Monille tuntematon kenraalimajuri Einar Mäkinen komensi jatkosodan ratkaisuhetkillä keskellä puna-armeijan suurhyökkäystä Ilomantsin viimeisissä taisteluissa Suomen suurinta sotatoimiyhtymää. Mäkinen tuli tunnetuksi vaatimattomuudestaan ja antoi kunnian mieluummin muille kuin itselleen. Mannerheim luotti Mäkiseen kuin vuoreen.
Teksti: Mika Katajala kuvat: SA-kuva-arkisto
Sotamarsalkka Carl Gustaf Mannerheim toimi Suomen armeijan ylipäällikkönä niin talvi- kuin jatkosodassakin. Marski, millä nimellä soturimme häntä kutsuivat, oli tarkka luottomiehistään. Hännystelijöistä riitti Mikkelin Päämajan liepeillä jonoiksi asti, mutta vain harva pääsi marsalkan pieneen lähipiiriin.
Mannerheimin luottomiehiksi on yleisesti mainittu neljä kenraalia. Jalkaväenkenraali Erik Heinrichs oli jatkosodan aikana Yleisesikunnan päällikkö ja oli ylipäällikön yksi tärkein sotilaallinen neuvonantaja. Mannerheim ja juuri Heinrichs olivat ainoat 1-luokan Mannerheim-ristin saajat.
Ritareiksi nimitettiin koko sodan aikana vain 191 soturia, neljä heistä sai Mannerheim-ristin kaksi kertaa. Heinrichsin lisäksi Mannerheimin luottomiehiksi on laskettu kenraalimajuri Erkki Raappana, joka kunnostautui 14. divisioonan komentajana ja armottomana korpisoturina. Jalkaväenkenraali Paavo Talvela oli ehdottomasti Mannerheimin lähintä piiriä. Hänet tunnettiin innokkaana ja energisenä hyökkäyssodan kannattajana.
Kun ylipäällikkö tarvitsi tiukkoihin tilanteisiin sodanjohtajaa, hän määräsi tehtävään usein kenraaliluutnantti Lennart Oeschin. Juuri hänet on mainittu yhtenä Karjalan kannaksen puolustussodan pelastajana kesällä 1944 vihollisen ankaran suurhyökkäyksen tulihelvetissä.
Yksi nimi puuttuu näistä luottomiesten listauksesta ja hän on jääkärikenraaliluutnantti Einar Nikolai Mäkinen. Sotahistorioitsija, yleisesikuntaeversti Matti Koskimaa on todennut, että Einar Mäkinen johti ankaran viivytyssodan taitavimmin kaikista armeijakunnan komentajista.
Lakimies ja soturi
Einar Mäkinen syntyi vuonna 1895 Maariassa maanviljelijän perheeseen. Nuorukainen kirjoitti ylioppilaaksi Turussa ja jatkoi opintojaan Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa ja suoritti ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1934 ja pääsi saman tien auskultantiksi Turun hovioikeuteen. Tätä ennen oli ehtinyt jo tapahtua paljon Einarin elämässä.
Niin kuin moni muukin Einarin ikätoveri, hän lähti vapaaehtoisena Saksaan jääkärikoulutukseen vuonna 1916 ja otti osaa ensimmäisen maailmansodan taisteluihin tunnetuissa taisteluissa Saksan itärintamalla, muun muassa Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Jääkäri Mäkinen palasi Suomeen lokakuussa 1917 aselaiva Equityn kyydissä.
Suomessa kiehui, kun punaiset ja valkoiset ottivat vuonna 1918 yhteen verisessä sisällissodassamme. Esimiehet havaitsivat nuoren miehen sotilastaidot jo varhain, sillä Einar ylennettiin nelisen kuukautta kestäneen sisällissodan aikana suoraan rivijääkäristä luutnantiksi.
Tuolloin 22-vuotias Einar taisteli ensin Pohjanmaalla, sitten Oulussa ja osallistui lopulta Tampereen valtaukseen, minkä yhteydessä haavoittui maaliskuun viimeisenä päivänä vuonna 1918. Sisällissota oli ohi ja seuraavina vuosina Einar Mäkinen toimi muun muassa komppanianpäällikkönä ja pataljoonan komentajana.
Sen jälkeen nousujohteisella uralla oli vuorossa esikuntatehtäviä ja sotataktiikan opetusta Sotakorkeakoulussa. Juuri näihin aikoihin Mäkinen suoritti armeijapalveluksensa yhteydessä loppuun oikeustieteen opintonsa. Valmistuttuaan vuonna 1934 tuore lakimies ylennettiin everstiksi vasta 39-vuotiaana ja hän siirtyi töihin puolustusministeriöön.
Mannerheim kiitteli
Talvisota syttyi Neuvostoliiton provosoimalla rajavälikohtauksella eli niin sanotuilla Mainilan laukauksilla marraskuun 26. päivänä vuonna 1939. Siitä vain neljän päivän kuluttua sodan syttyminen oli tosiasia.
Heti talvisodan alettua Einar Mäkinen sai kontolleen tärkeän tehtävän, sillä hänelle annettiin johdettavakseen Suomen armeijan Päämajan järjestelyosasto.
Osasto oli aluksi Mikkelin keskustassa, mutta tammikuun 1940 alkupuolen kovien pommitusten jälkeen järjestelyosasto päätettiin siirtää Kyyhkylän kartanoon.
Maaliskuun puolivälissä 1940 alkoi välitauhan aika, kunnes vihollisuudet Suomen ja Neuvosliiton välillä puhkesivat uudelleen kesäkuussa 1941. Eversti Einar Mäkinen sai siirron Mikkelin Päämajasta rintamajoukkoihin, kun jatkosotaa oli käyty vain kuukauden verran.
Hän saikin ison postin hoidettavakseen, sillä Mäkinen nimitettiin vasta perustetun I armeijakunnan komentajaksi. Tämä Mannerheimin päätös sai monet nimitystä ja ensimmäistä rintamakomennustaan jatkosodassa odottaneet kenraalit takajaloilleen. Mäkisen komentajaksi valitseminen oli nimittäin jättimäinen yllätys. Se yksin oli jo selkeä viesti siitä, että eversti Einar Mäkinen oli todellakin ylipäällikön luottomies sodan johtamisessa.
Alkoi Suomen hyökkäysvaihe ja Mäkisen joukot tekivät selvää jälkeä ankarissa taisteluissa puna-armeijaa vastaan Laatokan Karjalassa ja Kannaksen itäosissa. Armeijakunnan soturit valtasivat Sortavalan kaupungin ja motittivat vihollisen Rautalahden vesiperämottiin.
Kun tämä vaativa offensiivi oli suoritettu, Einar Mäkinen johti joukkonsa hyökkäämistä Valkjärven kautta Lipolaan ja Rautuun. Tarkkaakin tarkemmalta ylipäälliköltä ei tietenkään jäänyt huomaamatta nämä erinomaista tulosta tuoneet operaatiot.
Niinpä Mannerheim kävi rintamalla henkilökohtaisesti kiittämässä Mäkistä syyskuun puolivälissä 1941. Lyhyesti ja ytimekkäästi ylipäällikkö totesi: ”Kiitän suurista saavutuksista ja loistavasti suoritetuista operaatioista.” Asiaa ei suinkaan ohitettu pelkästään ”kauniilla kiitoksilla”, sillä vain kolme viikkoa myöhemmin Einar Mäkinen ylennettiin kenraalimajuriksi.
Vielä kerran
Suomi saavutti tavoitteensa hyökkäysvaiheessa ja niin alkoi asemasotavaihe eli rintamalinjat pysyivät paikoillaan. Vuonna 1942 Mäkinen nimitettiin V armeijakunnan komentajaksi ja joukko-osasto taisteli Aunuksen itäosissa.
Vuotta myöhemmin kenraalimajuri Mäkinen siirrettiin rintamajoukoista kotirintamalle ja hänet nimitettiin Valtakunnan työvoimapäälliköksi Kulkulaitosten ja Yleisten töiden ministeriöön. Mäkinen ehkä itsekin jo luuli, että hänen toimintansa rintamalla olivat nyt siinä, mutta niin ei kuitenkaan käynyt.
Kesäkuussa 1944 puna-armeija aloitti massiivisen suurhyökkäyksensä Karjalan kannaksella, missä Suomi taisteli kynsin hampain itsenäisyytensä puolesta. Kenraalimajuri Einar Mäkistä tarvittiin jälleen rintamalla. Mannerheim sijoitti luottokenraalinsa II armeijakunnan komentajaksi Maaselkään. Hän sai tehtäväkseen vetää joukot torjuntataistelujen myötä takaisin Ilomantsin tasalle.
Jälleen kerran Einar Mäkinen onnistui osin epätoivoiseltakin näyttäneessä tehtävässään. Ilomantsin taistelut kestivät reilut kaksi viikkoa ja suomalaiset soturit saivat pysäytettyä vihollisen vyöryn.
Neuvostoliiton tappiot oli 3200 kaatunutta ja tuhansia haavoittuneita. Suomalaisia kaatui 277 ja haavoittui 1388. Eipä jäänyt epäselväksi kumpi osapuoli hallitsi sotataidot paremmin…
Jatkosota päättyi syyskuun alussa 1944 ja Einar Mäkinen toimi Pääesikunnan päämajoitusmestarina ja yleisesikuntapäällikön sijaisena vuoteen 1946 saakka, jolloin sotasankari erosi vakinaisesta palveluksesta ja ryhtyi Parava Oy:n toimitusjohtajaksi.
Vieläkin on ihmetelty, miksei Einar Mäkistä nimitetty jatkosodan aikana suurista mainetoistaan huolimatta Mannerheim-ristin ritariksi. Syyn siihen tietää yksin vain marsalkka Mannerheim.
Tunnettu sodanjälkeinen asekätkentäjuttu koski kenraali Mäkistä. Armeijasta erottuaan hänet pidätettiin vuoden ajaksi epäiltynä osallisuudesta asekätkentään. Lopulta kaikki Mäkistä vastaan nostetut syytteet hylättiin. Jääkärikenraaliluutnantti Einar Mäkinen kuoli vuonna 1964 ja hänet on haudattu Suomen Kaartin hautausmaalle.
Einar Mäkisen rooli Mannerheimin luottomiehenä jatkosodan aikana kävi selväksi kaikille viimeistään helmikuussa 1951. Tuolloin Mäkinen oli Mannerheimin hautajaisissa yksi yhdeksästä kenraalista ylipäällikön arkkua kantamassa Suurkirkosta tykkilavetille. Se saateltiin kenraalien avulla Hietaniemen hautausmaalle asti.
Kommentit
Oma kommentti