Oulaistelainen Taneli Makkonen toimi rintamalinjan takana radiosähköttäjänä. Jatkosodan veteraani sanoo käskyjen kulkeneen salasanomina, joiden purkamiseen tarvittiin sekä aikaa että onnea.
Teksti Anne Anttila kuvat anne anttila ja sa-kuva
Sotaveteraani Taneli Makkonen, 92, pyytelee ensitöikseen anteeksi hidasta liikkumistaan ja pahoittelee, ettei voi auttaa tulijalta takkia päältä.
– Askel ei ole enää yhtä kepeä kuin ennen. Reilun vuoden takaisen reisiluun murtuman takia joudun edelleen turvautumaan keppiin, mutta muuten on elämä kohdellut hyvin. Arki vaimon kanssa sujuu leppoisasti ja ansaituista eläkepäivistä nauttien, veteraani Makkonen kertoo.
Veteraani Taneli Makkonen sanoo olevansa avojalkainen karjalaispoika.
– Lapsuudenkotini sijaitsi Savonlinnan liepeillä ja äidilläni oli vahvat syntymäjuuret Karjalankannaksella. Ehkäpä juuri näiden taustojen ansiosta minustakin varttui välitön ja iloinen karjalaispoika, Makkonen hymyilee.
Taneli Makkonen sanoo kasvaneensa viisilapsisessa maanviljelijäperheessä.
– Minulla on lapsuudestani erittäin hyvät muistot. Kotini oli rakastava ja kannustava. Työn syrjään tartuttiin jo varhain, sillä kahdeksan lypsävän tilalla riitti hommia ikään ja kokoon katsomatta. Ei siinä kyselty eikä kyseenalaistettu työtehtäviä. Kukin teki mitä osasi ja jos ei osannut, niin opeteltiin.
Koti Kannaksella jäi sodan jalkoihin
Talvisota Taneli Makkosella meni kotirintamalla.
– Olin liian nuori palvelukseen, mutta sota vaikutti kuitenkin erittäin syvästi myös meidän perheeseen. Muistan edelleen vahvasti äitini kokeman murheen, kun koti Kannaksella jäi sodan jalkoihin. Tämä ei koskaan unohdu. Ei koskaan, Makkonen sanoo.
Asepalveluksen Taneli Makkonen suoritti vuonna 1943 Santahaminan radiopataljoonassa.
– Jalkaväen peruskoulutusjakso kesti kolme kuukautta ja kouluttajina toimivat rintamalla olleet miehet. Siinä tunsi itsensä poikaseksi, kun etulinjassa ryömineet jermut ottivat ohjat käsiinsä. Mutta koulutus oli äärimmäisen hyvä, tehokas ja ennen kaikkea perusteellinen, Makkonen luonnehtii.
Perusjakson jälkeen Taneli Makkonen siirtyi Suomenlinnaan, jossa hän sai kahden kuukauden pituisen radiosähköttäjäkoulutuksen.
– Päivät olivat tiivistä opiskelua. Niin teoriaa kuin sähkötysharjoituksiakin. Kahden tiiviin koulutuskuukauden aikana suoritin ensimmäisen luokan radiosähköttäjätutkinnon ja tämän myötä sain menolipun Itä-Karjalan sotilashallintopiirin esikuntaan Tuupovaaraan. Tällöin elettiin vuoden -44 kevättä.
– Siellä oli kuitenkin hyvät puhelinyhteydet, joten sähkötystä ei tarvittu.
Radiosähköttäjän ammattitaito oikeuksiinsa
Suomenlinnan ”radiomaisteritutkinnon” suorittanut Makkonen sai kuitenkin jatkokomennuksen Porajärven Himolankylässä oleva vartioasemalle, jossa radiosähköttäjän ammattitaito pääsi täysiin oikeuksiinsa.
– Asema sijaitsi täydessä korvessa. Suomenrajalle oli matkaa 40 kilometriä ja lähimpään puhelimeen, johon pidettiin yhteyttä, oli vastaavasti 25 kilometriä.
Himolankylässä sijaitsevalla vartioasemalla oli joukko rintamapalveluksesta vapautettuja miehiä.
– Näille kuntoisuusluokan B1 ja B2:n miehille oli annettu tehtävä pitää huoli asemasta ja sen ympäristössä olevista siviileistä. Venäläisistä ei ollut välitöntä vaaraa, mutta aina oli mahdollisuus, että paikalle eksyy vihollispartio.
Himonlankylän vartioasemasta tukikohta
Himolankylän vartioasemasta tuli myös radiosähköttäjä Makkosen uusi tukikohta.
– Rehellisesti sanottuna homma oli erittäin leppoisaa. Vahvuutemme oli neljä miestä, mutta päivystimme kuitenkin aina yksin. Yhteydenotot naapuriasemille, pääasiassa Kuutamolahteen, suoritettiin kahden tunnin välein ja samalla vaihtui myös mies.
Yhden päivystäessä, toiset olivat veteraani Makkosen mukaan joko uimassa tai syömässä.
– Vartioasemalla oli hyvä ruokala ja kauhan varressa loistava muonituslotta. Lisäksi aseman vieressä sijaitsi huoltojoukkojen ruokailu. Erityisesti automiehille suunnattu ruokala oli auki ympäri vuorokauden ja lihapullia riitti mukavasti meille radiosähköttäjillekin, Makkonen muistelee.
Vaikka olosuhteet vartioasemalla olivat rauhalliset, niin itse radioviestintä oli Makkosen mukaan kuitenkin haasteellista. Sodanaikainen salaustekniikka perustui niin sanottuun matolaatikkoon ja salauskiekkoon, jonka avulla sanomat pystyttiin purkamaan.
– Tarkkana täytyi olla. Vuoroista täytyi pitää kiinni ja koodikielellä luotujen sanomien tuli olla sisällöltään lyhyitä ja ytimekkäitä. Sisältö oli yleensä tämä: ”Meillä ei mitään sanomaa. Onko Teillä”.
Vaikka sanomat olivat lyhyitä ja sähköttäjille tuttuja, niin koodien purku oli kuitenkin oma taitolajinsa.
– Jokainen viesti täytyi purkaa äärimmäisen tarkkaan. Yleensä tämä tehtiin porukalla, sillä purkaminen oli yleensä aikaa vievää hommaa. Virheisiin ei ollut varaa, sillä jokaiseen viestiin oli piilotettuna sotilaallinen käsky.
Sähköttäjä työssään
Valtaosa radiosähköttäjien viesteistä lähetettiin koodikielellä, mutta joskus sanoma annettiin myös niin sanottuna selväkielisenä.
– Tällöin meidän täytyi olla ehdottoman varmoja, ettei ”linjoilla” ole vihollisen edustajia.
Radioasema, jolla Makkonen tovereineen työskenteli, oli paristokäyttöinen ja heikkotaajuuksinen.
– Kuuluvaisuusalue sähkötyksellä oli 50 kilometriä ja puheella noin 20 kilometriä. Onneksi kahdessa laatikossa olevaa radiota ei tarvinnut kuitenkaan miesvoimin siirrellä, sillä painoa lähettimen sisältävälle kokonaisuudelle kertyi peräti 36 kiloa.
Vartioasemilla olevien radiosähköttäjien arki oli veteraani Makkosen mukaan hyvin kurinalaista ja myös sääntöihin sidottua.
– ”Radiolavan” oli oltava koko ajan miehitetty. Asemaa ei saanut jättää hetkeksikään valvomatta. Tämä oli pidettävä mielessä, vaikka muuten toimintamme oli varmasti rintaman leppoisinta hommaa.
Radiosähköttäjillä oli myös kivääri, vaikka Makkosen kohdalla sen käyttö rajoittui vain hirvenmetsästykseen.
– Vapaa-ajan jokainen sai käyttää parhaalla katsomallaan tavalla. Minä päätin hyödyntää sen muutaman asetoverini kanssa metsästykseen. Olimme niin korvessa, ettei muutamasta laukauksesta ollut kenellekään haittaa.
Muutaman kerran radiosähköttäjien eteen osui jopa hirvi.
– Veimme lihat lotalle ja seuraavat viikot syötiinkin isolla porukalla kunnon lihasoppaa. Automiehetkin olivat mielissään lämpimästä keitosta.
Uraa uurtava maatalousneuvoja
Siviiliin päästyään Makkonen asettui muutamaksi vuodeksi lapsuudenkotiinsa.
– Sodan jälkeinen ajan jakso oli jälleenrakentamista ja siirtolaisten asuttamista. Meilläkin oli 17 kotinsa menettänyttä karjalaista. Ajat olivat vaikeat, sillä kaikki oli säännösteltyä. Jopa rautanaulat olivat kortilla, Makkonen muistelee.
Selviydyttyään pahimman säännöstelyajan ohitse, veteraani Makkonen kävi maamieskoulun ja opiskeli myöhemmin Hyvinkään maatalousopistossa agrologiksi.
– Valmistuttuani päädyin Kerimäelle maatalousneuvojaksi. Sieltä löytyi myös vaimo.
Ajan myötä Makkosen perheeseen syntyi kolme tyttöä, joista yksi menehtyi neljävuotiaana liikenneonnettomuudessa.
Vuonna 1959 perhe asettui Oulaisiin, jossa Taneli Makkonen toimi eläkeikäänsä saakka maatalousneuvojana.
– Koen olevani tavattoman onnekas, kun olen saanut olla terve ja toimia samalla myös unelmieni ammatissa. Työ maaseutuneuvojana ja myöhemmin myös osa-aikaisena maataloussihteerinä oli erittäin opettavaista, mutta samalla myös rakasta. Elämä on kohdellut minua hyvin, veteraani Makkonen muotoilee.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2017. Hymy.fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti