Elokuussa 1970 Turun Ruissalossa tapahtui jotain, mikä muutti suomalaisnuorison kesäsuunnitelmat pysyvästi. Saaronniemen kärjessä, tammien ja meren äärellä koettiin kotimaisen rockfestarien kastejuhla.
TEKSTI: Aki Ollikainen
Woodstock – kolme päivää rauhaa, rakkautta ja musiikkia -dokumenttielokuva kaikkien aikojen kuuluisimmasta rockfestivaalista sai ensi-iltansa Suomessa heinäkuun puolivälissä 1970. Kuukautta myöhemmin hippihenkiset suomalaisnuoret suunnistivat hippiaatteen nimissä Turun Ruissaloon omaan ”woodstockinsa”.
Tilaisuuden puuhamiehet Kari Pursiala, Antero Laiho, Christer Donner ja Olli Pellikka odottivat rokkijuhlaan – joka ensimmäisenä vuonna kulki nimellä Turku International Pop & Rock Festival – varovaisesti viittä tuhatta osallistujaa. Mutta kun lahtelaisen Charlies-yhtyeen basisti Kari ”Pitkä” Lehtinen iski soittimestaan ilmoille ensimmäiset tahdit, oli paikalle kerääntynyt jo 15 000 korvaparia. Ja lisää oli tulossa. Kolmen päivän aikana festareille osallistui kaikkiaan 38 000 musiikin-ystävää.
Festivaaleilla lavalle nousivat muun muassa kotimaisen progen kärkinimet Wigwam ja Tasavallan Presidentti. Ulkomaiseksi pääesiintyjäksi oli kiinnitetty brittiläinen Colosseum. Ja kun Woodstockissa oli kuultu intialaisen Ravi Shankarin sitarinsoittoa, piti Ruissaloonkin saada jotain omaa eksotiikkaa rokinrämpytyksen sekaan. Niinpä yleisöä villitsemään oli pestattu myös paremmin Kaustisten kansanmusiikkijuhlilta tuttu Konsta Jylhä & Purpuripelimannit.
Budjetti ei venynyt
Esiintyjälista olisi saattanut olla vieläkin nimekkäämpi, sillä kutsun saaneiden joukossa olivat muun muassa The Rolling Stones kuin The Who. Pink Floyd lupautui paikalle 500 punnalla ja matkakuluilla, mutta siihen järjestäjien budjetti ei venynyt.
Muusikoiden yhteishenkeä kuvasti hyvin se, että englantilaisen Argent-yhtyeen setin loppupuolella brittimuusikoiden hämmästykseksi he saivat lavalle seurakseen jammailemaan stetsonhattuisen turkulaiskitaristi Tommie Mansfieldin.
Turku International Pop & Rock Festival herätti myös kansainvälistä kiinnostusta. Maailmankuulu englantilainen musiikkilehti New Musical Express kirjoitti jutun otsikolla Brittiläiset yhtyeet Suomen ensimmäisen Woodstockin tähtinä.
”Joukko suomalaisia opiskelijoita ajatteli, että rockmusiikin tulisi olla edustettuna Suomessa Turun vuosittaisilla Musiikkijuhlilla. Niinpä he taivuttelivat kaupunginisät antamaan heidän käyttöönsä ilmaiseksi leirintäalueen kuuden mailin päässä kaupungista, hyvin varustetulla niemellä, jossa kasvaa kuusia, ympärillään Itämeri, jonka vesi on vihreää kuin myllylammessa”, tuossa rock-kansan ”Raamatussa” maalailtiin.
Vaikka järjestelyt olivat alkeelliset ja logistiikkakin välillä takkuili, Ruisrockin neitsytvuotta muistellaan usein ”rauhan ja rakkauden” juhlana. Nuoret tanssivat nurmikolla, nukkuivat makuupusseissa puiden alla ja jakoivat eväänsä tuntemattomien kanssa. Se oli hetki ennen kuin festivaalikulttuurin kääntöpuolet alkoivat näkyä.
Kävijämäärä räjähti
Jos festivaalin ensimmäinen vuosi oli utopistinen kokeili, vuosi 1971 oli herätys todellisuuteen. Kävijämäärä räjähti käsiin: Ruissaloon ahtautui yli 100 000 ihmistä. Se oli luku, jota ei rikottu uudelleen ennen vuotta 2016. Myös hippiaate alkoi rakoilla.
Suuri väkijoukko toi mukanaan järjestyshäiriöitä, päihdeongelmia ja väkivaltaa. Media, joka oli alkuun suhtautunut tapahtumaan uteliaasti, alkoi kirjoittaa ”viidakon laista” ja pelätä nuorison rappiota – ei tosin ensimmäistä eikä viimeistä kertaa.
”Mä aion elokuussa kahden viikon loman kyllä ottaa / ja mennä Ruisrokkiin ja kuulla, kuinka Pressa siellä soittaa. / Kun mä kerroin faijalle, niin se sano: / Heipä hei, ja meidän poikaa pilvijuhliin päästetäkään ei!” Nuo Jussi Raittisen pari vuotta myöhemmin, vuonna 1973, esittämän Kesäduuni bluesin säkeet kiteyttivät jotain siitä mielikuvasta, joka vanhemmille mieleen iskostui.
Aivan tuulesta temmattu tuo mielikuva ei ollut, tosin LSD:ta takavarikointiin enemmän kuin kannabistuotteita. Suurin osa nuorisosta bailasi kuitenkin suomalaiskansalliseen tapaan viinan ja vinetton voimalla.
Vuoden 1971 Ruisrockissa varastettiin jopa Punaisen Ristin lippu.
”Sitä ei ole koskaan tapahtunut edes sodassa. Siinä viimeistään tuli mieleen, että hetkinen… ei tää oo enää meidän porukkaa”, vuonna 2024 edesmennyt Kari Pursiala muisteli myöhemmin.Timanttinen kattaus
Musiikillisesti vuosi 1971 oli kuitenkin legendaarinen. Päälavalla nähtiin muun muassa yhdysvaltalainen Canned Heat, jonka boogie-rock sopi täydellisesti kuumaan kesäpäivään.
Tasavallan Presidentti taltioi oman keikkansa, josta julkaistiin 23 vuotta myöhemmin tupla-albumi Live at Ruisrock 1971. Lavalla nähtiin, ja ennen kaikkea kuultiin, myös The Kinks, Fairport Connection sekä Jeff Beck Group solistinaan Rod Stewart.
Festivaali oli vuodessa kasvanut niin nopeasti, että Turun kaupunki alkoi epäröidä. Taloudellinen ahdinko ja järjestyshäiriöt varjostivat tulevaisuutta, ja pitkään 1970-luvulla jokaisen vuoden jälkeen pohdittiin, annetaanko festivaaleille enää lupaa jatkaa.
Alkuvuosien perintö
Nämä kaksi ensimmäistä vuotta määrittelivät vuosikausiksi Ruisrockin identiteetin: merellinen sijainti, kansainväliset huippunimet ja itsepäisyys jatkaa vaikeuksista piittaamatta.
Vuoden 1970 juliste oli kuvataiteilija ja sarjakuvantekijä Timo Aarnialan käsialaa, ja se on jäänyt suomalaisen pop-grafiikan ikoniksi yhtä lailla kuin Aarnialan Suomen Talvisota 1939–1940 -yhtyeelle tekemä Underground Rock -albumin kansi-kuva.
Ruisrock on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty rockfestivaali. Pitkään pohjan perukoilla eläteltiin ajatusta, että se olisi myös Euroopan vanhin, mutta se titteli kuuluu pari kuukautta ennen ensimmäistä Ruissalon musiikkijuhlaa Hollannissa järjestetylle Pinkpop-festivaalille.
Vaikka nykyisin Ruisrock on vakiintunut yli sadantuhannen kävijän suurtapahtumaksi, joka on organisoitu ammattilaisten voimin, sen sielu asuu vielä niissä alkuillan aurinkoisissa hetkissä, jolloin Pitkä Lehtisen basson ensimmäiset säröt kaikuivat Ruissalon tammiin ja saivat kymmenet tuhannet nuoret uskomaan, että maailma voisi muuttua musiikin voimalla.
Kommentit
Oma kommentti