
Suomen vanhin emu, Herra Hoo, 32, karkasi aitauksestaan pelästyttyään punaista traktoria. Heidi ja Janne Haajanen etsivät rakasta lemmikkiään apujoukkojen turvin viikon verran. Nyt se odottaa aitauksessaan talven tuloa höyheniään pörhistellen.
Teksti: Reija Kokkola Kuvat: Arto Wiikari
Tuntuupa jännältä katsoa tuota uljasryhtistä olentoa suoraan silmiin. Sen kauniit silmät ovat omieni tasalla, ja jotenkin tuntuu ihan kivalta, että meidän välissämme on korkea verkkoaita. Herra Hoo näyttää tekevän tarkkoja päätelmiä uudesta ihmisestä. Sitten se kääntää pyrstönsä ja painelee isojen nokkospuskien sekaan aitauksessaan.
Korkeasta verkkoaidasta huolimatta tiedän, että 32-vuotiaan emuvanhuksen nivelet toimivat vielä, ja se pystyy pomppaamaan korkeallekin. Herra Hoo -komistuksen karkumatka syyskuun puolivälissä aiheutti valtavan mediamylläkän, kun sitä ei pidellyt korkea aitakaan. Syyllinen sen karkumatkaan tönöttää luultavasti Mäntyharjun Voikoskella sijaitsevan Kuvalan maatilan pihalla. Punainen traktori!
”Jotain Herra Hoo on säikähtänyt. Voi olla, että traktorin väri tai siitä kuulunut erikoinen ääni sai sen pomppaamaan aidan yli karkuretkelle. Aiemmin meillä oli sinisiä traktoreita”, Kuvalan viljapossutilan yrittäjät Heidi ja Janne Haajanen pohtivat.
Oikeastaan Herra Hoo aiheutti pariskunnalle tuplayllätyksen. Ei ollut lainkaan odotettavissa, että Suomen vanhin emu, ja eurooppalaisittainkin ikäennätystä hipova Herra Hoo ylipäänsä lähtisi karkailemaan.
Se on niin sanotusti kuulunut kalustoon jo vuodesta -95, jolloin tilalle tuotiin Saksasta 16 emua eli kahdeksan pariskuntaa. Karkumatka oli järkytys, mutta toinen, vähän hauskempi yllätys, oli emuvanhuksen saama mediahuomio.
Sellaista ei todellakaan osattu possutilalla odottaa. Valtakunnan media on käynyt paikalla haastattelemassa Herra Hoota, kuten nyt Hymykin.
Eikä siinä vielä kaikki. Heidi näyttää englanninkielistä uutisotsikkoa, jossa kerrotaan englanniksi Herra Hoon karkumatkasta suomalaiselta tilalta. Tämä uutinen julkaistiin Ukrainassa. Taisipa karkuretki ylittää uutiskynnyksen emujen kotimaassa Australiassakin.
”Ehkä tässä maailmantilanteessa eksoottisen eläimen tempaus kiinnostaa. Se on kuitenkin onnellisen lopun takia positiivinen uutinen kaiken negatiivisen keskellä. Monta vuotta on tullut lisää elinaikaa, koska olemme nauraneet tosi paljon lukiessamme emujuttuja”, Heidi hymyilee.
Tuplasti jatkoajalla
Nyt tuo uljas lintu astelee ympäri aitaustaan tyylikkäästi koipiaan nostellen. Vaikka se katselee näennäisen välinpitämättömänä muualle, luultavasti se rekisteröi tarkasti paikalle saapuneet ihmiset. Samalla se tarkkailee parinkymmenen kanan ja yhden kukon laumaa, sillä se on sen tehtävä. Pitää ilmoittaa varoitusäänellä, jos haukka liitelee aitauksen yläpuolella.
”Herra Hoo on hyvin utelias, mutta samalla varovainen. Sitä kiinnostaa kaikki kimalteleva. Silloin se lähestyy kohdetta varovasti, ehkä nokkaisee, ja palaa nopeasti takaisin. Sama sitten uudelleen”, Janne kuvailee linnun toimia.
Tällä kertaa valokuvaaja saa melkein juosta aitauksessa Herra Hoon perässä, koska se kuljeksii vilkkaasti pitkin aitausta. Se on upea näky mustanharmaassa höyhenpeitossaan. Kaula ulottuu pitkälle, kun se havaitsee jotain kiinnostavaa.
Emut ovat maailman toiseksi suurimpia lintueläimiä strutsin jälkeen. Emun kauniinvihreä muna voi painaa jopa 800 grammaa. Munien kerääminen voi olla joskus hurjaa puuhaa, jos emu ei katso sitä hyvällä. Katse kääntyy Herra Hoon kolmeen, kookkaaseen varpaaseen.
”Emu ei osaa potkia taaksepäin, mutta puolustautuessaan se voi yrittää talloa jaloillaan. Sillä on voimakkaat kynnet. Siiventyngissäkin on pienet kynnet. Mutta ei Herra Hoo ole koskaan aggressiivinen”, Janne ja Heidi huomauttavat.
Herra Hoo on elänyt turvassa aitauksessaan, joten se on oikeastaan tuplasti jatkoajalla. Luonnossa emut elävät noin 10–20-vuotiaiksi. Herra Hoo on elänyt kanojensa kanssa sinkkuelämää jo 15 vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen. Mutta miksi mäntyharjulaisella possutilalla asuu yksinäinen emu?
”Sukutilallamme päädyttiin kokeilemaan uutta elinkeinoa, emutaloutta. Parhaimmillaan täällä oli pari sataa emua. Kävi kuitenkin niin, että vielä 90-luvun lopulla markkina ei ollut kiinnostunut tällaisista vaihtoehtotuotantoeläimistä, eikä kysyntää riittänyt munille, lihalle ja emusta saatavalle terveelliselle rasvalle”, Janne kertoo tilan vaiheista.

Kiitämällä koivikkoon
Mutta nyt alkaa Herra Hoolle jaarittelu riittää. Se lähestyy alkojaan nostellen ja sukii hieman kylkisulkiaan. Ehkä se viisaana seniorilintuna on oppinut, että tällaisissa suuren luokan mediatilaisuuksissa sille annetaan paahtoleipää. Sillä sitä yritettiin tavoitella myös karkumatkalla. Haajasten ei kuitenkaan tarvinnut pelätä, että emuherralla olisi maha kurninut.
Emut syövät muun muassa erilaisia kasveja, marjoja ja pikkueläviä. Ja niitähän syksyisessä suomalaisessa luonnossa riittää. Silminnäkijän mukaan Herra Hoo nautiskeli mustikoita oikein näyttävästi. Miksi sitten paahtoleipää?
”Ihan vain siksi, että se on Herra Hoon herkkua. Muuten se syö tietenkin terveellisesti aitauksessaan. Ei se muuten olisi elänyt terveen linnun elämää jo 32 vuotta. Kun Herra Hoon pakomatkasta kerrottiin, saimme Fazerilta 30 pakettia kaurapaahtoleipää sen kiinni saamiseksi”, Heidi ja Janne kertovat.
Sitten ajatus kiertyy neljän vuoden taakse. Silloinkin Herra Hoo otti hatkat aitauksesta, ja ihan syystäkin. Kuvalan tilan kanala paloi, ja Herra Hoo pelastautui pakenemalla.
”Silloin se löytyi melko nopeasti lähistöltä keskeltä tietä”, Heidi ja Janne muistelevat.
Toisin kävi syyskuisena lauantaina, kun Janne oli sikalassa hommissa. Kesken kaiken hän näki oven raosta jotain kummallista. Mikä hemmetti tuossa oikein vilahti? Ihan kuin siinä olisi emu kipitellyt! Emut ovat todella vikkeliä kintuistaan.
Ne voivat yltää jopa 60 kilometrin tuntivauhtiin, ja ”peruslenkkivauhtikin” voi olla 30–40 kilometriä tunnissa. Kun Janne näki, että vanha herra siinä viipelsi menemään, hän kysyi, että mitä sinä siellä huitelet.
”Se vain vilkaisi taakseen katsoen minua. Ihan kuin se olisi arponut hetken, että jäädäkö vai lähteä. Sitten se painoi täysillä hanaa, ja lähti kiitämään kohti lähikoivikkoa. Ei siinä olisi pysynyt kukaan perässä. Ajattelin, että kahtellaan.
Ehkä se sieltä ilmestyy. Toki olimme huolissamme, mutta uskoimme, että kyllä Herra Hoo jostain lähettyviltä löytyy”, Janne sanoo.

Tiputanssia ja emupainia
Kokonainen viikko kuitenkin vierähti, ennen kuin Herra Hoon ”eläkeläisten ruskaretki” sai lopun. Heidi, Janne ja perheet lapset sekä muut avuliaat etsivät rakasta lemmikkiä kaikkialta. Koska emu on vähän kuin maatiekiitäjä, se olisi voinut kipittää Mäntyharjusta vaikka Kouvolaan asti.
”Herra Hoota etsittiin lämpödrooninkin avulla. Onneksi mukana oli paljon etsijöitä. Emu vain on siitä hankala löydettävä, että sen väritys sulautuu täydellisesti kiviseen jäkälämaastoon.
Kun naapurin tytär sai Herra Hoosta näköhavainnon, niin hänen ottamassaan kuvassa olisi voinut olla kivi ja oksanpätkä eikä emu maassa kyhjöttämässä kauloineen”, Heidi toteaa.
Haajaset kertovat miettineensä, että mahtoiko vanha emu lähteä tekemään kuolemaa. Niinhän eläimet joskus toimivat, ja onhan Herra Hoolla jo mittavasti ikää. Silti Heidi ja Janne sekä muut etsijät jatkoivat emun tavoittelua.
”Pari kertaa upposin suohonkin”, Heidi kertoo.
Kun viikko oli kulunut, Herra Hoo nähtiin lopulta seitsemän kilometrin päässä kotoa. Siitä alkoi todellinen tiputanssi. Koska emua ei niin vain kävelytetä kuljetusvaunuun, etsijäporukat yrittivät saada sen mahdollisimman lähelle tietä.
”Ei sille voi kaulapantaa laittaa. Janne oli meistä ainut, joka pystyi nappaamaan Herra Hoon”, Heidi toteaa.
Etsijät piirittivät Herra Hoota siten, että se oli loputa noin 300 metrin päässä tiestä ja kuljetuslaatikosta. Janne jutteli sille rauhoittavasti, ja pääsikin tarpeeksi lähelle ottaakseen siitä varman otteen. Videolla tiputanssi näyttää hieman emupainilta, sen verran Herra Hoo poukkoili.
”Otin sitä varovasti, mutta riittävän lujasti kaulan takaa kiinni ja sitten reisien edestä. Rauhoittelin sitä, ja saimme sen onnellisesti kotiin.”
Sen verran Herra Hoota kuitenkin kismitti, että se potkaisi kuljetuslaatikon pohjan melkein irti. Kotiaitauksessa se mökötti jonkin aikaa.
”Sille tarjoiltiin puhtaat lakanat ja salaattibaari”, Heidi nauraa.
Herra Hoo on arvonsa tunteva ikäemu, mutta kun taas soidinaika alkaa, se muuttuu kuin kehrääväksi kissaksi. Silloin Herra Hoo tulee lähelle ja vaatii hellyyttä. Tätä voi kestää vuodenvaihteesta maaliskuuhun saakka. Tämän emun soidinta ei ainakaan ikä laimenna.
”Tänä vuonna sitä kesti kuusi kuukautta”, Janne ja Heidi sanovat.
Nyt Herra Hoo houkutellaan lähikuvaan paahtoleivän palalla. Haajaset pohtivat, että se ansaitsi jonkinlaisen mediapalkinnon. Tai jospa se saisi kutsun vaikka Linnan juhliin veteraanilintuna! Olisihan se komea näky rusetti kaulassa Heidin rinnalla tepastelemassa. Miten Herra Hoo viettää tulevan talven?
”Se rakastaa talvea! Se on kuin lumipallo, kun se nousee kinoksesta”, Heidi hymyile
Kommentit
Oma kommentti