Lääkintäaliupseeri Eino Järvenpää on yksi niistä harvoista elossa olevista veteraaneista, jotka ottivat osaa talvisotaan, jatkosotaan ja Lapin sotaan.
TEKSTI MIKA KATAJALA KUVAT MIKA KATAJALA JA EINON ALBUMI
Eino Järvenpää syntyi helmikuussa 1919 ja seuraavaksi ikämittariin tulee todella kunnioitettava lukema, 97 vuotta. Rintamaveteraani on ikäänsä nähden mainiossa fyysisessä kunnossa ja muisti pelaa loistavasti, samoin on laita paremman puoliskon Annikin suhteen. Yhteistä taivalta on asteltu jo 71 vuoden ajan.
Eino painoi nuorukaisena pakollisten koulukuvioiden jälkeen ahkerasti töitä kotitilalla Ylöjärvellä. Talvisota teki tuloaan syksyllä 1939 ja Eino meni kutsuntoihin. Tammikuussa 1940 nuori mies sai peräti kolmen viikon pituisen sotilaskoulutuksen Forssan koulutuskeskuksessa ja vannoi sotilasvalan Tammelan kirkossa samaisen vuoden helmikuussa.
Nyt Eino oli viranomaisten mielestä valmis sotaan, olihan rintamalla huutava pula miehistä vihollisen massiivisen miesylivoiman vuoksi.
Jalkaväkirykmentti 39 ja sen 4. komppania
Sotamies Järvenpään joukko-osastoksi määrättiin Jalkaväkirykmentti 39 ja sen 4. komppania.
Komppania oli sijoitettu Laatokan koillisrintamalle Konnunkylään. Sen lähellä olivat tunnetut veriset taistelupaikat Mantsinsaaressa ja Petäjäsaaressa. Eino ei ehtinyt rintamalla kauan vanheta, kun jysähti siihen malliin, että veteraani muistaa sen vieläkin kuin eilisen päivän.
– Kello oli aamulla kuuden paikkeilla ja olin yksi kuulovartiossa. Asemamme olivat aivan etulinjassa. Sitten tuli uskomattoman kova pamaus. Vihollinen ampui täysosuman ja kalliosta lähti sellainen ääni, että kuulo meni toisesta korvasta lopullisesti. Sirpaleitakin iskeytyi käteen ja selkään. Ne nypittiin pois joukkosidontapaikalla ja sota jatkui, ei siellä pienistä vammoista valiteltu, Eino muistelee ensimmäistä hengenvaarallista taistelukosketustaan puna-armeijan kanssa.
Kittilän motin kovat taistelut
Eino oli mukana myös Kitilän motin kovissa taisteluissa Pitkärannassa. Lentokoneita pörräsi koko ajan taivaalla, sillä se oli viholliselle ainoa mahdollisuus huoltaa mottiin jääneitä sotilaitaan.
Eino puolusti isänmaata urheasti kivääri kourassa talvisodan loppuun saakka eli maaliskuun puoliväliin 1940.
Kysyn veteraanilta, miltä nuoresta kaksikymppisestä miehestä tuntui nähdä kaikki mahdolliset raakuudet taistelukentillä. Vastaus on lyhyt: ”Karmealta.”
Vihollissotilaat tulivat mökkiin
Kun aselepo oli julistettu, vihollissotilaat tulivat mökkiin, missä Eino oli soturitovereidensa kanssa. Suomalaiset riisuttiin aseista ja marssitettiin 20 kilometrin päähän vihollisen komentopaikalle kuulusteluihin.
– Siinä sitä hiihdeltiin yhtä matkaa suikkalakkien kanssa. Vuorokausi meitä tentattiin komentopaikalla ja tuotiin takaisin, toki jälleen suksipelillä, samaan mökkiin mistä oli hiihtoretkelle lähdettykin, Eino naureskelee.
Suomessa alkoi välirauhan aika. Talvisodassa taistelleet sotilaat pääsivät perheidensä luo. Eino ei päässyt, sillä hän joutui armeijan harmaisiin, suorittamaan asepalvelustaan. Vartiossa sattuneen vihollisen täysosuman seurauksena nuorukaisen kuulo oli mennyt toisesta korvasta pysyvästi ja niin hän ei enää kelvannut esimerkiksi vartiopalvelukseen eturintamaolosuhteissa.
Tuntemattoman sotilaan rykmentti
Jatkosota syttyi kesällä 1941 ja Einosta tuli lääkintämies. Uusi joukko-osasto oli Jalkaväkirykmentti 8, tuo kuuluisa Tuntemattoman sotilaan rykmentti, joka sai nimensä siitä, että kyseisessä rykmentissä taisteli tuleva kirjailijamestari, akateemikko Väinö Linna. Hän soti 1. pataljoonan konekiväärikomppaniassa.
Jatkosodan alun hyökkäysvaiheessa Eino ylitti rajan Korpiselässä ja rykmentti hyökkäsi aina Petroskoihin saakka.
– Valtauksen jälkeen oli hieno kunniamarssi. Parin viikon kuluttua menimme Syvärille Juksalan kylään rintamapalvelukseen. Hyökkäysvaiheessa lääkintämiehillä riitti töitä haavoittuneita paikatessa ja sankarivainajien kotimaan kirkkomultiin lähettämisessä. Sirpalevammojen hoitaminen oli lääkintäjoukoille jokapäiväistä työtä.
– Asemasoitavaihe oli rintamallamme aika rauhallista aikaa. Toki vihollispartiot teettivät meille välillä kovastikin askaretta, mutta isompia verisiä taisteluja ei juuri ollut. Vihollisen tarkka-ampujat vaanivat joukkojamme alati ja haimme usein sellaisen uhriksi joutuneen hoidettavaksi. Tosin se oli yleensä jo myöhäistä, tarkka osuma keskelle otsaa oli vienyt sotilaan hengen.
– Yksi lääkintämiesten yleisin työ oli särkevien hampaiden poistaminen. Puudutusta ei tunnettu. Toinen lääkintämies piteli potilasta paikallaan ja toinen kiskoi hampaan irti pihdeillä. Potilaan kannalta se oli varsin kivulias toimenpide, Eino kertoo.
Neuvokas soturi
Eino oli lääkintäjoukoissa neuvokas soturi ja niin hän yleni lääkintäaliupseeriksi, nykyiseltä sotilasarvoltaan rintamaveteraani on kersantti. Eino johti lääkintämiehiä aivan etulinjassa, josta haavoittuneet lähetettiin ensin joukkosidontapaikalle, jsp:lle, ja sieltä tarvittaessa sisämaan sotilassairaaloihin.
Pahoin haavoittunut sotilas kaipasi silloin tällöin kipeästi myös sielunhoitoa. Sitä varten joukoissa palveli sotilaspappeja, mutta usein Eino joutui tilanteisiin, jolloin kuolemaa tekevä soturi halusi lääkintäaliupseerin rukoilevan puolestaan.
– Tietenkin rukoilin, kun sellaista minulta pyydettiin ja joskus kävi niin, että rukouksen pyytäjä kuoli käsiini. Kuolema olikin rintamalla läsnä koko ajan ja kyllä siitä sodan julmuuksien keskellä mustaa huumoriakin laskettiin. Kuolemaa nimitettiin muun muassa ”Hiekansyöjäksi”, ”Kalmiston Janneksi”, ”Laukkuristin ritariksi” ja ”Maalaisliittolaiseksi”.
Karjalan kannaksen tulimyrsky
Kesällä 1944 Karjalan kannaksella alkoi hirvittävä tulimyrsky, vihollinen aloitti ennennäkemättömän suurhyökkäyksen. Suomen sotilaat joutuivat perääntymään vihollisen massiivisen mies- ja aseylivoiman edessä.
Eino kertoo, kuinka rykmentti perääntyi koko ajan taistellen vihollista viivyttäen Loimolaan. Vihollinen yritti kiertää Laatokan joukot ja saada aikaan motin. Loimolassa olikin veriset taistelut ja sieltä jäi Einon mieleen ikuisesti kuolettavasti haavoittunut sotilas.
– Räjähtävä luoti oli repinyt lavan kohdalle ison ammottavan aukon. Siitä näkyi kaikki sisäelimet ja ne liikkuivat vielä tajuissaan olleen sotilaan hengittäessä. Uhri kuiskasi viimeisillä voimillaan: ”Rukoile mun puolesta…” Ehdin hädin tuskin aloittaa, kun sotilas kuoli käsiini, Eino muistelee hiljaisella äänellä.
Sotatie päättyi Loimolaan
Einon sotatie jatkosodassa päättyi juuri Loimolaan. Upseerit vannottivat, että Loimola on pidettävä ja sen käskyn urheat rintamamiehet pitivät.
Jatkosota päättyi syksyllä 1944 ja maamme itsenäisyys säilyi, vaikka se veitsen terällä oli ollutkin. Einon joukko-osasto siirrettiin Tikkalaan Joensuun lähelle. Sieltä tuli lähtö Lapin sotaan, entiset aseveljet oli saatava maamme rajojen ulkopuolelle. Matka kulki ensin Limingan niityille, sieltä Ouluun, Tornioon ja vielä Kolarin kautta Muonioon saakka.
– Maamiinoista oli matkan aikana kova riesa, saksalaiset eivät olleet niitä piilotellessaan määriä säästelleet. Etenkin Torniossa jouduimme koviin taisteluihin. Pohjoisen reissuni oli paha reissu. Koko ajan satoi, huolto ei toiminut ja nukuimme yöt kuusten juurella.
Einon lähes viisi vuotta kestänyt sotiminen päättyi Aavasaksalla. Lääkintämiesten porukka oli kylmissään nuorin ympärillä ja pakeissa kiehui tsaikkavesi. Yksi pakeista kaatui ja kuumavesi lorahti Einon jalkapöydälle. Iho paloi ja myöhemmin tulehtui pahoin.
– Marssimiset oli marssittu ja minut vietiin ensin Seinäjoen sairaalaan ja sieltä lopputarkastukseen kotikonnulle Tampereelle. Savotta oli ohi, Eino muistelee parhaan nuoruuden vieneitä sotavuosia.
Elokuussa 1944 Eino avioitui kirjeenvaihtoystävättärensä Annikin kanssa ja perheeseen syntyi kaksi lasta. Kotilan pito jatkui ja sen jälkeen vuoroon astui oma poika. Nyt pojanpoika pitää samassa paikassa suklaatilaa.
Kommentit
Oma kommentti