Mari Helminen ajautui helluntaiseurakuntaan osallistuessaan alakouluikäisenä helluntailaiseen lastenkerhoon. Myöhemmin tiukat säännöt ja kasteelle painostaminen murensivat mielenterveyden. Erityisen pelottavia olivat kokoukset, joissa demoneita ajettiin ulos ”riivatuista” ihmisistä.
Mari kertoo painetussa Hymyssä tarinansa. Kaikki alkoi lastenkerhosta.
Teini-iässä Mari alkoi tuntea helluntaiseurakunnassa yhä voimakkaampaa painostusta, ja samalla ahdistus kasvoi. Oli pakko tulla uskoon, mitä se sitten olikaan. On selvää, että nuori ihminen haluaa kuulua ryhmään, tulla hyväksytyksi. Marista tuntui, että ympärillä muut nuoret saivat ihmeellisiä uskoontulon kokemuksia, näkivät jopa näkyjä. Vaikka Mari kuinka yritti, hän ei kokenut mitään ihmeellistä. Rukoileminenkin tuntui oudolta ja kankealta.
– Koin siis olevani huono uskovainen. En riittänyt. Olin epäkelpo. Tunsin ahdistusta ja häpeää. Kun puhuin asiasta, minun vain käskettiin rukoilla enemmän. Se oli kaikkeen vakiovastaus. Rukoile! Rukoile! Rukoile! Mari kertoo painetussa lehdessämme.
Helluntailaiset pyrkivät Marin mukaan koko ajan uudelle tasolle, paremmiksi uskovaisiksi. Mari otti kasteen, ja hän totesi kasteen jälkeen päässeensä toki uudelle tasolle:
– Alemmalle. Enhän kokenut mitään suurta. Turhautuneena ja tuskaisena ihmettelin, että miksi tämä juttu ei toimi minulle, vaikka yritin.
Pelottavimpia olivat ne tilaisuudet, joissa ajettiin ulos saatanaa ja demoneita riivatuista ihmisistä. Ihmiset sätkivät ja käyttäytyivät eläimellisesti. Mari uskoo, että ihmiset kärsivät mielenterveysongelmista.
Mari päätyi lopulta terapiaan, ja sitä kautta hän kokee saaneensa elämänsä takaisin.
-Käyn edelleen terapiassa. Olen saanut hyvän työpaikan, onnellisen parisuhteen ja tasapainoisen elämän, Mari hymyilee. Helluntailaisuus on mennyttä elämää.
Juttu on luettavissa kokonaisuudessaan painetusta Hymy-lehdestä.
Kommentit
Oma kommentti