
Hilda Elomaa on niitä harvoja elossa olevia rintamalottia, jotka palvelivat isänmaatamme jo talvisodassa. Hän hoiti niin omat kuin vihollisen haavoittuneet.
TEKSTI MIKA KATAJALA KUVAT MIKA KATAJALA JA HILDAN kotiALBUMI
Tapaan tamperelaisen Hilda Elomaan sotaveteraanien veljeskodin sairasosastolla. Hilda asuu vielä omassa kodissa ja sinne oli nytkin kova kaipuu. Haastattelussa ovat läsnä Hildan tytär ja poika. Hilda kun oli pelännyt, että jos ei muista tarpeeksi hyvin talvisodan kokemuksiaan.
– Se on kyllä turhaa pelkoa, äiti muistaa asiat paremmin kuin me lapset yhteensä, tytär Anneli nauraa.
– Äidillä on kiire kotiin, jotta näkisi siellä taivaskanavilta yöllä urheilua. NHL-jääkiekko kiinnostaa yli kaiken, poika Martti säestää sisartaan.

Hildaakin naurattaa ja vanhus alkaa luetella mielijääkiekkoilijoitaan. Teemu Selänne ja Jari Kurri ovat kuulemma parhaat. Suomen SM-liigakin on hyvin hallussa. Ikuinen Tapparan fani vannoo oman seuransa nimiin.
– Niin mutta siitä talvisodastahan sitä piti puhua, Hilda huudahtaa ja muistot palaavat kauas taaksepäin, nuoren tytön elämään menetetyssä Karjalassa.
Syntyi Laatokassa
Hilda Elomaa syntyi Jaakkimassa Laatokan rannalla viisilapsiseen perheeseen. Äiti ja isä elättivät perheen pienimuotoisella maanviljelyllä ja kalastuksella, Laatokka oli viimeksi mainittuun mainio vesi ja nuotta oli ahkerassa käytössä.
– Kalaa vietiin osuuskauppaan ja tilalle otettiin sokeria ja suolaa. Omavaraista oli elämä ja kaksi lehmää piti perheen maidossa. Kävin kolme vuotta kansakoulua ja sitten isä sanoi, että koulunkäyntisi saa riittää.
– Opettaja ei tykännyt, kun jäin koulusta kotitöihin, tuli oikein neuvottelemaan asiasta meille kotiin. Isä sanoi, että Hilda ei nyt jouda kouluun, kotonakin on töitä. Opettaja mutisi, että koulu on pakollinen. Isä huudahti, että jos viet, niin sitten myös syötät ja vaatetat tytön! Asia jäi siihen ja minä tyttö kotihommiin, Hilda hymyilee.
Lääkintälotta
Nuoren naisen tie vei ensin Tornioon, missä hän liittyi suojeluskuntaan. Hän suoritti niin lääkintä- kuin muonituslotankin kurssit. Lottapuvun, manttelin, lakin ja vyön Hilda sai Torniosta. Lottamerkki kiinnitettiin rintaan Helsingin Senaatintorilla sotilasvalan jälkeen. Hilda oli tuolloin lyhyen aikaa töissä pääkaupungissa.
Talvisota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939. Hilda oli töissä Haaparannassa ja hän lähti heti kohti itärajaa. Rintamalotaksi ryhtyminen oli juuri 18 vuotta täyttäneelle nuorelle naiselle itsestäänselvyys. Hilda oli Hyrynsalmella, kun vihollisen pommit alkoivat paukkua.
– Olin lääkintälottana ja juuri hoitamassa haavoittuneita, kun kenttäsairaalassamme alkoi rytistä. Kaikki lotat komennettiin pommituksen ajaksi lähimäkeen. Minä huusin, että minnekäs potilaat. Vastaus oli, että ne jätetään siksi aikaa siihen. Minä karjaisin, että potilaita en jätä! Niin sitä sitten mentiin hetekan alle piiloon ja muka suojaan, Hilda muistelee tulikastettaan talvisodan alussa.
Itsenäisyyspäivä talvisodan melskeessä oli Hildalle tärkeä päivä. Hän käväisi Hyrynsalmella vihillä Erkkinsä kanssa. Lottakaverit olivat toppuutelleet Hildaa sanomalla, että ethän sinä sitä Erkkiä vielä edes kunnolla tunne.

Pitkä liitto
Hilda sanavalmiina nauroi, että pääsenpähän siitä eroon, jos mieli muuttuu. Ei muuttunut, sillä avioliitto kesti 1970-luvulle ja päättyi vasta puolison kuolemaan.
Sodan alku ja sen raakuudet olivat kauheita asioita nuorille lotille, niin myös Hildalle.
– Siellä itkettiin porukalla, mutta vanhempi lotta sanoi topakasti, että pää pystyyn likat, ryssille ei anneta tuumaakaan periksi, miesten perässä mennään. Aika pian pelkoon ja pahoin haavoittuneisiin sotureihin tottui, tai sanotaanko, että turtui.
– Oli siellä joskus valonpilkahduksiakin. Muistan kerran Uhtuan suunnalla Paanajärvellä, kun löysimme oikein makoisan lakkasuon. Vahinko vain, että se oli miinakentässä. No sinnekin yltiöpäisenä piti mennä marjoja poimimaan, olin niihin aikoihin kyllä aika huima likka, Hilda nauraa.
Vihollinen poltti talon
Hildan mieleen on syöpynyt myös tapaus, kun vihollinen pääsi hiipimään kenttäsairaalan alueella ja pisti yhden taloista tuleen, juuri sen, missä Hilda oli majoittuneena. Suomalainen vartiomies kuitenkin havaitsi vihollisen ja ampui tämän siihen paikkaan.
Hilda kertoo, että kenttäsairaaloihin tuotiin koko ajan jonossa pahasti haavoittuneita sotilaita. He huusivat apua ja armoa. Lääkärit leikkasivat yötä päivää ja lääkintälotat avustivat parin kolmen tunnin yöunilla. Ensimmäinen amputaatioleikkaus sai Hildan pyörtymisen partaalle, mutta niihinkin nuori nainen tottui.

Raatteen tie
Hilda oli lotan tehtävissä myös yhdellä maailman kuuluisimmalla taistelupaikalla, Raatteen tiellä. Vihollisen 9. armeijan keskustassa hyökänneen 163. jalkaväkidivisioonan suunnitelma oli, että Juntusrannasta ja Raatteesta tulleet joukot yhtyvät Suomussalmen kirkonkylässä ja sen jälkeen marssitaan Ouluun katkaisten Suomi sen kapeimmalta kohdalta.
– Raatteen tiellä minulla oli onneakin mukana. Olimme siirtymässä paikasta toiseen kahden kolonnan voimalla. Ensimmäinen oli jo lähtenyt ja me toisessa kolonnassa kohta perässä. Vihollinen tuhosi ensimmäisen kolonnan kokonaan ja me emme ehtineet saamaan siitä sanaa.
– Yhden synkän metsätaipaleen kohdalla kolonnamme pysähtyi ja jäimme siihen. Se oli onni ja ihme, sillä jos olisimme vielä hiukankin jatkaneet, olisimme ajaneet suoraan vihollisen väijytykseen, Hilda muistelee viikatemiehen läheisyyttä.
Hurjapää
Hilda oli melkoinen hurjapää nuorena naisena, siitä kaksi esimerkkiä. Lotat eivät saaneet tarttua aseisiin, mutta Hildaa kiinnosti kovasti suomalaisen soturin kivääri. Niinpä Hilda pyysi kenttäsairaalan vartiosotilasta opettamaan häntä ampumaan.
Kesken harjoituslaukausten paikalle juoksi korkea-arvoinen upseeri ja karjaisi: ”Tuli seis! Miksi lotta ampuu? Katsokaa, ettei tämä ikinä toistu!” Seuraava selkkaus tapahtui Juntusrannan kenttäsairaalassa ja sen Hilda muistaa kuin eilisen päivän.
– Meille oli opetettu, että kenttäsairaalassa hoidetaan niin omat kuin viholliset. Kuorma-auton lavalle oltiin siirtämässä haavoittuneita ja joukossa oli yksi virolainen vihollissotilas. Häneltä puuttui toinen käsi ja toinen jalka. Hän ei tietenkään päässyt omin avuin lavalle.
– Auton viereen tuli joku luutnantin nappula ja alkoi karjua sotilaalle: ”Hyppää ryssä, hyppää!” Minä hermostuin ja huusin luutnantille, että kokeile itse hypätä, jos sinulta puuttuu toinen käsi ja toinen jalka.
– Luutnantti meni ihan punaiseksi ja raivosi minulle: ”Tämä tietää teille lotta sotaoikeutta, siitä pidän huolen!” No antaa tulla vaan, minä vastasin. Eipä ole tähän päivään mennessä vielä tullut määräystä lähteä sotakäräjille, Hilda tuumaa pilke silmäkulmassa.
Mies pyysi pussata
Joskus sentään rintamaoloissa tapahtui humoristisiakin, iloisia tapahtumia.
– Syötin kasvoihin haavoittunutta sotilasta, joka oli vieläkin pyörryksissä kovasta tärskystään. Ensin hän kysyi, olemmeko Suomen puolella? Vastasin, että kyllä ollaan, kenttäsairaalassa.
– Yhtäkkiä mies pyysi, että pussaisin häntä, kun edellisestä kerrasta oli kuulemma kulunut jo tosi pitkä aika. No minä täytin pojan toiveen. Olinhan saanut kenttäsairaalamme lääkäri Nummekselta määräyksen, että potilaan toiveet pitää aina täyttää, Hilda velmuilee.
Kotiin raskauden vuoksi
Talvisota oli lopuillaan maaliskuussa 1940. Hilda alkoi odottaa esikoistaan. Aviomies Erkki oli ollut myös sotimassa, mutta yhteistäkin aikaa oli siis löytynyt. Kun kenttäsairaalan lääkäri kuuli raskaudesta, hän passitti lotan heti kotiin. Se ei ollut Hildalle mieleen.
– En lähde! Minua tarvitaan täällä, en lähde! Ei auttanut mikään, sillä käytäntö asiassa oli se mikä oli, eikä siitä joustettu yhdenkään lotan kohdalla, Hilda muistelee.
Alkoi välirauhan aika ja evakot palailivat kotikonnuilleen mahdollisuuksien mukaan. Hilda suuntasi kotitaloon Laatokan Jaakkimaan. Kun jatkosota syttyi, rakas koti oli jätettävä jo toisen kerran ja lopullisesti.
– Isä vei talon lähellä olleeseen luolaan tavaroita piiloon. Siinä oli kirnuja, työkaluja ja kaikkia kodin tarvekaluja. Paljon myöhemmin kävin yhden kerran niin sanotulla kotiseuturetkellä Jaakkimassa. Luolaa en enää löytänyt, aikaa oli kulunut niin paljon.
Intohimona jääkiekko
Hilda ja Erkki saivat neljä lasta. Perhe asui Närpiössä, Oulussa ja Kokkolassa, kunnes vuonna 1962 tuli muutto Tampereelle ja lopulliseen kotikaupunkiin. Hilda työskenteli vaatetusalalla kuusikymppiseksi, kunnes jäi sairaseläkkeelle.
Omatoiminen (ja omapäinen kuten lapset sanovat) lottaveteraani on vielä suhteellisen hyväkuntoinen. Urheilun seuraaminen televisiosta on rakkain harrastus. Jos jalat olisivat paremmassa kunnossa, Hilda olisi takuulla seuraamassa Tapparan kotipelejä Tampereen Hakametsän jäähallissa.
Erään kerran Hilda innostui jännittävän pelin tiimellyksessä huutamaan isoon ääneen kentälle: ”Kamppaa se, kamppaa se!” Vastustajan kannattaja huusi Hildalle: ”Turpa kiinni ämmä!” Hilda mulkaisi huutajaa pahalla silmällä ja oli lähdössä miehen luo pieneen neuvonpitoon. Mies häipyi äkkiä toiseen katsomonosaan.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2017. Hymy.fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti