Suomen historian vakavin tieliikenneonnettomuus vei 23 ihmisen hengen. Saana Kiviranta vammautui pahasti turmassa, mutta joutui taistelemaan vakuutusyhtiön kanssa vuosia korvauksista.
Teksti: Kai Merilä kuvat: Kai Merilä, poliisi ja Onnettomuustutkintakeskus
Espoolainen Saana Kiviranta, 45, muistaa reilun 22 vuoden takaisen ja koko Suomea järkyttäneen tapahtuman kuin eilispäivän. Tuolloin, vuonna 2004, hän oli mukana tuhoisassa bussiturmassa, jossa kuoli kaikkiaan 23 ihmistä ja 14 selviytyi.
Saana sai onnettomuudessa lukuisia fyysisiä ja psyykkisiä vammoja, joita hän hoidattaa yhä tänäkin päivänä. Näiden lisäksi hän joutui jo myös vuosikausia kestävään oikeustaisteluhelvettiin vakuutusyhtiötä vastaan.
”Olin alussa täysin liikuntakyvytön. Kun pääsin hieman jaloilleni ja elämän syrjään kiinni, vakuutusyhtiö löi ällikällä ja eväsi minulta kaikki korvaukset”, Saana kertoo.
”Ei voi mitenkään järjellä käsittää, että uhrista tehdään syyllinen ja leimataan jopa valehtelijaksi.”
Kaikki alkoi 19. maaliskuuta 2004 kello 2.08 Nelostiellä eli Valtatie 4:llä, Äänekoskella Konginkankaan taajaman alueella. Tuolloin 24-vuotias Saana matkusti tutun työporukan kanssa linja-autossa. Tarkoituksena oli mennä rentoutumaan laskettelureissulle Rukalle.
”Silloin keli oli tosi huono. Päätin alkaa nukkua. Minulla oli kuitenkin sellainen erikoinen ja hyvin vahva tunne siitä, että jotain pahaa tapahtuu, ajamme kolarin”, Saana muistelee.
Sen jälkeen hänen seuraava muistikuvansa on totaalisen sekasorron keskeltä.
”Havahduin tajuttomuudesta ja tajusin makaavani bussin lattialla. Ympärilläni oli verisiä ruumiita ja joka puolella oli penkkejä ja tavaroita.”
Saana näki paikalla jo pelastushenkilökuntaa. Hän sai pinnistettyä voimansa äärimmilleen ja kampesi itsensä istumaan.
”Luulin ensin, että olemme meren jäällä ja sitten minulle tuli hirveä paniikki päästä ulos bussista.”
Ihmeellistä kyllä, Saana pääsi liikkumaan jonkin verran, vaikka myöhemmin selvisi, että hänen kehossaan oli yli 20 murtumaa selkärankaa myöden ja toinen keuhko oli puhjennut.
”Muistan ihmetelleeni, että miksi oikea käteni ei liiku. En tietenkään tajunnut siinä shokkitilassa, että käteni oli lähestulkoon palasina. Olin yltä päältä veressä ja naamani oli täynnä lasinsirpaleita. Sitten päässäni alkoi selventyä, että nyt on ajettu todella paha kolari.”
Paikalle saapuneet ambulanssit ryhtyivät nopeasti kiidättämään elossa olevia sairaalaan hoitoon ja tutkimuksiin.
Paperirullat ruhjoivat
Uutinen maamme historian vakavimmasta tieliikenneturmasta alkoi levitä kaikkialle eri tiedotusvälineisiin hyökyaallon lailla. Kävi ilmi, että tilausbussi, jossa oli kuljettajan lisäksi 36 matkustajaa, oli törmännyt Äänekosken Konginkankaalla vastaan tulleen rekka-auton heittelehtivään perävaunuun. Onnettomuuspaikalla tien pinta oli vasta sataneen veden vuoksi kirkasta jäätä.
Törmäyksen seurauksena rekan perävaunussa olleet viisi lähes tuhannen kilon painoista isoa paperirullaa jyräsivät sisään bussin etuosasta ja mursivat kaiken tielleen osuneen. Onnettomuustutkintakeskuksen ja poliisin julkisuuteen myöhemmin antamista kuvista käy ilmi törmäyksen voimakkuus: massiiviset paperirullat ruhjoivat bussin lähestulkoon tunnistamattomaksi peltiromukasaksi.
Sairaalassa paljastui, että katkenneet kylkiluut olivat puhkaisseet toisen keuhkon. Selkärangasta oli murtunut kolme nikamaa ja lisäksi solisluu, lapaluu ja osa sormista olivat murtuneet.
Selkärankaa tuettiin rautakehikolla, ja Saanaa lääkittiin morfiinilla ankarien kipujen vuoksi.
Fyysisen kivun lisäksi Saanan psyyke voi myös erittäin huonosti. Magneettikuvauksissa neuropsykologisissa tutkimuksissa hänellä todettiin aivovamma.
Pyörätuolissa hautajaisiin
Aluksi Saana oli vuoteenomana, lähes liikuntakyvyttömänä. Turmassa selviytyneille ei heti kerrottu menehtyneistä mitään.
”Muutaman päivän kuluttua minua sairaalassa katsomassa käynyt ystävä kertoi työkaverini kuolleen. Osallistuin muutaman viikon kuluttua hänen hautajaisiinsa pyörätuolissa istuen. Itkin siellä taukoamatta. Päässäni pyöri pitkään koko ajan ajatus, että miksi juuri hän menehtyi, miksi en minä.”
Pitkien viikkojen kuluessa vammat alkoivat vähitellen parantua. Pahimipien kipujen hellittäessä sisukas Saana alkoi kaivata takaisin silloiseen työhönsä. Hän toimi esimiestehtävissä suuren teleoperaattorin palveluksessa.
”Kun lopulta pääsin takaisin töihin, alku meni hyvin ja kaikki tuntui palaavan normaaliksi. Sitten aloin kokea sekavuutta ja jatkuvaa todella syvää väsymystä. Koin myös näköhäiriöitä ja puheen tuottamisen ja ymmärtämisen vaikeuksia.”
Terveysongelmien vuoksi Saana joutui pitämään useita sairauslomia. Lopulta hänen oli jäätävä kokonaan pois töistä.
”Rahat loppuivat. Jouduin muuttamaan vanhempieni luokse ja lainaamaan heiltä rahaa tullakseni toimeen. Vasta sitten minulle kerrottiin, että olen oikeutettu saamaan korvauksia liikennevakuutuksesta. Siitä alkoikin sitten ihan uusi maanpäällinen helvetti!”
Saana kertoo, että vakuutusyhtiö ei suostunut hyväksymään hänellä jo todettua aivovammaa oireiden syyksi, eikä myöntänyt tapaturmaeläkettä.
”Lääkärin mukaan vammani eivät johtuneet onnettomuudesta, vaan olin jotenkin aiheuttanut ne itse.”
Alkoi lähes seitsemän vuotta kestänyt oikeustaistelu.
”Eräässä vaiheessa olin jo niin väsynyt, että aloin kyseenalaistaa elämäni jatkamista”, Saana kertoo.
”Onneksi vanhempieni ja hyvän asianajajan tuella sain voimia jatkaa elämää ja taistelua oikeuksieni puolesta.”
Tietoa uhreille
Viisi vuotta onnettomuuden jälkeen, vuonna 2009, Saana pääsi Kelan kuntoutukseen. Liikennevahinkolautakunnan suosituksella hän sai lopulta tapaturmaeläkkeenkin vuonna 2011.
”On vieläkin hyvin vaikea uskoa, että nykymaailmassa joutuu kohtaamaan tällaista kohtelua vakuutusyhtiöltä”, Saana tuhahtaa.
Nykyään Saana toimii kokemusasiantuntijana ja opastaa tapaturmien uhreja. Hän luennoi terveydenhuolto- ja pelastusalan ammattilaisille kokemuksistaan ja on kirjoittanut myös Rekan alle jäänyt -nimisen kirjan.
”Kuinkahan moni vakuutusyhtiöitä vastaan taistelut uhri on päätynyt pilven reunalle oman käden kautta, kun voimat ovat vain loppuneet kesken?”
Saana tietää, että onnettomuudesta selviytynyt on usein hajalla fyysisesti ja henkisesti. Seuraavaksi edessä on vakuutusyhtiön lakimiesarmeija. Lähes poikkeuksetta vakuutusyhtiöiden lääkärit tekevät päätökset tapaamatta uhria.
Saana kiteyttää, että erään amerikkalaisen tutkimuksen mukaan vakuutusyhtiöt tyrmäävät keskimäärin kolmanneksen sinne tulleista korvaushakemuksista katsomattakaan niitä.
”Monet jättävät asian siihen, koska eivät jaksa lähteä pitkään ja hyvin kalliiseen oikeustaisteluun. Ja sitten on vielä se pelko, että sen oikeustaistelun häviää.”
Saana kertoo keskustellueensa Suomessakin monen sellaisen uhrin kanssa, jolta kamppailu vakuutusyhtiötä vastaan on vienyt kaiken, toimeentulon, kodin… kaiken.
Saana kertoo saaneensa äärimmäisen hyvää ja kannustavaa palautetta toiminnastaan pitää ääntä vakuutusyhtiöiden tavasta toimia.
”Tärkeää on levittää tietoa siitä, mikä vakuutuslakipykäläviidakko uhrilla on edessään sen lisäksi, että hän joutuu kamppailemaan terveytensä kanssa. Ensimmäinen ohjeeni on, että ilman todella pätevää lakimiestä on turha taistella niin sanotusti tuulimyllyjä vastaan. Ja se taas on hyvin kallista.”
Saana on käynyt puhumassa myös poliitikoille onnettomuuden uhrien surkeasta asemasta vakuutusyhtiöiden edessä.
”Heidän vastauksensa asiaan on kuitenkin ollut vain se, että asia on tiedossa, mutta keinot muutokseen ovat vähäiset, jopa lähes olemattomat.”
Saana aikoo tehdä tosissaan töitä sen eteen, että tähän asiaan saataisi muutos lakipykäliä myöten.
”Uskon jääneeni juuri siksi henkiin, että voin työstää tähän ongelmaan ratkaisun. Se vie aikaa, mutta ensin pitää kylvää siemenet, josta kasvu alkaa. Olen puhunut ongelmasta monille eri alojen oppilaitoksissa opiskeleville nuorille, sillä heistä kasvaa huomispäivän päättäjiä.” l
Kommentit
Oma kommentti