Alokasaikana Kalevi Hakalalta kiellettiin aseellinen palvelus. Silti nuorimies taisteli kivääri kourassa muun muassa Tali-Ihantalan torjuntataisteluissa.
TEKSTI MIKA KATAJALA KUVAT MIKA KATAJALA JA KALEVIN ALBUMI
Näillä hetkillä 91 vuotta täyttävän ja Sastamalassa asustavan Kalevi Hakalan silmissä on vielä poikamainen kuje ja kasvoilla alati hymyn virne. Vieressä säestää vaimo Airi. Yhteinen aamukahvi on keitetty jo vuodesta 1949 lähtien eli avioliiton satamassa on oltu ankkurissa peräti 66 vuotta!
– Releet pelaa vielä ihan hyvin, mitä nyt sydän joskus renkkailee ja aivohalvauskin on koettu. Olen tuon Airin virallinen omaishoitaja, lienenkö Suomen vanhin tätä lajia. Airilla nuo kintut kiusaa, mutta täällä korven perillä sitä edelleen asustetaan.
– Kai minä tuolta kyliltä olisin saattanut parempijalkaisen leskenkin löytänyt, ja nuoremman, mutta näillä mennään, Kalevi nauraa hekottaa kahvia vieraalle tarjoillessaan.
Airiakin naurattaa siipan jutut, mutta samalla hän epäilee vahvasti miehensä menestystä nykyisillä naismarkkinoilla.
Ei pitänyt joutua rintamalle
Rintamaveteraani Kalevi Hakalan ei pitänyt aikoinaan lainkaan joutua rintamalle, ei ainakaan ase kädessä. Toisin kuitenkin kävi. Suodenniemeltä kotoisin oleva ja edelleen niillä kulmilla asuva Kalevi lähti alokkaaksi Kouvolaan keväällä 1943. Nuorukainen sai lyhyen koulutuksen konekiväärikomppaniassa.
Sen aikana Kalevi sairastui pahaan kurkkumätään ja kuolemankielissä oleva alokas siirrettiin ensin Helsingin keskussotilaspoliklinikalle ja sieltä Kivelän sairaalaan.
– Selvisin taudista onneksi hengissä ja sairaalan kirurgi määräsi minut b-mieheksi ja totesi, että sinulta on sitten aseellinen palvelu kokonaan kielletty. Minä olin siitä seikasta hissukseen ja hakeuduin vapaaehtoisena rintamalle.
Kalevi sijoitettiin Varsinais-Suomesta koottuun jalkaväkirykmentti 35:een.
– Koiviston Manukin soti samassa rykmentissä. Sodan aikana tiemme eivät kohdanneet, mutta sodan jälkeen kylläkin rykmenttimme vuosijuhlissa, Kalevi muistelee sotaan lähtöään.
Kalevin ensimmäinen kohde rintamalla oli Paatenen kyläkeskus Seesjärven rannalla. Ensimmäiset sotakuukautensa sotamies Hakala työskenteli tukikohdassaan keittäjänä. Omia tuotoksiaan veteraani ei jälkeenpäin kehuskele.
– Soppia keittelin ja ei niitä söisi tänä päivänä sikakaan, ovat ajat kovasti muuttuneet. No, silloin oli nälkä ja pakko syödä mitä sai. Eipä niitä raaka-aineita pahemmin ollut saatavilla. Hirssiä ja tattaria löytyi, niistä sitten veivasin pojille puuroa.
Ensimmäinen vartiovuoro
Kalevi Hakala muistaa rintamalla ensimmäisen vartiovuoronsa varmasti koko ikänsä ajan. Hänelle oli käydä juuri samalla tavalla kuin kävi Väinö Linnan Tuntematon sotilas -teoksessa eräälle juuri rintamalle tulleelle nuorelle, yli-innokkaalle pojalle.
– Menin ensimmäiseen vartiovuorooni vanhemman jermun kanssa, jotta oppisin tavat. Kokenut soturi otti asian rauhallisesti ja istui juoksuhaudan penkille lukemaan kirjaa. Minä kun utelias olin, nostin hieman päätäni juoksuhaudan reunalle ja silloin pamahti. Vihollisen tarkka-ampujan luoti lävisti lakkini!
Vartiovuoroon liittyy toinenkin episodi, joka ei ikinä unohdu veteraanimme mielensopukoista. Kalevi oli menossa kahden tunnin vartiovuoroon turkulaisen soturin kanssa, jolla oli erikoinen sukunimi, Frimuriik.
Kalevi kertoo, että juuri kun he olivat lähdössä vartiopaikalle juoksuhautaan, Frimuriik veti esiin lompakkonsa asetakin taskusta ja alkoi esitellä vaimonsa ja lastensa valokuvia hieman liikuttuneessa mielentilassa.
– Emme ehtineet olla kuin hetken vartiovuorossamme, kun Frimuriik sai räjähtävän luodin keskelle otsaa. Pää meni aivan tuusan nuuskaksi. Se oli kammottavan näköistä ja se mietitytti sekä kauhistutti minua pitkän aikaa. Kaveri aavisti jotenkin oman tulevan kuolemansa. Sodassa sellaisia kummallisuuksia sattui, Kalevi huokaa hiljaisella äänellä.
Kannaksella alkoi rytinä
Kesäkuussa 1944 Karjalan kannaksella alkoi sitten ennennäkemätön rytinä. Vihollinen aloitti suurhyökkäyksen koko rintamalla.
Kalevi muistelee, kuinka pelottavaa oli siirtyä komppanian mukana etulinjaan, kun vastaan tuli koko ajan kaatuneita kantavia sotilaita. Mutta mentävä oli.
– Maataistelukoneet ampuivat tulta tauotta ja tykistökeskitykset iskivät linjaamme vähän väliä. Sekasortoakin syntyi ja moni poika ei sitä kestänyt, vaan lähti vailla päämäärää juoksemaan poispäin taisteluista. Karkureita oli kyllä paljon, vaikka sodan jälkeen heidän määräänsä väheksyttiin. Minä näin sen omin silmin.
Taisteli kivääri kourassa
Kalevi taisteli kivääri kourassa pahoissa paikoissa ja kerran hän mainitsi komppanianpäällikölle, etteikö hänelle löytyisi välillä muita hommia, kun aseeton palvelus aikoinaan oikein kiellettiin.
Taistelujen rutinoima kapteeni vastasi, että toki löytyy, juuri kaatui yksi lääkintämies, menet hänen tilalleen. Siinä hommassa ei asetta tarvita.
– Eli jouduin ojasta allikkoon, keskelle taisteluita jälleen eli hakemaan kaatuneita ja auttamaan haavoittuneita. Eipä tullut mieleen luopua siinä hommassa kivääristäni.
Kalevi Hakalan henki oli jatkosodan aikana katkolla useita kertoja. Hän kertoo vielä yhden tapauksen, mistä selvisi kuin ihmeen kaupalla.
– Talissa vihollinen ampui kuusituumaisilla tykeillä ankaraa keskitystä. Olin kahden turkulaisen pojan kanssa kiven takana sirpalesuojassa. Kranaatti osui kiven toiseen reunaan ja molemmat kuolivat siihen paikkaan. Minä lensin kaaressa ilmaan ja mätkähdin selälleni kivikkoon. Ei siinäkään tullut naarmun naarmua, mitä nyt selkä hieman kipeytyi.
Tali-Ihantalan taisteluissa Kalevi Hakala oli lähellä kun kenraali, Mannerheim-ristin ritari Einar Vihma kaatui elokuun alussa -44. Vihma oli itsenäisen Suomen ainoa rintamalla kaatunut kenraali, joka hääri kovissakin taisteluissa miestensä joukossa.
– Historia kertoo, että Vihma kuoli ryssän kasapanokseen, mutta minä olen toista mieltä. En tapausta suoranaisesti omin silmin nähnyt, vaikka ihan lähellä tapahtumapaikkaa taistelussa olinkin. Minun käsitykseni mukaan Vihma kaatui oman tykistötulemme seurauksena. Korostan, että tämä on siis oma käsitykseni, Kalevi Hakala painottaa.
Ankara kurinpitäjä
Kenraali Vihma oli ankara kurinpitäjä ja hän suhtautui rintamakarkureihin todella kovaotteisesti. Kalevi Hakalakin jouti tekemisiin karkureiden kanssa.
– Muistan vielä sotamiesten nimetkin eli Kulmanen ja Mäkilä. Heidät todettiin rintamakarkureiksi, vaikka olisivat kyllä tarvinneet muunlaista hoitoa, ja määrättiin ammuttavaksi. Lähetti tuli luokseni ja sanoi, että minut on määrätty ampumaan kyseiset karkulaiset.
– Sanoin heti, että omia en ammu, tulkoon siitä sitten minulle mikä rangaistus hyvänsä. Asia jäi siihen ja ylhäältä määrätyn tehtävän hoiti eräs pioneerikersantti, Kalevi muistelee jatkosodan loppuaikoja.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2015. Hymy.fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu
Kommentit
Oma kommentti