Karjalainen elämänkatsomus ja hyvä onni tasoittivat Heikki Solismaan pitkää sotapolkua. Viitasaaren veteraani paljastaa soveltaneensa tiukan paikan tullen myös käskyjä uusiksi.
Teksti ja kuvat Anne Anttila
Viitasaarelaisen omakotitalon pihamaa on avara ja siisti. Talon nurkalla seisoo auto ja puuliiterin vieressä traktori.
Näky kielii toimeliaasta asumisesta.
Talon isäntä, sotaveteraani Heikki Solismaa, 94, tulee vierasta vastaan ja johdattaa tulijan avaraan tupaan.
– Tervetuloa! Tyttö tulee pian keittämään kahvit. Leskeksi jäätyäni olen ollut huolenpidon suhteen jälkipolven varassa. Pärjään minä yksinkin, mutta ainahan se ruoka on parempaa, kun hellan takana touhuaa naisihminen, veteraani Solismaa luonnehtii hymyillen.
Keskisuurelta maatilalta
Kunnioitettavista ikävuosistaan huolimatta Heikki Solismaa sanoo olevansa hyvässä kunnossa.
– Juttu luistaa ja ruoka maistuu, joten ei sitä tällä iällä enää muita huveja tarvitsekaan. Näillä pärjää jo pitkälle, Viitasaaren sotaveteraani luonnehtii naureskellen.
Soliskylän Naurislahdessa syntynyt Solismaa sanoo olevansa onnellinen karjalaisista juuristaan.
– Keskisuuren maatilan poikana sain hyvät lähtökohdat. Isä opetti työnteon ja äiti sosiaaliset taidot. Karjalan poikana omaksuin myös iloisen elämänasenteen. Huumori on ollut kantava voima vaikeiden aikojen ylitse. Kokemuksesta tiedän, että letkeä mieli tasoitti myös vaikeakulkuista sotapolkua.
Leipää ohikulkijoille
Vaikka Solismaan lapsuudenkodissa riitti leipää myös ohikulkijoille, niin kirveen ja viikatteen varressa opittiin näkemään myös talon lapset.
– Työnteko oli täysin luonnollista. Olin juuri täyttänyt 14, kun lähdin miesten mukana koivun kaatoon. Ei siinä mietitty työpäivän pituutta tai tekemisen määrää. Ahkera pärjäsi hyvin ja laiska hieman huonommin, veteraani taustoittaa hymyillen.
Konekiväärikompanjaan
Elämä savottakämpillä oli Solismaan mukaan hyvää harjoitusta tulevaa varten, sillä vuoden 1941 huhtikuussa nuori savottamies sai kutsun armeijaan.
– Jouduin Ylämyllyllä sijaitsevaan konekiväärikomppaniaan. Ajattelin, että alokasaika on leppoisaa oleskelua, mutta toisin kävi. Sain kolmen kuukauden pikakoulutuksen konekiväärimieheksi ja sen jälkeen annettiinkin lähtöpassi rintamalle. Siinä vaiheessa oli iloinen karjalan kasvattikin totinen poika.
Konekiväärimies Solismaa siirtyi komppaniansa mukana Hyrsylän mutkaan.
– Järjestäytymisen jälkeen jatkoimme marssia ja ylitimme vanhan rajan. Tunnelma oli hyvin jännittynyt. Jokainen meistä tiesi, ettei kyseessä ole mikään huviretki.
Päästyään rajan ylitse komppania etsi suojaisan paikan ja pysähtyi lepäämään. Sotamies Solismaa halusi hetken omaa rauhaa ja vetäytyi sivummalle.
– Löysin puron varrelta mukavan paikan. Istuin kivelle, pistin takin leipälaukun päälle ja ryhdyin syömään. Vain vaimea puheensorina ja pakkien kalina rikkoi hiljaisuuden, mutta muuten sota tuntui todella kaukaiselta.
Vihollinen avasi tulen
Tyhjennettyään pakkinsa Solismaa nousi ylös ja ryhtyi keräämään tavaroitaan.
– Olin nostamassa leipälaukkua, kun kuulin kimeän vingahduksen. Käänsin päätäni ja samalla napsahti. Vihollinen oli avannut tulen. Tunsin, kuinka ensimmäinen luotisuihku meni suoraan pakin lävitse.
Ympärillä rätisi ja paukkui.
– Heittäydyin metsän suojiin ja vedin repun pääni suojaksi. En tiedä kuinka pitkään makasin näreikössä. Odotin vain, että keskitys päättyisi, veteraani Solismaa muistelee hiljaisena.
Selvittyään keskityksestä rikkoontuneella ruokailupakilla, Solismaa palasi takaisin komppaniaansa.
– Lepotauko jäi lyhyeksi, sillä saimme käskyn siirtyä kohti Petroskoita. Pitkään emme ehtineet marssia, kun venäläiset pääsivät yllättämään.
Solismaan mukaan keskitys oli kova ja miestappiot isot.
– Sodan raadollisuus iski täysillä vastaan. Veljeä ei kuitenkaan jätetty. Kannoimme kaikki haavoittuneet eräälle suojaiselle lammen rannalle jatkotoimia varten. Rakensimme purilaat, kokosimme miehet ja lähdimme kantamaan haavoittuneita muutaman kilometrin päässä olevalle joukkosidontapaikalle.
Uuteen keskitykseen
Matkalla miehet joutuivat kuitenkin uuteen keskitykseen.
– Ei siinä muu auttanut kuin viedä haavoittuneet kiven taakse piiloon ja ryhtyä taistelemaan. Tilanne oli toivoton. Ehdin jo ajatella, että nyt tuli noutaja, mutta pelastus tulikin pioneerikomppanian muodossa. Heidän ansiostaan selvisimme hengissä, konekiväärimies Solismaa kertoo.
Tilanteen rauhoituttua loput komppaniasta pääsi turvallisesti joukkosidontapaikalle.
– Olimme likaisia, nälkäisiä ja väsyneitä. Vaatteet olivat riekaleina ja varusteet puutteellisia. Taisteluiden uuvuttamana en jaksanut edes syödä. Nostin ensimmäisen vastaantulevan pressun ja ryömin sen alle nukkumaan. Vasta herättyäni huomasin, että olin nukkunut kaatuneiden vieressä.
Matkalla Äänislinnaan veteraani Solismaa muistelee olleensa jo taisteluiden karaistama sotilas.
– En pelännyt tulevaa enkä miettinyt mennyttä. Tällä tavoin sain pidettyä ajatukset kasassa ja hermot kurissa.
Rauhallisuutensa ansiosta Heikki Solismaa sanoo selvinneensä myös pahoista paikoista.
– Niitä riitti. Konekiväärimiehenä jouduin usein katkaisemaan teitä ja estämään vihollisen etenemistä. Nämä tilanteet vaativat kylmiä hermoja, sillä vastassa oli viekas ja vaarallinen venäläinen.
Viekkautta riitti myös suomalaisilla
Viekkautta riitti myös suomalaisilla. Solismaa muistelee erästä tapausta, jossa konekiväärikomppanian pojat söivät venäläisten eväät.
– Lähdimme kerran katkaisemaan tietä, kun näimme edessämme vihollisen hylkäämän kenttäkeittiön. Pojilla oli tullut niin kiire, että heiltä oli jäänyt kaalikeitto kiehumaan. Kauhoimme pakit täyteen ja söimme hyvällä omallatunnolla vatsat täyteen. Näinhän ei olisi saanut tehdä, mutta nälkä muokkasi käskyt uusiksi, Solismaa paljastaa naureskellen.
Lähellä Äänislinnaa konekiväärimies Solismaa joutui todistamaan virhettä, josta seurasi isot miestappiot.
– Saimme käskyn hyökätä päivänvalolla eräälle kukkulalle. Lähtö siirtyi kuitenkin myöhemmäksi, joten aloitimme hyökkäyksen vasta iltapäivällä. Muutoksesta meni tieto eteenpäin, mutta omilla pojilla tuli tulituen suhteen paha laskuvirhe.
– Tykistön oli tarkoitus antaa tukea ennen meidän hyökkäystä, mutta keskitys tulikin vasta siinä vaiheessa kun olimme jo kukkulalla.
Järkyttävä tilanne
Veteraani Solismaa muistelee tilannetta järkyttäväksi.
– Taivas oli täynnä rautaa ja kuolemaa. Makasimme kivien suojassa ja rukoilimme. Kohtalokas arviointivirhe koitui monen pojan kohtaloksi. Minä selvisin onnekseni repeytyneillä varusteilla ja vieressäni ollut kaveri kranaatinsirpaleen repimällä korvalehdellä. Se oli kauhea yö, Solismaa muistelee hiljaisena.
Siinä vaiheessa kun vahinko huomattiin, oli jo myöhäistä.
– Miestappiot olivat isot. Kaatuneita oli paljon ja haavoittuneita saman verran.
Selvittyään kauhujen yöstä, konekiväärimies Solismaan marssi jatkui eteenpäin.
– Olisin saanut jäädä lepäämään, mutta kokosin itseni ja jatkoin matkaa. Marssimme Äänislinnan ohitse ja jäimme odottelemaan uuta käskyä.
Mieluisa yllätys
Matkan varrella kovia kokeneet sotilaat löysivät mieluisan yllätyksen.
– Venäläisillä oli tullut jälleen kerran niin kiire, että he olivat jättäneet tien varteen ison kasan ruokatarvikkeita. Löysimme leivän lisäksi myös sianlihaa. Lastasimme reput täyteen ja kannoimme sylissä loput. Leiriydyttyämme teimme tuhtia sianlihapaistia ja söimme sellaisella nautinnolla, että rasva valui suupielistä, Viitasaaren veteraani muistelee naureskellen.
Sianliha muutti kuitenkin ratkaisevasti Solismaan sotareissua.
– Sain liiallisesta lihan nauttimisesta keltataudin. Jouduin pariksi kuukaudeksi Vaasan kenttäsairaalaan, mutta toipumislomalla tauti uusiintui ja sairaalareissu jatkui vielä muutamalla viikolla.
Keltataudin ansiosta Solismaa välttyi uudelta rintamakomennukselta, mutta joutui henkilötäydennyskeskuksen kautta perustettavaan desanttikomppaniaan.
– Loppusota meni käytännöllisesti katsoen siivotessa ja sisähommissa. Keväästä -42 vuoden 1944 syksyyn palvelin raskaassa kranaatinheittimessä sisäpäivystäjänä sekä osan aikaa joukkueenjohtajan lähettinä. Keltataudin ansiosta säästyin Syvärin reissulta. Käytännössä läski palautti takalinjaan ja pelasti henkeni.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2015. Hymy. fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti