Kemijärveläinen Viljo Ruotsala joutui täydennysmiehenä jatkosodan pahimpiin paikkoihin.
Teksti ja kuvat Anne Anttila
Kalastus, lumityöt ja virikkeellinen juttuseura ovat kemijärveläisen Viljo Ruotsalan, 91, resepti onnelliseen arkeen. Sotaveteraani Ruotsala asuu edelleen omassa, omin käsin rakennetussa kodissaan. Seitsemänlapsisessa pienviljelijäperheessä varttunut Viljo Ruotsala kuvailee lapsuuttaan ja nuoruuttaan hyvin kasvattavaksi.
– Vaikka leipää oli niukasti, niin lapsuudenkodissani vallitsi kuitenkin arjen tasapaino. Rakkautta oli aina enemmän kuin rahaa. Elämän harmonia näkyi muun muassa siinä, että vaikka työtä oli paljon, niin vanhemmilla oli aikaa myös lapsille, Ruotsala kertoo.
Kutsu palvelukseen
Savotat ja navettatyöt tulivat tutuksi myös kovaksi työmieheksi kasvaneelle Viljolle. Voimaa ja sitkeyttä tarvittiin myös siinä vaiheessa, kun Ruotsalan perheen nuorimies sai kutsun palvelukseen.
– Äiti pakkasi reppuun ruisleipää, voita ja kutomansa villasukat. Isä ojensi minulle puukon ja pyysi tuomaan sen ehjänä takaisin. Jäähyväiset olivat lämpimät, mutta onneksi ei lopulliset, Kemijärven veteraani muistelee.
Äkkilähtö kohti tuntematonta alkoi tammikuussa 1943.
– Astuimme junaan hiljaisissa tunnelmissa. Vain ryypyn ottaneet pitivät ääntä. Etsin härkävaunusta sopivan paikan ja ryhdyin syömään eväitä. Siinä vaiheessa tajuntaani iski ensimmäisen kerran pelko.
Matka oli pitkä, sillä Viljo tovereineen matkasi Karhumäen ja Äänisen kautta kohti Koikarissa sijaitsevaa täydennyskeskusta.
– Menomatka oli kaikin puolin ikimuistoinen. Viimeiset 70 kilometriä istuimme autonlavalla. Olimme hiustupsua myöten jäässä, sillä pakkasta oli parhaimmillaan reilut 30 astetta ja lämmityksestä ei tietoakaan.
Lyhyt koulutus ja palvelukseen
Muutaman kuukauden koulutuksen jälkeen täydennysmiehet olivat valmiina rintamapalvelukseen.
– Saimme käskyn siirtyä suoraan Vuosalmelle, joten edessä oli parinsadan kilometrin jalkamarssi. Eteneminen ei ollut helppoa, sillä samaan aikaan sattui myös kovat helteet, Ruotsala kertoo.
Kuumuus ja raskaat kantamukset pistivät miehet koville, vaikka marssitahti oli verkkainen.
– Miehiä tipahteli jo alkumatkasta. Muutimme etenemistä siten, että yöt marssittiin ja päivät levähdettiin. Tämä helpotti hieman, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Eteen tuli uudet ongelmat, kun aloimme kärsiä jalkoihin tulleista rakoista.
Täydennysmies Ruotsalakin muistaa edelleen sen tuskan, kun jalat olivat kauttaaltaan täynnä peukalonpään kokoisia rakkoja.
– Jokainen askel tuntui kuin hiilihangon sivallus. Loppuvaiheessa opin käyttämään pienimmätkin pysähdykset hyväksi; pesin jalkarätit ja oikaisin raajani puuta vasten. Olotila helpottui sen verran, että ensimmäiset kilometrit levon jälkeen olivat tuskaisia, mutta kun jalat turtuivat, marssikin sujui taas kohtalaisesti, Viljo Ruotsala selvittää.
Vuosalmella marssin uuvuttamat täydennysmiehet joutuivat kuitenkin heti tositoimiin. Myös pikakiväärin apulaisena toimineen Viljon kohdalla tulikaste oli unohtumaton.
– Tulimme linjaan viiden aikaan aamuyöllä. Ehdimme reput heittää selästä, kun vihollinen hyökkäsi. Keskitys oli aivan jumalaton. Muistan vain sen, että käsivarressa tuntui pieni nirhaisu ja sen jälkeen pimeni.
Järkytys
Herättyään Vilho koki järkyttävän yllätyksen.
– Olin ollut tajuttomana lähes puoli vuorokautta. Makasin pienessä mättään kolossa ja ihmettelin olinpaikkaani. En uskaltanut nostaa päätäni, sillä viereltä kuului venäjänkielistä keskustelua. Olin vain muutaman metrin päässä vihollisesta, Ruotsala kuvailee.
Täydennysmies Ruotsalalla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin piilotella näreikön suojissa ja odotella vihollisen poistumista.
– Tunnit kuluivat hitaasti. Siinä vaiheessa, kun puhe lakkasi, nostin varovaisesti päätäni ja hämmästyin. Olin jäänyt täysin yksin. En havainnut vihollista, mutta en nähnyt myöskään yhtään asetoveriani.
Ryömi varovasti taaksepäin
Täydennysmies Ruotsala teki nopean päätöksen ja lähti ryömimään varovaisesti taaksepäin.
– Pelkäsin vihollisen tarkka-ampujia. Ne olivat äärimmäisen taitavia ja osasivat piiloutua todella näkymättömiin.
Ruotsala sanoo ryömineensä parin kilometrin verran päätään nostamatta.
– Menihän siinä muutama tunti, mutta vaiston ja hyvän onnen ansiosta pääsin kuitenkin omien luo. Tutuista aseveljistä ei ollut kuitenkaan mitään tietoa. Ei edes siinä vaiheessa, kun minut siirrettiin joukkosidontapaikan kautta kenttäsairaalaan ja sitä kautta Savonlinnan sotasairaalaan.
Myöhemmässä vaiheessa täydennysmies Ruotsala sai tietää, että lähimmät joukkuetoverit olivat luulleet asetoverinsa kaatuneen.
– Minulle myös kerrottiin, että keskitys oli niin kova, ettei kenelläkään ollut mahdollisuutta palata takaisin tarkistamaan tilannetta. Uskon tämän.
Sotasairaalasta Ruotsala palasi takaisin Kannakselle, jossa hän joutui suoraan kaukopartiotehtäviin. Vapaaehtoisista koostuva viiden miehen ryhmä oli Vilhon mukaan nuori, mutta vahva.
– Meitä yhdisti myös pelottomuus. Ja sitä myös tarvittiin, sillä teimme uhkarohkeita, jopa viiden päivän pituisia tiedusteluretkiä linjojen taakse. Vihollinen oli usein vain kuuloetäisyyden päässä, joten liikuimme ääneti ja aavemaisesti, Ruotsala luonnehtii.
Sissimäistä rohkeutta
Sissimäistä rohkeutta tarvittiin myös Lapin sodassa, jossa Ruotsalan mukaan punnittiin myös suomalaissotilaan sitkeys.
– Komppaniassamme oli enää vain 40 miestä jäljellä, sillä vanhimmat pääsivät siviiliin. Tällä porukalla lähdimme kuitenkin ”saattelemaan” saksalaisia kohti Norjaa.
Reissusta tuli Viljon mukaan kuitenkin odotettua raskaampi, kun ensin loppui ruoka ja sen jälkeen tulivat muut vaikeudet.
– Etenimme polkupyörillä kohti Karigasniemeä, mutta matkanteko oli hidasta jatkuvien miinavaarojen ja korjaustöiden takia. Saksalaiset polttivat mennessään kaikki mahdollisen, silloista lähtien. Lopuksi he miinoittivat tiet ja teiden varret. Välillä oli pyörääkin kannettava ja edettävä jalkapatikassa pitkin metsiä. Olemattomalla ruoalla ja täiden syötävänä eteneminen muuttui tuskien taipaleeksi.
Tyhjät eväsreput ja kurnivat vatsat pistivät Viljon komppanian etsimään ruokaa myös mahdottomista olosuhteista.
– Söimme jäätyneitä perunoita ja mädäntyneitä sipuleita. Kaikki kävi, kunhan sai edes jotakin syödäkseen, Ruotsala paljastaa.
Kompania sairastui pilaantuneesta muonasta
Vaikka yleensä heikosta ruoasta aiheutunut pahoinvointi ei poikia pelottanut, niin kerran koko komppania sairastui pilaantuneen muonan seurauksena.
– Löysimme Ivalosta saksalaisten jättämän lihavaraston. Se oli nälkäisille pojille monessakin mielessä taivaallinen kokemus, sillä lihaa oli paljon, mutta se oli myrkytettyä. Ahmimisen seurauksena makasimme kaksi päivää valtavan vatsataudin kourissa.
Selviydyttyään myrkytysoireista komppania jatkoi matkaansa Karigasniemelle, josta he saivat lähes saman tien käskyn palata takaisin.
– Siinä vaiheessa tuli ajateltua pari rumaa sanaa. Mutta käsky oli käsky. Lähdimme hiihtämällä takaisin. Matkaa oli 400 kilometriä ja talvi näytti pahimmat puolensa. Etenimme keskimäärin 50 kilometrin päivävauhtia. Välillä vähemmänkin, sillä huonokuntoisia suksia oli välillä myös korjattava.
Ivalon korkeudella Viljon porukka pysähtyi viettämään joulua.
– Löysimme polttamatta jääneen talon ja lämmitimme joulusaunan. Olihan se hieno tunne, kun olimme olleet viikkoja peseytymättä ja saimme vihdoinkin kopistella suurimmat täit pois, Viljo muistelee hymyillen.
Puhtaat vaatteet
Paluumatkaan sisältyy myös tapahtuma, jota Kemijärven veteraani on muistellut läpi vuosikymmenten.
– Rovaniemelle päästyämme saimme puhtaat vaatteet. Olimme niin onnellisia, että päätimme valkoisten alusvaatteiden kunniaksi järjestää juhlatanssit. Löysimme matkan varrelta erään koulun ja salista pianon. Poikamiehinä pistimme kutsun kiertämään ja pian oli talo täynnä tyttöjä. Ja niinhän siinä kävi, että tanssimme koko yön, Ruotsala paljastaa.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2016. Hymy.fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti