimpiin korpisotureihin. Reippaan karjalaisluonteensa ansiosta veteraani väisti kuoleman jopa Tornion tuhoisassa maihinnousussa.
Teksti Anne Anttila, kuvat Anne Anttila ja SA-kuva
Torniolaisen kerrostalohuoneiston olohuoneessa istuu hyväntuulinen mies. Sotaveteraani Mikko Iso-Alho, 92, esittelee ensi töikseen kattavan valokuvakokoelmansa. Katse pysähtyy kuitenkin kahteen otokseen, joissa kummassakin hymyilee kaunis nainen.
– He ovat äiti ja tytär. Vaimoni kuolemasta on 20 vuotta, mutta tyttäreni vasta muutama vuosi. Vaimoni menehtyi univuoteelleen ja tyttäreni syöpään, veteraani selvittää hiljaisena.
Läheisten menetys on Iso-Alholle edelleen raskas puheenaihe.
– Surutyö vie vuosia. Onneksi aika pehmentää ikävää ja suru muuttaa muotoaan. Vaimon kuolema oli kova paikka, mutta oman lapsen kuolema on menetyksistä kuitenkin pahin. Siitä ei toivu koskaan, veteraani Iso-Alho luonnehtii silmäkulmiaan pyyhkien.
Kauniissa ja kodikkaasti sisustetussa kerrostalokaksiossa on aistittavissa kuitenkin naisen käden kosketus.
– Olet oikeassa. Minulla on viimeiset 15 vuotta ollut ihana naisystävä. Olemme kuitenkin nykyaikainen pari, sillä meillä ei ole yhteistä osoitetta. Päätimme heti alussa, että hyvä suhde kestää pienen välimatkankin.
Onnellinen lapsuus
Salmi-nimisessä karjalaiskylässä varttunut Mikko Iso-Alho luonnehtii lapsuuttaan onnelliseksi.
– Paremmasta ei ollut tietoa. Arki Laatokan rannalla oli leppoisaa, vaikka viisilapsisessa perheessä ei ehditty laiskan leipää syödä. Oman leimansa elämään toi kuitenkin äidin traaginen kuolema. Hän menehtyi synnytykseen. Kaksi kuukautta myöhemmin kuoli myös lapsi, pieni tyttövauva, Iso-Alho taustoittaa.
Äidittömänä kasvanut Mikko Iso-Alho sanoo saaneensa tyypillisen karjalaiskasvatuksen, johon kuuluivat vahva vanhempien ihmisten kunnioitus sekä reipas elämänasenne.
– Kotikylässämme korostui myös slaavilainen kulttuuri. Sekä vanhempani että varttuneempi väestö puhuivat venäjää, mutta me lapset omaksuimme oman Karjalan murteemme. Tällä kielellä on käyty sodat, otettu vaimo ja elätetty perhe, Iso-Alho luonnehtii hymyillen.
Rintamalle Mikko Iso-Alho joutui vuonna -42.
– Sain Hyvinkäällä sijaitsevassa koulutuskeskuksessa kolmen kuukauden pituisen konepistoolimiehen koulutuksen. Ehdin käydä myös aliupseerikoulun, joka osoittautuikin myöhemmässä vaiheessa odotettua arvokkaammaksi koulutukseksi.
Kannakselle
Siirto koulutuskeskuksen pehmeistä vuoteista Kannaksen kautta Syvärin korpeen ja takaisin Kannakselle on jäänyt Mikko Iso-Alholle elävästi mieleen.
– Karjalan poikana en yleensä osannut murehtia, mutta tällä kertaa tunsin olevani tosipaikan edessä. Edessä oli matka kohti suurta tuntematonta. Pelotti, jännitti ja jopa suututti.
Kuitenkin jo tässä vaiheessa veteraani Iso-Alho sanoo saaneensa matkakumppanikseen kaverin nimeltä ”Onni”.
– Elettiin asemasodan vaiheita, joten vierailu Syvärillä jäi lyhyeen. Sain käskyn siirtyä Valkeasaareen, jossa karjalaispohjainen aliupseerikoulutukseni pääsi täysiin oikeuksiinsa. Tehtäviini kuului pitää uudet miehet hengissä.
Veteraanin mukaan tehtävä ei ollut kuitenkaan helppo.
– Opastin tulokkaita terveelliseen itsesuojeluvaistoon. Esimerkiksi vartiossa ollessa oli tärkeää, ettei pää noussut juoksuhaudan reunalle. Vihollisen tarkka-ampujat olivat nopeita eivätkä tunteneet minkäänlaista armoa, Tornion sotaveteraani muistelee.
Vaikka Iso-Alho painotti tulokkaille periskoopin käytön tärkeyttä, niin onnettomilta vahingoiltakaan ei säästytty.
– Muistan erään nuorukaisen, jota opastin tulevaa vartiovuoroa varten. Varoitin ja korostin, että myös hiljaisuudessa vaanii tappava vaara. Päätä ei saa nostaa, ei missään vaiheessa. Jäin hänen seurakseen ja kului vain hetki, kun kuului pieni napsahdus. Varoituksistani huolimatta nuorukainen oli nostanut päätään. Tarkka-ampujan luoti osui keskelle otsaa, Iso-Alho kuvailee hiljaisena.
Isojen poikien tavoille
Veteraani Mikko Iso-Alho paljastaa asemasodan opettaneen karjalaisnuorukaisen myös isojen poikien tavoille.
– Asemasota oli suureksi osaksi vartiointia, joten aikaa jäi myös niin sanotuille harrastuksille. Toiset tekivät puulusikoita, mutta minä innostuin kortin peluusta.
Onni seurasi myös tässä lajissa.
– Pelasimme rahasta ja varsin usein vetäydyin ringistä hymyssä suin. Voitot lähetin lyhentämättöminä kotiin, Tornion veteraani selvittää hymyillen.
Raittiiksi tunnustautuva Iso-Alho sanoo kehittyneensä rintamalla myös kauppamieheksi.
– En käyttänyt viinaa enkä tupakkaa, joten vaihdoin tupakka-annokset suoraan voihin tai oikeaan leipään.
Valkeasaaresta Iso-Alhon porukka sai käskyn siirtyä puolustamaan Viipuria.
– Jouduin pataljoonan komentajan lähetiksi. Tehtävä sodan runtelemassa Viipurissa osoittautui kuitenkin vaaralliseksi. Onneksi tunsin kaupungin niin hyvin, että pystyin luomaan itselleni turvallisen reitin. Sivukujia, pimeyttä ja viemäriverkostoa hyödyntäen pystyin juoksuttamaan viestejä onnistuneesti, Mikko Iso-Alho muistelee.
Onni kääntyi Viipurissa
Vaikka Iso-Alho oli tähän asti säästynyt vihollisen kohtaamiselta, niin Viipurissa onni kuitenkin kääntyi.
– Vuoden 1944 kesäkuun 20. päivänä vihollinen tuli rytinällä läpi. Kaupunki muuttui hetkessä helvetin esikartanoksi. Luotia ja kranaattia satoi taivaan täydeltä.
Mikko Iso-Alho näki jo kaukaa, kuinka venäläiset tulivat uraa-huutojen voimalla kohti pataljoonan komentajan tukikohtaa.
– Vierelläni seisonut lähettitoveri pakeni paikalta ja jäin yksin suojaamaan komentajaa. Ehdotin perääntymistä, mutta mies kieltäytyi. Näin, kuinka muut pakenivat. Osa hyppäsi jopa veteen, mutta uimarit ammuttiin siihen paikkaan.
Lähetti Iso-Alho teki parhaansa suojellakseen komentajaa.
– Tulitin päämäärättömästi ja ilman minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Kului vain hetki, kun tunsin rinnassani ikävän vihlaisun. Silmissä sumeni ja huomasin vuotavani verta. Putosin polvilleni ja tajunnan rajamailla tunsin, kuinka joku veti minua suojaan.
Konepistoolin luoti kylkiluiden väliin
Konepistoolin luodin kahden kylkiluun väliin saanut Iso-Alho vietiin kenttäsairaalan kautta Rauman sotasairaalaan.
– Vaikka toisesta korvasta meni kuulo ja kyljessä oli reikä, niin onni oli mukana. Jos en olisi haavoittunut, olisin joutunut vangiksi. Näin kävi niille, jotka jäivät tappelemaan vastaan.
Toipumisloman jälkeen Mikko Iso-Alho luuli pääsevänsä lopullisesti siviiliin, mutta toisin kävi.
– Jouduin Lapin sotaan. Sain määräyksen siirtyä Oulun Toppilaan, josta olisi laivakuljetus Tornioon. Myöhästyin kahdesta ensimmäisestä laivasta. Myöhästyminen pelasti kuitenkin henkeni, sillä jo Röytässä saksalaiset upottivat alukset. Siinä meni hevosia, kalustoa ja miehiä.
Kolmaskaan laiva ei päässyt perille
Myöskään kolmas eli viimeinen laiva ei päässyt koskaan perille.
– Jouduimme palaamaan kovan sumun takia takaisin. Nousimme maihin Röytässä ja lähdimme marssimaan metsiä pitkin Tornioon. Matka oli täynnä miinoja ja vaaroja, mutta edellä menevien miinanraivaajien ansiosta pääsimme vahingoittumattomina perille.
Veteraani Iso-Alhon mukaan laivasta myöhästyminen oli kaikin puolin onnenpotku.
– Olimme porukan perän pitäjiä, joiden tehtäväksi jäi vain tarkistusreissujen tekeminen. Löysimme kylkiäisinä myös saksalaisten jättämiä muona-, ja viinavarastoja. Ahdoimme reput täyteen tavaraa. Osa syötiin, osa jaettiin kavereille ja loput myytiin tai vaihdettiin. Saksalaisista emme käytännöllisesti katsottuna nähneet vilaustakaan.
Lapin sodan päätyttyä Mikko Iso-Alho joutui kiusalliseen tilanteeseen.
– Olin tietämättäni etsintäkuulutettu, sillä luulivat minua sotilaskarkuriksi. Paperini olivat kadonneet, kun ilmoittauduin haavoittumisen jälkeen Sortavalassa. Kemin sotilaspiirissä kuitenkin selvisi, että kyseessä oli puhdas sekaannus. Sain väliaikaisen passin, jonka turvin pääsin siviiliin.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2015. Hymy.fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti