Elina Tuitun kilpikonna katosi aitauksestaan. Siitä alkoi puolentoista viikon piina, joka päättyi, kun karkuri löytyi. Se oli kuitenkin pahoin loukkaantunut.
Teksti: Reija Kokkola Kuvat: Arto Wiikari
Kotkalainen Elina Tuittu laskeutuu lattialle polvilleen. Varovasti hän vetää sohvan alta pienen pyyhkeen, jonka päällä köllöttelee suloinen nelivarvaskilpikonna Artturi. Eikä mikä tahansa konnapoika, vaan karkureissulta selvinnyt Artturi, joka nyt venyttää takajalkaansa. Se haluaa rapsutuksia.
Artturilla on hyvä hajuaisti, ja se huomaa heti, että lattialla konttaa tänään myös Hymyn toimittaja ja kuvaaja. Pää vetäytyy hetkeksi salamavalolta suojaan, mutta kun Artturi kuulee Elinan äänen, se työntää päänsä esiin.
”Monet luulevat, etteivät kilpikonnat aisti tapahtumia ja ihmisiä. Se on ihan höpöhöpöä. Ne kyllä tuntevat ihmiset ja reagoivat tilanteisiin”, Elina sanoo Artturin kilpeä silittäen.
Artturia voi herätellä rapsuttelemalla, mutta joskus se haluaa nukkua koko päivän. Tänään se vaikuttaa haluavan jotain hyvää natusteltavaa. Voi harmi, tuliaiskurkku jäi matkasta! Kurkku on nimittäin Artturin suurta herkkua.
Onneksi Elinalla on kurkkua, jota hän tarjoaa Artturille, kun pääsemme ulos pihalle kuvauksiin. Pihalla Artturi nauttii alkusyksyn aurinkokylvyistä, mutta myös voikukan lehdistä kurkkuherkun lisäksi.
”Kun löysin vielä pari pientä voikukkaa, niin Artturi hotkaisi kukinnot nopeasti. Kurkkua ei pidä antaa liikaa kilpikonnalle, koska siinä ei ole riittävästi ravintoaineita ja kuituja. Tarjoan sille muun muassa ravintopitoisia, tummia salaatteja, heiniä ja yrttejä”, Elina kertoo Artturin murkinoidessa hartaasti pihan tarjontaa.
Tyngät jäljellä
Suloinen Artturi on kokenut kovia, eikä sillä ole enää ehjiä etujalkoja. Niistä on jäljellä vain pienet tyngät, mutta onneksi takajaloissa on voimaa. Artturi etenee niiden avulla rauhallisesti niin sisällä kuin ulkonakin. Elina kertoo, että Artturi asuu kesät ulkoaitauksessaan, jossa sillä on virikkeitä sekä pieni suojakoppi. Toki Artturi ulkoilee pihalla muutenkin valvovien silmien alla. Yleisesti ajatellaan, että kilpikonnat ovat hitaita etenemään, mutta sekin taitaa olla harhaluulo.
”Jos Artturi oli päättänyt mennä haluamaansa suuntaan, se melkein juoksi. Päättäväisesti se kiiruhti eteenpäin”, Elina kuvailee.
Näin oli ainakin silloin, kun Artturilla oli vielä etujalat. Niitä se käytti myös kaivamiseen. Sen suoja-aitauksen seinäverkko ulottuu syvälle maahan, jotta konnapoika pysyisi varmasti tallessa. Maakilpikonnat voivat kaivaa itsensä melko syvällekin, jos ne hakeutuvat varjoon.
”Silloin sitä on vaikea havaita. Tähän asti Artturi on pysynyt hyvin aitauksessaan kesäkuukaudet, jolloin se ei horrosta. Ja jos Artturi on vapaana ehtinyt huidella itsensä saniaispuskaan, sen rymyäminen on paljastanut pian sen olinpaikan”, Elina kertoo.
Vielä ennen juhannusta Artturilla oli neljä jalkaa, joilla viilettää menemään. Kun ajatus kiertyy juhannuksen järkyttävään katoamiseen, Elinan äänestä kuuluu yhä muiston tuoma paniikki. Yhtäkkiä Artturia ei näkynyt aitauksessaan. Hätääntyneenä Elina alkoi tutkia aitausta, ja hän huomasi Artturin paenneen suojakopin takakulmasta.
”Jotenkin se oli saanut osittain kaadetuksi vanerisen takaseinän. Aloimme hädissämme etsiä sitä pihalta ja pian myös lähimaastosta,” Elina kertoo.
Kiitos auttajille!
Kun Artturia ei löytynyt, Elina ja hänen tyttärensä laittoivat lähitienoon sähkötolppiin kadonnut-lappuja. Perinteisen keinon lisäksi he ilmoittivat Artturin katoamisesta myös sosiaalisessa mediassa. Se kannatti. Hädän, stressin ja paniikin keskellä ihmisten auttamishalu tuntui uskomattoman hyvältä.
”Haluan sydämestäni kiittää kaikkia ihania ihmisiä, jotka osallistuivat Artturin etsintään.”
Kiitettävien lista on pitkä. Mussalon ja Aallon perheet, Ritva Korhonen, Sonia Liljander, Liisa Pönniö, Jatta Vikman, Salla Halinen sekä lopulta Artturin pihaltaan löytänyt Jouko Torkkeli.
”Ja kiitos kaikille muillekin auttaneille. Oli ihmeellistä huomata, että maailmassa on vielä hyvyyttä”, Elina sanoo liikuttuneena.
Huolen keskellä yöunet jäivät lyhyiksi, ja aamulla ensimmäisenä oli mielessä Artturi. Missä rakas lemmikki on? Onko se kunnossa tai edes hengissä? Kaikkein pahinta olisi, jos Artturia ei koskaan löydettäisi. Kaikki oli niin kauheaa, että Elinan muistot ovat osin sumentuneet. Onneksi Elinan ei sentään tarvinnut pelätä sitä, että konnapoika olisi nälissään ja laahautuisi jossain nälkiintyneenä ja laihtuneena.
”Minua lohdutti ajatus, että Artturi oli suorastaan ruokataivaassa. Kesäisessä luonnossa sille oli syötävää yllin kyllin.”
Elina kertoo, että ihmiset tulivat auttamaan etsinnöissä paitsi naapurustosta, myös kauempaa, usein koiriensa kanssa. Lapset auttoivat rämpimällä hankalissa pusikoissa, joissa Artturi olisi voinut lymytä. Kaikki paikat koluttiin läpi. Pihat, lähimetsät, pihatiet, varvikot ja ruovikot.
”Sonia Liljander käveli poikaystävänsä kanssa todella kaukaa auttamaan etsinnöissä sateessa ja tuulessakin. Me itse kolusimme joka paikan. Kuljimme metsässä, haravoimme puskia. Sellaista maastoa ei ollut, jonne emme olisi lähteneet etsimään”, Elina sanoo.
Vakavasti loukkaantunut
Artturin kaivautumisviettiäkin Elina pohti. Läheiseltä tietyömaalta hänelle vakuutettiin, että ennen asfaltointia jokainen kivi tarkistetaan. Sinne ainakaan Artturi ei olisi voinut jäädä vangiksi. Mutta koko ajan hiekka valui tiimalasissa, eikä Artturista ollut tietoakaan. Elina on erittäin kiitollinen, että myös etsijäkoirat tulivat apuun.
”Ensimmäisenä apuun tuli Vainu Eläinetsijäkoirat ry:n Liisa Pönniö Urpu-koiran kanssa. Urpu paikansi Artturin ruusupuskaan. Myöhemmin Pihka-koira liittyi mukaan etsintään. Siihen osallistuivat myös muun muassa Jatta Vikman ja tunnistusjäljestykseen koulutettu eli ID-koira Sky sekä Salla Halinen ja Nala-koira. Näin saimme jonkinlaisen käsityksen siitä, missä Artturi oli kulkenut.”
Kaikenlaiset kauhukuvat ehtivät pyöriä Elinan päässä puolentoista viikon aikana. Hän esimerkiksi mietti, olisiko Artturi voinut pudota lähistöllä sijainneeseen pieneen lampeen ja hukkunut.
Sitten puhelin pirahti. Miesääni kysyi, onko Elinalta kadonnut kilpikonna. Ääni ei luvannut hyvää, ja sydän kurkussa Elina kysyi, onko Artturi loukkaantunut pahasti.
Näin oli tapahtunut.
”Soittaja oli Jouko Torkkeli noin kolmen sadan metrin päästä kotoamme. Hän oli löytänyt Artturin pihaltaan vammautuneena. Säntäsin paikalle, ja laitoin Artturin vatiin. Siinä paniikissa en edes älynnyt kiittää löytäjää”, Elina pahoittelee.
Poloinen karkulainen oli huonossa jamassa. Sen etujalat oli järsitty tyngiksi. Ensiavun Artturi-parka sai Pyhtään kunnaneläinlääkäriltä, jossa haavat putsattiin ja Artturille annettiin kipulääkitys.
”Seuraavan yön me valvoimme ja pelkäsimme. Artturi oli lämpimässä kylpyhuoneessa, mutta se ei suostunut syömään.”
Ketun suussa?
Onneksi Porvoon Kulloossa on eksoottisiin lemmikkeihin erikoistunut Eläinklinikka Linnunmäki, jossa Artturin tilanteeseen suhtauduttiin vakavasti ja empaattisesti. Kilpikonnaa hoitin eläinlääkäri Gisle Sjöberg.
”Pelkäsin, että Artturi lopetettaisiin. Se sai onneksi ammattilaisen hoitoa. Sen jyrsityt jalantyngät jouduttiin amputoimaan. Jalkojen raatelusta arveltiin kuluneen joitakin päiviä, eli Artturi oli joutunut sinnittelemään tynkiensä kanssa jo jonkin aikaa.”
Artturi ei ollut suostunut syömään eläinlääkärissä toipilaana ollessaan. Kun Elina otti sen syliinsä, rapsutti ja jutteli, Artturi alkoi yllättäen ahmia ruokaa.
”Tuntui, että se heräsi koomasta päästyään syliini. Se siitä, etteivätkö kilpikonnat tuntisi läheisiään”, Elina naurahtaa.
Vain Artturi tietää, mitä sille on tapahtunut. Oletettavaa kuitenkin on, että jokin peto on raadellut sen eturaajat. Elina on pohtinut asiaa paljon. Hän miettii, olisiko asialla ollut kettu. Elina on nähnyt sellaisen pihallaan Artturin löytymisen jälkeen. Olisiko se tullut paikalle lisäaterian toivossa?
”Ketut ovat söpöjä, mutta ne kuuluvat metsiin, eikä niitä pidä ruokkia. Kettuteoriaa puoltaa myös se, että yksi etsijäkoirista hämmentyi, kun Artturin jäljet katosivat yhtäkkiä kuin ilmaan. Sitten se löytyi noin 400–500 metrin päästä. Olisiko kettu vienyt Artturia suussaan”, Elina pohtii.
Enää Artturi ei ulkoile ilman valvontaa edes omassa aitauksessaan. Ja kun ilmat viilenevät, on aika taas toivottaa suloiselle konnapojalle hyvää horrosta. Kun aurinko alkaa jälleen keväällä lämmittää, Artturi pääsee taas omaan piha-aitaukseensa. Vaikka jalkoja on vähemmän, niin elämäntahtoa sitäkin enemmän.
”Olemme kokeilleet asentaa sille Lego-pyörät etujalkojen paikalle, mutta ne olivat liian kapeat. Jos jollain on ehdottaa sopivaa vinkkiä etujalkaproteesiksi, niin ilolla otetaan vastaan”, Elina sanoo.
Kommentit
Oma kommentti