Pioneeri Bruno taltutti venäläisvangin hakaneulalla!

Koivisto, Krivin asema, Vammelsuu. Kaikki kolme legendaarisia taistelupaikkoja sotiemme ajalta. Pioneeri Bruno Averla kahakoi niissä kaikissa ja viimeksi mainitussa haavoittui vaikeasti.

TEKSTI MIKA KATAJALA KUVAT MIKA KATAJALA JA BRUNO AVERLAN KOTIALBUMI

Kaunialan sairaalassa, entiseltä nimeltään Kaunialan sotavammasairaala, sotiemme veteraaneilla on hyvä olla. Laadukas hoito, kauniit avarat tilat ja runsas virkistystoiminta takaavat sen, minkä itsenäisyytemme pelastaneet vanhukset ansaitsevat.
Bruno Averla, 96, on asustanut Kauniaisissa omassa huoneessaan kuusi vuotta ja viihtyy erinomaisesti. Eturintamalla haavoittunut Bruno naureskelee toimittajalle, että kyllä nyt on eroa, kun muistelee kiivainta sotatalvea; lunta oli metri, pakkasta yli 40 astetta ja koko ajan takaraivossa pelko, koska vihollisen luoti löytää maaliinsa.
– Täällä on niin hienoa olla. Mukavia kavereita ja tosi hyvää ruokaa. Viime itsenäisyyspäivä oli mieleenpainuva. Menin tuosta huoneeni ovesta käytävään, niin juuri sillä kohtaa oli iso nippu kenraaleita vierailulla. Oli suomalaista, venäläistä ja japanilaista. Kaikki ne minulle alkoivat tarjota kättä ja olin minä poika hämilläni. Se lentokenraali Jäämeri (Kim Jäämeri, ilmavoimien komentaja, kenraalimajuri) etenkin oli kovin kohtelias ja mukava mies, Bruno hymyilee.

Bruno Averla on luovutetun Karjalan poikia. Hän syntyi Karjalankannaksella Kivennavalla nelilapsiseen perheeseen. Pientila ei leveää leipää tarjonnut ja koulun jälkeen 16-vuotias Bruno lähti Lappeenrantaan kalkkitehtaaseen töihin. Vuoden kuluttua nuorukainen suuntasi tiensä aina pääkaupunkiin saakka ja lopulta Helsingissä Bruno sodan jälkeisen työ- ja perhe-elämänsä ajan asuikin.

Miehikkälään

Palataan ajassa taaksepäin ja Suomen kohtalon vuosiin. Vuonna 1939 Bruno astui armeijan harmaisiin ja hänet määrättiin pioneerikoulutukseen Korialle. Brunon mukaan siellä opetettiin lyhyessä ajassa tehokkaasti heittelemään kranaatteja ja roplaamaan miinojen kanssa.
– Talvisota syttyi ja meidät vietiin Miehikkälään tammikuussa 1940. Niillä kulmilla oltiin aina maaliskuun puolivälille, jolloin talvisota päättyi ja alkoi välirauha. Talvisodassa me muiden pioneerien kanssa pääasiassa miinoitettiin teitä ja touhuttiin räjähteiden kanssa, Bruno muistelee sotatiensä alkua. 

Välirauhan alussa Brunon sotatie johti Hämeenlinnan hevossairaalaan. Nuorelle pioneerille olikin luvassa melkoinen yllätys, nimittäin pian hän huomasi olevansa yksi marsalkka Mannerheimin hevosen hoitajista. Ilman mitään sen kummempaa koulutusta alalle.
– Olin siellä muutaman kuukauden. Se oli leppoisa homma, oltiin siellä kuin herrat ja ylhäisyydet. Mannerheim ja useat tunnetut kenraalit kävivät ratsastelemassa ja me pidimme huolta hevosten jaloista ja annettiin niille parhaat jauhot ja kaurat. Mannerheimin hevosella oli oma yksityispilttuu.

– Mannerheimille vietiin aina hevonen viereen, se olikin hieno isokokoinen vaaleanruskea ratsu. Marsalkan kertaratsastukset olivat aika lyhyitä, sellaiset 10–15 minuuttia kerrallaan. Mannerheim ei koskaan puhunut mitään, jos rumasti sanoisi, niin hän oli töykeä ukko. Kenraalit sitä vastoin olivat mukavia ja juttelivat usein paljonkin.

Jatkosota

Välirauha päättyi ja kesäkuussa 1941 alkoi jatkosota. Bruno komennettiin ensin Kannakselle ja sieltä Karhumäelle. Hän taisteli Maaselän kannaksella Krivin aseman seuduilla. Bruno kuului 3. prikaatiin eli niin kutsuttuun Siniseen prikaatiin ja sen pioneerikomppaniaan. Prikaatia johti kahteen eri otteeseen maineikas soturi, eversti Kai Savonjousi.
Brunon tulikaste Krivillä oli mieleenpainuva:
– Oltiin sadan metrin päässä asemasta ja laitettiin teltta pystyyn. Juuri kun kaikki oli valmista, tuli ankara tykistökeskitys. Teltta lensi riekaleina taivaalle! Onneksi kukaan ei ollut ehtinyt mennä telttaan sisälle.

Tökkäsi hakaneulalla persuksiin

Bruno sanoo, että häntä ei rintamalla kiinnostanut natsojen (sotilasarvojen) ja prenikoiden (kunniamitalien) kerääminen. Soturi hän sen sijaan oli, kunnon suomalainen jermu. Siitä kertoo sekin, että hän sai kaksi eri kertaa kahden viikon kuntoisuusloman vangin sieppaamisesta. Ensimmäinen tapaus oli osittain koominenkin.
Brunon nuori elämä oli hiuskarvan varassa Krivin aseman lähellä vanginsieppausreissulla. Vuorokautta aikaisemmin kolme sotilasta oli lähtenyt suorittamaan samaa tehtävää ja kukaan heistä ei palannut elävänä takaisin. Sama kohtalo oli hyvin lähellä Brunollakin.
– Meitä oli kolmen miehen porukka ja minä olin mukana pioneerina siksi, ettei menty miinoihin. Siirryimme Neuvostoliiton puolelle ja sen muistan, että oli helvetin kylmä ja paljon lunta.
– Yhtäkkiä aseveli Salo huusi, että nyt tulee yksi! Ja samassa korjasi, että niitä tulee enemmänkin. Minä karjaisin, että tulkoon vaikka pataljoona, tapeltava on. Te ammutte muut ja minä otan yhden vangin. Huusin ensimmäiselle vihollissotilaalle ”stoi”! Ei uskonut, vaan alkoi kaivaa kivääriä selästään. Hän sai sen käteensä ja minä hyppäsin eteen. Otin piipusta kiinni juuri kun vihollinen laukaisi aseensa. Luoti meni päänahkaa pitkin ja poltti tukan.

Homma meni käsikähmäksi.
– Minulla oli sotasaaliiksi saatu ryssän Tähti-pistooli ja kalautin sillä äijää takaraivoon. Se olikin todella suurikokoinen ilmestys, kuin karhu. Ukko kaatui hangelle pitkin pituuttaan. Sillä aikaa aseveljet olivat tehneet selvää muista vihollissotilaista.

– Yritimme nostaa kaksimetristä jättiläistä jalkeille, mutta ei siitä mitään tullut. Sitten keksin ottaa lumipu
vustani ison hakaneulan ja tökkäsin sillä äijää toiseen perskannikkaan. Johan nousi ylös kuin vieteri ja niin saimme hänet mukaamme, käveli kiltisti omin jalon, Bruno muistelee kuntoisuusloman tuonutta vanginsieppausreissua.

Sotasaaliina Tähti-pistooli

Äsken Bruno kertoi sotasaaliiksi saamastaan Tähti-pistoolista. Se tapahtui erikoisella tavalla. Bruno taisteli hyökkäysvaiheessa Kannaksen Pienperossa, mikä sijaitsi Viipurista Koiviston suuntaan. 
– Olimme Haapasen Urhon kanssa syömässä suon reunassa marjoja, kun yks kaks montusta nousi kolme ryssää kädet pystyssä. Yksi heistä oli oikein politrukki (poliittinen komissaari neuvostoarmeijassa). Hän työnsi minulle käteen Tähti-pistoolinsa ja toiset kaksi antoivat Urholle kiväärinsä.
– He halusivat antautua. Veimme heidät komppaniaan ja taas tuli kuntoisuuslomaa vankiensieppauksesta, tosin tällä kertaa kovin helposti. Upseerit olivat mielissään, kun vankien joukossa oli oikea politrukki, Bruno hymyilee.

Sallaan

Seuraavaksi Bruno siirrettiin muutamaksi kuukaudeksi Sallaan saksalaisten aseveljien pariin. Aika siellä oli rauhallista ja meni ilman kahakointia. Bruno kertoo, että saksalaisten kanssa syötiin ja juotiin hyvin.
– Ammuimme variksia ja kerroimme saksalaisille, että ne ovat erittäin hyviä lintuja. Niitä vaihdoimme konjakkiin ja kaikki olivat tyytyväisiä. Vihollisellahan oli tarkoitus tulla Sallasta läpi ja katkaista Suomi kahtia, mutta onneksi se jäi vain haaveeksi, Bruno kertoo.

Karjalankannaksen suurhyökkäys

Kesällä 1944 vihollinen aloitti massiivisen suurhyökkäyksen Karjalankannaksella. Bruno oli siirretty Sallasta juuri sinne. Veteraani muistelee, kuinka taivas oli lentokoneita täynnä. Joka puolella oli kauhea rytinä ja jyske. Nuori soturi katsoi Kannaksella monta kertaa kuolemaa silmästä silmään, mutta onni oli myötä. 
Haavoittuminen tapahtui Vammelsuussa, mikä oli jatkosodan toisen puolustuslinjan eli VT-linjan (Vammelsuu-Taipale) eteläinen päätepiste. Taistelujen melskeessä Bruno jäi asetoveriensa kanssa vihollisen väliin.
– Olin nuoren vänrikin kanssa samassa juoksuhaudassa, kun alkoi sataa vihollisen räjähtäviä luoteja. Sain osumia molempiin olkapäihini ja toiseen käteeni. Meidät molemmat onnistuttiin lopulta pelastamaan ja saamaan hoitoa Vaasan sotilassairaalassa. 

Vuodet sodan jälkeen

Brunolla oli edessä pitkä kuntoutuminen haavoittumisensa jälkeen.

– Kului useita kuukausia, ennen kuin käsi alkoi liikkua, eikä siitä koskaan enää entisenlaista tullut. No, henkikulta säilyi pitkästä retkestä huolimatta. Olin sodassa 4 vuotta 9 kuukautta ja 28 päivää, Bruno sanoo ajanjaksoa mistään tarkistamatta. Sen verran hyvin aika syöpyi nuoren miehen mieleen.
Sota loppui ja Bruno teki elämäntyönsä Helsingissä muovialalla työnjohtajana. Bruno on ollut kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisestä lyhyemmästä liitosta syntyi poika. Jälkimmäinen liitto Ailin kanssa kesti 54 vuotta.

Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2017. Hymy.fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.