Rintamaveteraani Olavi Hätösen kauhtuneessa sotilaspassissa on rajua taistelupaikkoja: Syväri, Kuuttilahti, Tulemajoki, Lemetti, Loimola… Nuori mies selvisi tulihelveteistä lähes naarmuitta.
Pirkkalassa, Tampereen lähellä asuva 92-vuotias rintamaveteraani Olavi Hätönen on aito Karjalan poika. Vieläkin silmissä on pilkettä yllin kyllin ja nauru herkässä. Siltikin, vaikka alamme muistella Suomen kohtalonvuosia, aikoja, jolloin maamme itsenäisyys oli hiuskarvan varassa.
Olavi Hätönen on kannaksen kasvatti, Heinjoelta kotoisin. Pieni poika pänttäsi päähänsä elämän eväitä Ayräpään koulussa. Jatkosodassa Olavi puolusti sananmukaisesti omaa kotiaan, sillä veteraanin kuumat taistelupaikat olivat juuri Karjalan kannaksella.
– Talvisodassa väki lähti evakkoon Heinjoen kirkolta. Minä jäin työvelvolliseksi. Summan urheat taistelijat kävivät hakemassa maitoa kirkolta ja niinpä vihollinen ampui sinne usein rankkoja tykistökeskityksiä. Myös desantteja vihollinen pudotteli alueelle ahkerasti.
– Kun Summa murtui, minä lähdin hevosella evakkoon ja matka jatkui aina Perniöön saakka eli melkein Hankoon. Lähtöpäivänä oli 42 astetta pakkasta ja voit olla varma, että matka hevosella sinne asti oli pitkä ja raskas.
Vastaanotto Etelä-Suomessa ei ollut karjalaispojalle hääppöinen.
– Ensimmäinen kommentti, minkä perille päästyäni kuulin, oli: ”Mitä saatana sä ryssä tänne tulit!”
Syksy 1941
Syksyllä 1941 Hätösen pojalle koitti varusmiespalvelus. Kolmen kuukauden koulutus Riihimäellä teki nuorukaisesta jalkaväkimiehen. Kasarmilta tie vei sotilaan härkävaunulla Nurmoilaan ja siellä porukka jaettiin.
Olavi sijoitettiin Rajajääkäripataljoonaan ja se komennettiin Syvärille saakka. Kuuttilahdessa, Syvärin rannalla, vierähti kuukausi. Rajajääkäripataljoonat oli koottu taitavista taistelijoista ja heitä pidettiin Suomen armeijan valiojoukkoina.
Jääkäri sai tulikasteensa Laatokan jäällä. Olavi oli hiihtämällä partioimassa ja varmistamassa Laatokan rantaa. Veteraani sanoo, että mukana oli myös joitakin saksalaisia harjoittelemassa talvista sodankäyntiä.
– Yhtenä yönä nähtiin suksen jäljet ja pian yli 70 kirgiisisotilasta tuli jonossa kohti. Alkoi kova taistelu ja meidän kranaatinheitin tuli oli kohdallaan. Vihollinen yritti kaivautua jäällä lumihankeen, mutta me väijyimme heitä tehokkaasti.
– Osamme saimme mekin, sillä vihollisen lentokone ohjasi heidän tykistötultaan suoraan päällemme. Ihme, että pääsin tulesta pois ilman naarmuakaan, Olavi Hätönen muistelee ensi kosketustaan rajuun taisteluun.
Olavi Hätönen muistelee, että Syvärillä erässä vaiheessa asemat olivat niin lähellä toisiaan, että vihollisen monttuun pystyi heittämään käsikranaatin. Paikkaa kutsuttiin Iloiseksi kulmaksi.
– Heti kun periskooppia nosti juoksuhaudan yläpuolelle, vihollinen päräytti sen pirstaleiksi. Vihollinen huuteli omalta puoleltaan kannustavia kutsuja: ”Tulkaa tänne Suomen sotilaat, täällä on viinaa ja naisia!”
– Komeaa musiikkiakin soittivat ja usein muistivat ilmoittaa ennen kovaa tykistökeskitystä, että nyt teille tulee pojat hieman raskaampaa musiikkia… Vankeja otettiin puolin ja toisin. Oli se näky, kun vihollisvankia vedettiin eteenpäin ja suuhun oli pistetty puukapula.
Jatkosodassa asemasotavaihetta kesti pitkään. Miehiä päästettiin kotilomalle neljä kuukauden välein. Olavi tosin joutui odottamaan ensimmäistä lomaansa peräti kahdeksan kuukautta.
– Se vaihe oli paljon sellaista oleilua. Toki pienempiä taisteluita käytiin ja partiointia suoritettiin.
Aarne Rautasalo
Mieleen on jäänyt erityisesti Jääkäripataljoonan silloinen komentaja, majuri Aarne Rautasalo.
– Siinä oli hieno upseeri, ei tapattanut järkevällä ja rauhallisella johtamisellaan miehiään turhan päiten. Nimittäin sellaistakin taistelutilanteissa silloin tällöin tapahtui. Minunkin kohdalleni tuli vastaava tilanne.
– Juuri koulusta tullut nuori vänrikki puhkui intoa ja määräsi minut tunnustelijaksi aivan varmaan itsemurhatehtävään. Tottelin aina määräyksiä, mutta silloin karjaisin, että saatana, en varmaan mene, se on varma kuolema! Eipä siitä sen jälkeen enempää puhuttu, kaipa hän itsekin tajusi, kuinka järjetön määräys oli, Olavi kertoo.
Olaville sattui jatkosodan aikana useita läheltä piti –tilanteita, mutta kuin ihmeen kaupalla henkikulta varjeltui. Olavi kertoo vielä kaksi mieleen ikuisesti syöpynyttä tilannetta. Toinen pisti nuoren soturin jo rukoilemaankin.
– Pisikankaalla maattiin männikössä, kun vihollinen tulitti meitä ankarasti pikakivääreillä. Meitä oli kaksi ryhmää ihan liki toisiamme. Yhtäkkiä toisen ryhmän kaikki kahdeksan sotilasta nousivat yhtä aikaa ylös ja samalla sekunnilla vihollisen konekivääri pyyhkäisi sarjan ja jokainen ryhmän sotilas kuoli siihen paikkaan, muutaman metrin päässä minusta.
Vihollisen suurhyökkäyksen aikana kesällä 1944 Olavi oli muutaman jääkärin kanssa siirtymässä polkupyörällä seuraavaan taistelupaikkaan.
– Vihollisen maataistelukone havaitsi meidät ja syöksyimme viereiselle suolle ja iskimme maihin. Kone ei hellittänyt ja niin kävi, että kummaltakin puoleltani kaatui aseveli. Maataistelukoneen syöksyillessä rukoilin ääneen. Sekö sitten auttoi, en tiedä, mutta suureksi ihmeekseni nousin suolta naarmuitta pyörän satulaan, Olavi kertoo.
Eksyksissä ilman unta
Olavi muistelee vihollisen suurhyökkäystä vieläkin varsin totisena. Joka puolella laajaa rintamaa paloi ja paukkui. Joukot olivat välillä pahoin hajallaan ja hortoilevia sotilaita etsi omia joukko-osastojaan sekasortoisessa melskeessä. Niin Olavikin.
– Olin eksyksissä monta päivää, en ollut nukkunut sekuntikaan. Olin kuin tonttu! Lopulta kohdalleni osui kuorma-auto ja pääsin sen kyydissä Salmin kirkolle ja lopulta oman porukkani luo.
– Kaikenlaista kauheutta tuli vastaan suurhyökkäyksen aikana. Tulemajoella eräs meikäläinen halusi osoittaa rohkeuttaan ja nousi montusta naureskellen ylös kesken vihollisen rajun tykistökeskityksen. Samalla hetkellä kaveri oli aivan palasina läheisen kuuden oksilla. Oli se kamala näky, Olavi sanoo hiljaisella äänellä.
Aunuksessa Vitelejoella Olavi ja saman joukko-osaston ylikersantti olivat juuri joutumaisillaan mottiin. He olivat viimeiset suomalaiset, jotka pyrkivät omien puolelle.
– Ylikessu juoksi edelle ja minä hänen kannoillaan. Vihollinen tulitti vanhan saharakennuksen ikkunoista. Pikakiväärisuihku tappoi aseveljen viereltäni. Minä löin maihin ja onnistuin pääsemään sen verran kuolleeseen kulmaan, että luodit viuhuivat juuri ja juuri pääni yli.
Olavi pääsi lopulta livahtamaan läheisen mäen suojaan ja törmäsi siellä ase kourassa seisovaan viholliseen.
– Hän katsoi juuri silloin toisaalle ja minä painoin liipaisinta. Ei pamahtanut kivääri, sillä aseessani oli tyhjä hylsy! Ehdin vielä ladata uudelleen, kun vihollissotilas käänsi päänsä ja tuijotimme toisiamme tiukasti. Venäläinen myöhästyi hieman ja vain toinen meistä jatkoi sotatietään elävien kirjoissa.
Jatkosota läheni loppuaan, Ilomantsin suuren mottitaistelun loppu osui vielä Olavin kohdalle. Kyseisellä yhteenotolla oli suuri vaikutus Suomen loppuun ajettuihin sotilaihin.
– Valtavat kasat vihollisen mantteleita ja ruumiita makasi taistelukentällä. Ruumiiden päälle oli heitetty kalkkia ja haju oli kuvottava.
Siihen päätyi myös Olavi Hätösen sotiminen.
– Kotiuttaminen tapahtui Onttolassa ja kotiin lähdettiin härkävaunulla. Puolimatkassa vaihdoimme siviilijunaan ja hyvä ettei meitä heitetty pihalle, koska meillä ei ollut matkalippuja. Eipä ollut mahdollisuutta niitä etukäteen hankkia, sen verran kiirettä oli pitänyt! Olavi hymähtää.
TEKSTI MIKA KATAJALA KUVAT MIKA KATAJALA JA OLAVI HÄTÖSEN kotiALBUMI
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2014. Hymy. fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti