Lauri koki Ilomantsin tulihelvetin: Luoti lakista läpi!”

Ratsumies Lauri Lehtinen oli jatkosodan lopun suurhyökkäyksen aikana tulisissa paikoissa Ilomantsin torjuntataisteluissa.

Teksti Mika Katajala kuvat Mika Katajala ja Lauri Lehtisen kotialbumi

Rintamaveteraani Lauri Lehtinen on 91 vuoden iästään huolimatta hyväkuntoinen. Veteraani liikkuu kuin nuori mies ja silmissä on poikamainen pilke. Hän sanookin, että juuri huumori on auttanut hänet näin korkeaan ikään.
Jyväskylässä sijaitsevassa omakotitalossa onkin jo valmiiksi vieraita. Kolme naisopiskelijaa on kahvittelemassa talon isännän keittiössä. Opiskelijat ovat saaneet tehtäväkseen seurata suomalaisen sotaveteraanin elämää.
Laurin vauhdikkaassa arkipäivässä onkin seuraamista. Vanhus hoitaa täysin itsenäisesti omakotitalon askareet, pesee pyykit, siivoaa, valmistaa ruuat ja käy joka ikinen päivä katsomassa vaimoaan sotainvalidien hoitokodissa, jossa rouva on ollut hyvässä hoidossa jo neljän vuoden ajan.

Lapsena jo lentokonetehtaassa töissä

Nyt veteraanilla on aikaa, mutta toisin oli 1930-luvulla. Kun talvisota syttyi, Lauri oli 14-vuotias, hän oli ollut sitä ennen jo vuoden töissä Karhumäen lentäjäveljesten lentokonetehtaassa. Talvisodasta jäi nuorelle pojalle yksi mieleen painunut muisto.
– Vihollisen pommikone pyöri tuossa lähellä ja maalina oli selvästikin Karhumäen lentokonetehdas. Kone meni minua niin läheltä, että näin sen lentäjät aivan selvästi. Se oli nuoren poikasen ensikokemus sodasta, valitettavasti niitä tuli myöhemmin paljon lisää ja aina vain raaempia.

Kovahermoinen konekiväärimies pelasti

Jatkosota syttyi kesäkuussa 1941. Laurille ikää karttui ja vuonna 1943 hän meni alokkaaksi jalkaväkeen Inkeroisiin. Hänet valittiin aliupseerikouluun, mutta se keskeytyi ikävästi, kun nuori mies sairastui ja hänet passitettiin Haminan tulirokkosairaalaan. Kun Lauri tervehtyi, aliupseerikoulutus oli jo päättynyt.
– Minut määrättiin Viipuriin täydennysjoukkoihin Sorvalin kasarmille. Jonkin aikaa touhuisimme mottimetsässä aikaa tappamassa, kunnes Karjalankannaksella alkoi vihollisen suurhyökkäys. Siitä sitten riittikin vauhtia aina sodan loppumiseen saakka.
– Viipuria pommitettiin rajusti ja poistuimme Lihaniemestä kello kahden aikoihin ja vihollinen tuli sinne jo kuudelta. Porkkalansaareen piti päästä ja minä ylitin Viipurinlahden sellaisella pienellä leikkikanootilla. Osa tuli uimalla ja osa ei tullut koskaan perille. Tilanne oli todella sekava.
– Hyvä, ettei vihollinen ampunut meitä siihen rantahietikolle. Pelastuksemme oli eräs kovahermoinen konekiväärimies, jonka ansiosta minä tässä vielä istun, Lauri muistelee ensimmäistä todellista vaaranpaikkaa sodan melskeissä.

Musta eskadroona

Lauri oli jonkin aikaa Viipurissa Piispansaaressa vartiotehtävissä ja siirtyi sieltä linnoitustehtäviin Tervajoelle. Pian tuli kutsu täydennysjoukkoihin ratsuväkeen ja siellä 3. eskadroonaan ja sen toiseen joukkueeseen. Osasto sai kolkolta kalskahtavan kutsumanimen Musta eskadroona.
– Nimensä se sai siitä, että meillä oli mustat hevoset ja mottona se, että niin pitkään hyökätään kun miehiä riittää! Eskadroonaa johti ratsumestari Virkkunen ja hän olikin mies paikallaan, kova taistelija. 
– Tervetuliaistoivotukseksi meille uusille sotureille hän totesi: ”Te olette hyviä miehiä, mutta jos lähdette taistelussa karkuun, teidät ammutaan siihen paikkaan!”
Puna-armeija suurhyökkäyksen riehuessa Laurin joukko-osasto siirrettiin heinäkuussa Ilomantsiin ja siellä Korentovaaran, Hattuvaaran ja Lehmivaaran mottitaisteluihin. Vihollisella oli tarkoitus pistää Suomi kahtia Ilomantsista länsirannikolle. Haaveeksi jäi, kiitos suomalaisten soturien rajujen ponnisteluiden torjuntataisteluissa.

Ilomantsin taistelu

Heinä-elokuussa -44 käytiin reilun kahden viikon pituinen Ilomantsin taistelu, missä venäläisiä kaatui 3200, haavoittui 3500 ja katosi 1400 miestä. Suomalaisia kaatui 400 ja haavoittui 1300 miestä. Taistelu käytiin Ilomantsin itäosissa noin 40 kilometriä leveällä ja 30 kilometriä syvällä alueella.
Marsalkka Mannerheim mainitsi 1950-luvun alussa ilmestyneessä muistelmateoksessaan Ilomantsin torjuntataistelusta: ”Ilomantsissa saavutettu voitto vaikutti uupuneeseen armeijaamme niin elähdyttävästi, että sen merkitystä on pidettävä arvioimattoman suurena. Rautaisia hermoja vaatineen taistelun jälkeen oli vihollisen eteneminen saatu kaikilla rintamilla lopullisesti pysäytetyksi.”
– Vihollista pistettiin rajujen taistelujen avulla mottiin. Muistan, kuinka Lehmivaaralla pikakiväärimies Mononen ampui minun olaltani tulitusta siihen malliin, etten vieläkään sen puolen korvalla kuule kunnolla.
– Mieleen jäi myös episodi, kun vahingossa törmäsimme suolla suoraan viholliseen. Yksi meidän pojista heitti heti käsikranaatin ja kuoli itsekin siihen paikkaan. Vieressäni ollutta aseveljeä ammuttiin vatsaan ja aloin hinata häntä turvaan. Mies hoki, mä kuolen tähän, mä kuolen tähän! Karjaisin, ettet sä mihinkään kuole. Eikä hän kuollut, Lehtinen jatkaa.

Useita läheltä piti -tilanteita

Kolmannen eskadroonan taistelulähettinä toimineen Laurin kohdalle sattui useita läheltä piti -tilanteita. Lehmivaarantiellä 18-vuotiaalla konepistooli kourassa taistelleella nuorukaisella oli jo roppakaupalla onneakin matkassa.
– Olimme katkaisemassa tietä, kun jouduimme nokikkain vihollisen kanssa. Mannerheim-ristin ritari, kersantti Anttila toimi neuvokkaasti ja sai pelastettua meidät pälkähästä. Siinä kahakassa vihollinen ampui konepistoolisuihkun suoraan minua kohti ja luodit repivät kenttälakkini riekaleiksi. 
– Siitäkin selvisin hengissä ja minulla olikin koko sodan ajan sellainen tunne, että pääsen lopulta kotiin ehjin nahoin ja niin kävi. Minulla oli nuorena, ja on vieläkin, poikkeuksellisen hyvät unenlahjat. Joskus nukahdin poteroonkin kesken kiivaan taistelun ja sitäkös aseveljet ihmettelivät isoon ääneen.

Huumorilla eteenpäin

Lauri oli porukan hengen nostattaja. 
– Minä koitin aina viljellä huumoria omaksi ja muiden iloksi. Kerran aloin nauraa kesken vihollisen rajun tykistökeskityksen. Kun se loppui, kuulin poterooni, kun yksi aseveljistä sanoi toiselle: ”Nyt Lehtinen menetti hermonsa. Se nauroi poterossaan, kun kranaatit iskivät ihan viereen!”
Lauri oli myös nopea jaloistaan. Hän oli eräänä yönä nähnyt unta, että suomalainen juoksija teki maailmanennätyksen 10 000 metrillä. Lauri kertoi siitä aseveljille. Aamulla osasto lähti vastaiskuun kohti vihollista ja ajautui suoraan naapurin asemiin. Sieltä tulikin äkkilähtö. Turvaan päästyään aseveli sanoi Laurille: ”Sinä näköjään yritit äsken rikkoa sen maailmanennätyksen, minkä yöllä unissasi näit!”

Laurille muistuu vielä mieleen tapaaminen kenraali (jatkosodan lopussa sotilasarvo oli eversti) Adolf Ehrnroothin kanssa.
– Meillä oli menossa taisteluharjoitus ja olimme kaikki ratsujen selässä. Se olisi ollut vain aliupseerien ja upseerien oikeus. Ehrnrooth ratsasti yllättäen paikalle ja karjui ärrää sortaen: ”Perlkele! Oletteko te terläsmiehiä kun istutte rlatsailla! Alas! Vain minä istun rlatsailla!”

Tieto aselevosta

Lauri muistaa tarkasti, kun sotilaille tuli tieto aselevosta.
– Olimme kahden lammen välisen joen rannassa. Molempien osapuolten neuvottelijat menivät siitä ohi. Meille sotureillekin opetettiin muutama sana venäjää siltä varalta, että heittäytyisimme juttusille entisen vihollisen kanssa. Enpä sitä kieltä silloin tarvinnut, enkä koskaan myöhemminkään, onneksi!
Valtaosa Laurin asetovereista lähti siviiliin, mutta Laurin ikäluokka eli vuonna 1925 syntyneet joutuivat vuodeksi armeijaan, jälleen alokkaiksi. 
– Tuntuihan se ihan hullulta. Monet taistelut koluttuamme jouduimme tekemään asentoa ja lepoa. Ei siis mikään ihme, että ikäluokkamme kouluttaminen kantahenkilökunnalle oli todella vaikea ja haastava tehtävä. Joukossa oli paljon sodassa häiriintyneitä nuoria miehiä.
Lauri haki ja pääsi asesepän koulutukseen, joten hän ei enää joutunut ryömimään sateisissa metsissä taisteluharjoituksissa.

Työura 
liike-elämässä

Sodan ja varusmieskoulutuksen jälkeen Lauri oli jonkin aikaa myös laivaston palveluksessa asealiupseerina, kunnes liike-elämä vei Laurin mennessään.

– Minulle tarjoutui tilaisuus ostaa varsin edullisesti erään tutun miehen nahka- ja kenkäalan tukkuliike. Sitä minä johdin, kunnes päätin 65 vuotta täytettyäni vetäytyä ansaituille eläkepäiville. Olinhan tehnyt töitä 13-vuotiaasta lähtien.
Tänä päivänä rintamaveteraani on iloinen siitä, että sodan käyneitä miehiä ja naisia arvostetaan. Lauri sanoo, että heti sodan jälkeen ei edes uskaltanut mainita olleensa rintamalla, silloin olisi tullut nenään!
– Sota oli julmaa. Tapa tai tule tapetuksi. Ei siinä kerta kaikkiaan ollut muita vaihtoehtoja. Sota muutti monen miehen luonteen päälaelleen. Joillekin tuli hyvä mieli, kun sai naapurin hengiltä. Eihän sellainen ole normaalia, rintamaveteraani Lauri Lehtinen huokaa.

Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2017. Hymy.fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.

Teksti: jarikupiainen

Kommentit

Oma kommentti